Lehdet 2009
Vielä niitä honkia humisee…
- Tietoja
- Kategoria: Retkiä ja reissuja
- Julkaistu: 04.09.2009 21:05
- Kirjoittanut Marita Vokkolainen
Reippaita tyttöjä Nuorttijoen erämailla
”O-ou. Tuostako sitä pitäisi sitten kahlata muutaman päivän kuluttua?”
Nuorttijoki oli vielä korkealla kun muutaman sadan metrin patikoinnin jälkeen saavuimme rantaan. Kylmääkin se oli. Mutta ei huolta, oli juhla ja Juhannusilta. Ilmassa muutama lämpöaste eikä luntakaan satanut. Hyvä patikointikeli siis. Mieli reipas, askel reipas ja rinkkakin otti hyvän paikan selässä.
Merkattu retkireittiä lähdettiin paarustamaan, illan etappina vain siirtyminen autiotuvan piiriin yötä viettämään. Matkaan lähtö on aina hienoa, kutkutusta ja odotusta. Mitä tuleekaan eteen, mikä näemme, kohtaamme. Suunnitelmia oli joustavasti moneen lähtöön.
Joen rannassa paistelimme makkarat ennen siirtymistä ylämaille, retkireitti näytti siirtyvän metsän puolelle, pois rannan kulleroniityiltä.
Polkua pitkin siirryimme vanhan metsän tunnelmiin, järripeippojen äänet säestivät kulkuamme. Hiljalleen alkoi tajuta, että vihdoin on taas täällä. Taipaleella. Jalkaa toisen eteen ja siunattu hiljaisuus. Rytmi ja tahti. Retkikumppanille saattoi sanoa sanasen tai olla hiljaa.
Tuumittiin vähän autiotuvan tunnelmaa näin kesän juhlapäivänä. Kalamiehiä siellä kuului olevan, sen olimme jo parkkipaikalla tulleet tietämään.
Yllättävän pian tupa olikin siinä edessämme, telttakin oli pihamaalla ja vapoja seinustalla. Tervehdimme myös kollegoja etelä-suomesta, he olivat jo siirtyneet pohjoisen rytmiin ja olivat lähdössä yötä vasten jatkamaan matkaan. Heiltä vapautuneeseen paikkaan saimme hyvin laavun pystyyn.
Kertoivat jotta kivoja miehiä on tupa täynnä, hyvää seuraa ja vielä kala heille matkaevääksi. No niin sehän kuulosti lupaavalta - se, että kaloja saa joesta. Seurasta ei nyt niin väliä, vastahan hyvästelimme Tulppion Tiskon. Jo solistin alkuverryttelyssä huima meininki, kun poikkesimme siitä kalalupia ostamaan. Siellä kuului hittibiisi Tuntsasta Tulppioon! Sehän jäi tietysti soimaan päähän – ikuisesti.
Laavu oli ensi kertaa mukana pitemmällä reissulla, säätiedotteen ennustama hurja sademäärä antoi mielenkiintoa elämään. Miten laavu kestää sateen, tuleeko oviaukosta vesi suoraan sisälle. Tämä oli yksi syy, kun päätimme tuvan kentällä laavumme pystyttää.
Siirryimme tupaan sisälle einehtimään ja jutulle vapojen omistajien kanssa. Oikein mukavaa porukkaa, rauhallinen tunnelma. Tanssitkin kuulemma alkaisivat hetken päästä. Hymyilimme heille oikein suloisesti ja sanoimme jotain nokkelaa – tai ainakin yritimme niin. Todellisuutta saattoi olla omituinen naaman vääntely ja joku tyhmä juttu. Niitähän piisaa, suu elää omaa elämäänsä.
Vetäydyimme sviittiimme, iltahöpöttely jäi kovin lyhyeksi. Koomainen olotila valtasi makuupussien asukkaat, kummallisen hiljaista. Nuotiopaikalla taisivat äijät tanssia sukkasillaan, kun ei sieltäkään mitään kuulunut. Ennen nukahtamista kuului sateen ropina. Nytkö se sitten alkoi?
Ei hätää, valoisan yön muuttuessa sateiseksi aamuksi, saattoi vain todeta laavun toimivan. Pieni tajunnan virkistys ja toteamus ettei kannata nousta, vettä sataa. Kylkeä käännellessä kulutettiin päivää pitkälle. Kuukkelin lentoja laavun liepeillä kuului unen läpi. Jossain vaiheessa, auringon tehdessä matkaansa etelää kohti, se pilkahti suoraan laavumme ja kutsui meidät ulos.
Ei vielä maltettu jäädä kalalle joen rantaan, vaan ravitsevan aamupuuron jälkeen asiallinen, järjestelmällinen pakkaus ja liikkeelle. No, ei tosiaan. Kuka ne kaikki tavarat aina levittelee pitkin ympäristöä ja mistä sen tietää mitä nyt oikein kannattaa laittaa päälle ja mitä pitikään olla käden ulottuvilla ja sataako vai paistaako, HÄH?
Ihmeellisesti ne vaan kaikki tavarat löytää paikkansa ja mahtuu yhä uudelleen rinkkaan. Ihan vilpittömästi joka kerta yllätyn.
Parinkin kartan perusteella mietimme jatkoa, joenrantaa vaiko retkeilyreittiä seuraten. No päädyimme reitille ja sovittiin että katellaan mitä päivä tuo tullessaan. Kartta kertoi monista nuotiopaikoista, laavuista ja kodista ennen seuraavaa autiotupaa. Joen rantaa kulki kalamiesten polku, mutta oli myös paljon kivikkoista paikkaa tai jyrkästi kohoavaa rantakivikkoa. Ikimetsikössä polku oli pehmoinen ja metsä komea. Keloa ja vanhaa puuta riitti silmänkantamattomiin. Maasto kohosi ylöspäin, polulla sai hikiharjoituksia ylös alas mentäessä.
Pikkuhiljaa aloimme ihmetellä ja kummastella nuotiopaikkojen näkymättömyyttä. Kartalla merkityt paikat olivatkin kaikki alhaalla joen varressa, eikä satatonninen Koilliskairan kartta ollut riittävän tarkka kertomaan tätä pientä yksityiskohtaa. Eipä tuo sinänsä haitannut, ei vaan kehdannut lähteä rämpimään alas jokivarteen, jos ei polku sinne ohjannut.
Pienen sivujoen uomaan laskua oli helpotettu portailla, sieltä etsiydyimme joen rantaan tauolle. Herkullista ruokaa oli rinkkamme lastina, kerrankin viisaasti ajateltuna. Makkoska piti huolen siitä, lounaaksi oli aina soppaa ja leipää ja illalliseksi vaikkapa riistakäristystä kera muussin ja puolukkahillon.
Tämäkin lounas nautittiin kyllä joskus illalla, mutta väliäkö sillä. Kelloa katsottiin auringon suhteesta jokeen. Se oli riittävän tarkka ajanmääritys.
Joki virtasi villisti juuri sillä paikalla, mutta nythän oli jo pakko kaivaa virveli esiin ja hetki kalastella. Ei suonut Ahti antejansa, muttei menetettykään yhtään uistinta matalassa kivikossa, sehän oli positiivista se. Mietin jotta onko se Ahti täällä vallassa vai kuka näillä vesillä kalansaajat valitsee.
Ei uistinta sormessa, ei siimoja sotkussa ja koko paketti kulki loistavasti kaverin rinkan ulokkeissa. Helppoa kuin heinänteko nämä kalastushommat.
Mustia möhkäleitä kiipeili kanjonin takaa taivaalle näkyviin. Pisarat vauhdittivat matkan jatkamista, heti ensimmäisenä ainakin miljoona porrasta suoraan ylös korkealle. Onneksi olivat ne portaat. Olihan sieltä ylhäältä komiat näköalat, paikoin joki näyttäytyi pitkänä kaukana alapuolellammme. Kartassa oli lupaus virallisesta näköalapaikasta, jotta voiko tässä nyt muuten ollenkaan maisemia ihastella, vaiko siellä sitten vasta!
Honkia humisi tälläkin taipaleella, ajattelimme kuleskella illan mittaan Rannisvaaran liepeille laavulle yöksi. Sade yltyi ja maisema hämärtyi, silmälasit huurussa käveltiin aika pikavauhtia ensin yhtä kotaa odotellen, no ei tullut. Kollegatkin nousivat hengästyneinä joen uomalta turhan etsinnän jälkeen. Oltiin kaikki samassa kohtaa hitusen väärässä kohdassa kartalla. Ei senkään väliä, tässähän polulla selvästi on kohta joka sanoo että olet tässä.
Laulatti ja juttua piisasi, monesta muurahaispesästä pystyi näkemään kontion vierailun. Lintumaailmassa oli kovin hiljaista, linnuthan sentään pysyy sateen suojassa. Paitsi hei! olihan meillä jossain tässä välillä lapintiaisen perhe-elämää seurattavana. Niin oli, kolo kelossa ja toinen kolo päällä, tässä erämaankorvessa oikein kerrostaloelämää. Sinne ahkerasti kuljettivat evästä, kuuluva piipitys oli todella vaativaa!
Virallinen näköalapaikkakin aukesi viimein silmiemme eteen, terassirakennelma jyrkänteen reunalla ja kyltti kertoi meille. Oli vähän semmonen ou jee ja heippa -tunnelma. Hiljennettiin, otettiin valokuvat ja virallisesti ihasteltiin näkymään. Sade jatkui ja haluttiin päästä laavulle tuumaustauolle tai jo yöpymään. Vaihdettiin sana kollegoitten kanssa, reittimme ja tahtimme oli näköjään sama.
Askel piteni ja tahti tiheni kun ajatus nuotiollisesta tauosta sai vallan. Loppupätkä oli kyllä aikamoista sauvakävelyä omien ajatusten ja julkisen laulun vuorotellessa. Ei se tule ikinä…, missä se on se laavu ja onkohan sekin jossain joenjontkassa, vaikka onkin täällä keskellä metsää kartassa merkittynä!
Tuli se ja oli se ihan retkeilyreittiä varten rakennettu. Heti kun nähtiin hieman sotkuinen paikka, mutainen tulipesän ympäristö, niin päätettiin pitää kunnon tauko ja jatkaa sitten matkaa kohti Saihon autiotupaa. Väsytti kyllä jo aika paljon, raskaalla rinkalla ylä-alamäkkee, olihan noita kilometrejä jo takana.
Laavulla oli hyvät puut, tervas suhahti tuleen nopsasti. Otettiin kupit kaakaota, keskusteltiin sateesta, sen mahdollisesta haitasta ja todettiin etteipä se haittaa ollenkaan. Sormet vaan menee kurttuiseksi.
Muutaman kilometrin päässä odottaa autiotupa, jossa saadaan ainakin kostuneet vaatteet kuivaksi. Parhaassa tapauksessa vielä päästään kollegojen valmiiksi lämmittämään tupaan ruokailemaan ja pehmeälle patjalle yöpymään. (Taukomme aikana kuulunut pulina tarkoitti heidän menevän sinne edellämme.)
Eikun rinkka selkään, se oli nyt paljon painavampi kuin aamulla. Miten lie, kastunut tai jotain… Laavulta polku muuttui alaspäin suuntaavaksi mönkijäuraksi. Siinä mahtui vierekkäin kävelehtimään, joten juttua piisasi. Ennätysnopea kolme kilometriä. Sauvaurheilua jälleen.
Aika taivaallista kömpiä sateesta tupaan, vetelehtiä kalsarit jalassa ruoanlaitossa, kipata herkkupataa masukkaan ja kipata itsensä sitten siihen nukkumaan. Niin sievä, pieni tupa. Ikivanha kämppä, siirretty sinne jostain muualta muutama vuosi sitten. (Päätän aina muistaa yksityiskohdat, vaan en.)
Ulkona valoisaa, ettei kuitenkaan malttaisi millään nukkua. Lämmin oli, makuupussista ei puhettakaan. Kämppä lämpiää niin helposti, itse tykkäisin hieman viileämmistä olosuhteista.
Iltapäivän puolella jaksoi jo herätä ja aloitella hiljaa hissutellen uuden päivän. Maltettiin rauhoittaa tahtia ja aloittaa päivä kalastusjaksolla. Voi himputti, siihen vois helposti jäädä koukkuun. Kalat tuikkii joessa joka puolella, vaan ei tartu ei. Uistinta vaihdettiin, kaikki neljä erivaihtoehtoa tarjoiltiin, vaan ei. Nirsoja ovat Nuortin kalat.
En ole kovin kärsivällinen tässä lajissa, joten siirryin valokuvaukseen ja haihatteluun. Sanoin Tuijalle, että yrittäisi vaikka päähän kopauttaa tai tainnuttaa yhden sintin, käydään sitten uimalla taintunut kala rantaan.
Huomioimme samalla toiveikkaasti pienen merkin joen laskevasta vedestä ja ehkä hieman lämpenevästä säästä. Usein juttumme kääntyi jo reittivaihtoehtoihin. Mennäänkö Kemihaaran kautta pois erämaasta vaiko yksinkertaisinta reittiä takaisin Kärakeojalla kahlaillen syvässä ja kylmässä vedessä. ”Mikä on syvä vesi?” Ajateltiin että jos alkkarit kastuu niin sitten voi vähän hirvittää vuolas virta vaikka vaijeri onkin auttamassa.. Meillä ei ollu mitään tietoa kahlauspaikan normisyvyydestä. Tummalta ja villiltä se näytti. Kaikenmaailman vaihtoehdot rinkan uittamisesta työntäen, vetäen ja lauttoja rakennellen käytiin läpi, kehiteltiin keinoja ja kaiken päälle toivottiin sateitten loppuvan. Hauskaahan se oli, erilaisia mielikuvia rouvien vedenylityskeinoista päätyen viimein rinkkansa kanssa kelluen äiti-Venäjän huomaan.
Rinkat pakettiin ja matka jatkui. Tuvalta muutaman askeleen päässä olikin jo rajahyöhyke, riippusilta joen yli ja rajan kämppä. Turvallisuuden linnake.
Ja mikä se on se, että kun on siellä, niin samalla jo miettii paikkaa missä voi olla seuraavana. Siitäkin puhuttiin, puhuttiin paljonkin. Kaikenlaista. Välillä vetäistiin vuorolauluna Jaakko Tepon hittibiisit ilmoille. Laulun lumoissa noustiin joen pohjoispuolen ylängölle johtavat portaat. Ainakin miljoona niitä taas oli. Oli hengitettävä monta kertaa.
Ja mitä olikaan siellä ylhäällä meitä odottamassa. Honkia siellä humisee. Tuli mieleen jotta pystykorva metsästäjän taivaassa kuljetaan. Näkymää riittää ja vanhoja puita, metsojen paskoja polullakin oikein kukkuroiksi. Hakomismännyt erottuivat harvassa puustossa. Polku nousi ja nousi taas, hivuttavaa hiljaista nousua. Ei sitä oikein edes huomannut kuin taaksepäin katsoessa. Jossain välissä vilahteli maisemaa pohjoiseen. Siellä sitä riittäisi, tuosta suoraan Korvatunturille ja sitä jatkaen koko erämaa edessä. Tauolla piti katsella karttaa ja ihmetellä maailman suuruutta, kuinka paljon tästä pääsisikään erämaata kokemaan.
Miten kaunista se metsä olikaan ja miten siihen tavallaan jo turtuikin, että noh, onhan tuossa tuota keloa ja kynttiläkuusta, sammalta ja naavaa, joku kuukkelikin siellä aina pyrähtelee.
Puron varrella laavulla vietimme taukoa ja paistattelimme auringonkin lämmössä. Pohjoinen tuuli puhalteli välillä tummia pilviä taivaalle, mutta ihan selvästi ne olivat vähenemään päin. Joku lintunen liverteli kauniisti taustamusiikkia, mustikka kukki mättäällä ja oli hyvä olla. Semmostahan se, yhtä makeaa hunajaa ja suklaata koko elämä.
Sitten alkoikin jo alamäki, onneksi ihan oikeasti polku alkoi aikanaan viettää kohti Kummalehdonojaa, sinnehän me päätettiin jäädä yöksi, tai siis nukkumaan. Vuorokausirytmi oli ihanasti rempallaan. Oja olikin reipas ylhäältä laskeva kuohuva koski, töyräällä oikein hieno leiripaikka. Kosken pienessä suvantokohdassa sai juuri jalat tasaiselle pohjalle, pääsi siis pesulle. Minulla on hieno retkipyyhe, grammanviilaajan unelma. Kylmyyden höperyydessä otin pyyhkeen käteeni ja käytin sitä pesusienenä, sitten meni hetki ihmetellessä että missä se mun pyyhe on!
Pesun jälkeen oli lämmin, uudesti syntynyt olo. Aloitettiin kokkailemaan ja odottelemaan kun auringon säteet jälleen tavoittavat Nuorttijoen eteläisten ikihonkien latvat. Sitten voi mennä nukkumaan. Kosken pauhu peitti ylleen kaikki muut yön äänet.
Aamu aurinkoinen valkeni, edellisen illan untuvatakin sai pakata syvälle rinkan pohjalle. Aamiainen täydessä auringon lämmössä lämmitti jäsenet taas uuteen päivään.
Kylläpä keli muuttui, oli aika täräyttää Laaksoset kehiin ja lähteä liikkeelle kalsareissa ja shortseissa ja lyhyessä paidassa. Nääs, ne hyttysetkin heräsi, pirkuleet. Myrkkyjä piti suhautella ensi kertaa. Kuoromme lähti jälleen heleästi soitellen marssimaan kohti alenevaa maastoa ja kalastushaaveita. ”Lapsella vain voi silmät näin loistaa, lintuja kun hän katsella saa…”
Jos oikein laskettiin, niin taisi olla neljäs päivä menossa, Tuijan kotivalmistamon myslipatukat alkoivat sulaa jo muuallakin kuin suussa. Lämmintä nimittäin riitti. Pienoinen tuuli yritti välillä viilentää kuivalla honkapoluilla astellessamme, vaan eihän se paljon viilentänyt.
Jokirantaa tavoittelimme ja laavulle reilulle päivätauolle varjoon ja pulahtamaan veteen. Mutta voi noita lintuja, kuka sen västäräkin käski tehdä pesänsä laavun sisälle! Eihän siihen voinut jäädä!
Hieman syrjässä keittelimme päiväsopan, eikä enää vesikään sillä kohdalla juuri kutsunut. Jokiranta oli kyllä kaunista kosteaa niittyä kukkineen, mutta oli myös hyönteismaailmaa riittävästi. Iloista oli että joen rantaviivasta näkyi veden laskeneen reilusti.
Nytpä kalastuksen pariin… jatkoimme matkaa kalamiesten polkuja pitkin rantapöheikössä. Heittelimme ahkerasti joen leppoisissa syvänteissä ja näimme jälleen taimenten kauniisti tuikkivan. Ei vaan meille suotu elollista tärppiä. Salaattiosasto oli kyllä hyvin hanskassa, levää ja heiniä nousi tasaiseen tahtiin. Huh, ötököt kävi kimppuun ihan täydellä teholla. Välillä piti melkein hermostua niihin. Pieni sadekuuro ja lämmin seisova keli innostivat olentoja. Oli pakko jatkaa matkaa todenteolla ja napata taakat kyytiin, virveli pakettiin.
Se oli niin kaunis se joki, todella. Kosken suvannosta sivujoen kohdalla oli taas kiivettävä vähän ylemmäksi polulle, ajateltiin vielä kalastella jossakin kohtaa ja sitten siirtyä nukkumaan Karhuojan kämpälle. Erityisesti saunaan!
Siinä kuleksiessamme Tuija, tuo älyn lahja retkikunnassamme muisti että kämpälle voi kulkea myös lyhyempää reittiä ihan metsän kautta! Ettei aina olekaan pakko polkua kävellä. Viisautta sanon minä. Tuija, tuo tekniikan ihmelapsi näppäili jotain minulle täysin käsittämätöntä gepsiin ja sanoi: follow me peipe. Ou jee, lupasin kompassilla varmistaa suuntaa ja laitoin sitten kompassin takaisin taskuun, enkä sitä enää vilkaissut. Ihmeteltiin laitteen viisautta, kulkunopeutta, miten kauan tällä vauhdilla menee ja mitä lie kaikkea se näyttikään.
Maastossa oli havaittavissa myös polun painauma joka välillä katosi, ilmestyäkseen uudestaan näkyviin. Sama suunta oli. Ja kun vehjetin kertoi että sata metriä matkaa kohteeseen niin sieltähän pilkahti kynttiläkuusten kehystämä harmaa tuvan seinä näkyviin. Oi iloa, oi riemua. Tyhjä tupa, tyhjä sauna ja tyhjä vatsa.
Harmaasieppo talon isäntänä otti meidät vastaan pesässään seinällä opastekartan päällä. Ensin hieman teetä ja herkkuja ja sitten riennettiin saunan kimppuun. Edelliset kävijät olivat todella jättäneet paikat hyvään kuntoon. Puita oli valmiina ja kuumavesipata melkein täynnä. Karhuoja virtasi suon keskellä ja maisema oli hengästyttävän kaunis, oli pakko valokuvailla kaiken lämmityspuuhan keskellä.
Etelästä hiljaa hiipinyt musta pilvi pisti hanat kerralla auki ja istuimme saunan pukuhuoneessa pitämässä sadetta. Matalalta illan puolelta aurinko valaisi vielä maiseman toisen puolen ja sai sadepisarat hohtamaan ilmassa. Voi maailman värien ja maiseman kauneutta. Nopeasti kuuro oli ohitse ja nosti metsän ja suon tuoksut nenäämme. Elämä oli täydellistä juuri siinä hetkessä. Illan suosituin biisi taisi olla Kari Tapiota. Noh, Tappi on hyvä!
Tiedättehän ”myrskyn jälkeen on poutasää…”
Saunaa odotellessa odottelimme myös kastuneita kulkijoita tuvalle. Pianhan sieltä sadeviitat heilahti ja pari märkää, tuttua tyttölasta iloitsi nyt vuorostaan lämpimään tupaan pääsystä. Tosin ei me oltu edes lämmitetty, oli ihanan viileää kuuman päivän jälkeen. Illalla käytiin läpi myös jatkosuunnitelmia, päiväretki Naltiotunturille ja takaisin kämpälle vaiko eteenpäin Kemihaaraan ja sitä kautta kotiin?
Mutta se sauna, taivaallista! Öinen valo ja kastautuminen pariin kertaan Karhuojan kirpakassa vedessä. Kyllä siitä ihminen saa puhtia elämään pitkäksi aikaa. Sitten tiedättekin mitä seuraa, puhdas olo, herkullista ruokaa maha täyteen. Tajuhan siitä lähtee. Jossain vaiheessa yöllä tajusin sentään kääntää kylkeä kun naapuri tökki ja kertoi minun kuorsaavan.
Unet vielä silmissä kompuroin tuvasta ulos, paahtava aurinko tervehti tänäänkin maan lapsia. Oli illalla päädytty päiväretkeen Naltiotunturille ja se päätös tuntui nyt oikein hyvältä. Sai pakata yhden rinkan kevyesti, mutta aika paljonhan sitä silti piti ottaa tavaraa mukaan. Ruokavehkeet ja lämpimät vaatteet, sadevarusteet, EA-systeemit, kamerat, kiikarit. Mietittiin hetken päivän makoilua ja yöllä kulkemista, mutta pah! poislähdön aikataulu alkoi tulla jo vastaan. Aikataulu, mikä typerä sana!
Kalsarilookilla taas matkaan, myrkkyjä rutkaleesti taskuun ja menoksi. Ei kyllä jalka noussut kovin nopsasti, lämpö imi mehut hetkessä ja jalat laahusti pitkin juurakoita. Ei tuulenvirettä. Maastokin oli aika lailla kuivaa honkametsää suon pilkottaessa välillä idässä. Pienessä koivikossa saimme virkistyksen kun seurasimme järripeipon kurittavan kuukkelia. Uusi ja vanha poroaita kulkivat vieretysten ja sompailimme hieman niiden väliä. Väsytti, oli itikoita, ei se tunturikaan ikinä tuntunut lähestyvän. Oli nälkä. Ei oikein tahtonut taukoa pitää. Malttamattomana odotti vain pääsyä tunturiin.
Olin kuumuuden pelossa jättänyt polvituen pukematta, joten polvi kiukutteli eka kertaa koko matkalla. Tuija sai kantaa suurimman ajan rinkkaa. Vanhoja polunpätkiä seuraten ja karttaa tutkien päästiin viimein ensinäkymiin tunturin kanssa. Siellähän se nökötti. Matkan jatkuessa jotenkin koko ajan odotin että se ilmaantuu silmien eteen kokonaisena näkymänä. Vaan sehän oli vain hiljakseen kohoavaa metsää ja siinä metsän rintauksessa ajauduttiin rakkakivikolle, joka näytti vievän meitä ylös. Antaa viedä. Siitähän me sitten hiljakseen kiviä pitkin avarassa maailmassa kivuttiin ylös. Oli tosi jyrkkää ja vähän kävi mielessä, että tämäkös sitten oli se paras reitti. Istuttiin välillä katselemaan maailmaa. Piti levätä ja juoda.
Suolla suoraan edessä erotin mustan pisteen ja olin jo ihan varma että karhun näen. Olisi juuri sopiva etäisyys. Kiikarit kuitenkin todisti elukan hirveksi. Siellä se kuleksi rauhassa keskellä suurta suota, lammessa vieressä näkyi joutsenpariskunta. Muutoin siellä oli jokseenkin rauhaisaa, suon takana näkyi Naltiojoen reitti. Naltiojoen takana näkyi suota, sitten oli suota ja sitten näkyi aika hilvatin paljon tuntureita! Korvatunturi oli siinä koillisessa aivan lähellä ja sen takana kaukana näkyi lumihuippuisia järkäleitä.
Ystävä patikoi tuolla jossain tuolla luoteessa. Huutelin terveisiä, mutta en kuullut vastausta. Hyvää reissua toivottelin! TÄÄLLÄ OLIS PIAN KAHVIA TARJOLLA!!
Pääsimme hieman pehmeämpääkin kohtaan ylöspäin siirtymään, sieliköt kukkivat ja perhonen lenteli ympärillämme. Mikähän lie se oli, näytti ihan haalistuneelta nokkosperhoselta. Pyöri vinhasti meidän ympärillä, vauhti oli kova. Näytimme varmaan niin kauniilta kukkasilta!
Minun taipaleeni rakassa oli helppo verrattuna Makkoskaan, joka taiteili kivikossa rinkkamme kanssa.
Oli aikaa tarkkailla ohilentäviä perhosia ja innostua taas ihan kaikesta. Olin hieman tunteellinenkin, varoitin jo etukäteen että rupean yleensä aina kyynelehtimään kun tunturissa istun. Ja varsinkin kun tämän retken päätepiste oli siellä ylhäällä. Naltiolta alaspäin kaikki jo enemmän poistumista kuin minnekään menemistä.
Päästinhän me sinne huipulle ihan hyvin. Taivaanrantoja tuijottaessa tehtiin ruokaa, kahvia ja puhelimella yhteys kotiväkeen. Kaikki ok.
Oltiin päätelty säätyypiksi kuumaa ja iltapäiväsadetta ja oikeassa oltiin, etelästä jälleen tumma pilvi rupesi lähentelemään meitä siellä ylhäällä istuessa. Se laittoi meidät taas liikkeelle, sai pukeutua rivakasti sadevaatteisiin. Matka alas oli huomattavasti helpompi, tunturin etelärinne oli loiva ja muutamalla askeleella olimme jo metsänsuojissa. Ai näin helposti, mutta ihan tylsästi olisi voinut tulla ylöskin. Pois se meistä. Päivän biisimme oli Apulantaa.
Kämpälle palatessa matka oli jatkunut sillä välin ainakin kaksinkertaiseksi. Aurinko palasi taas sateen jälkeen. Taas kehtuutti, mutta onneksi polvi ei kuitenkaan kipeytynyt joten pystyin rinkkaa kantamaan. Oli kuuma, uin vaatteitteni sisällä. Kun milliksi pysähtyi, niin koko maailman inisijät olivat kimpussa. Niissä olosuhteissa tulivat jälleen vastaan tutut kulkijat, he jatkoivat matkaansa Kemihaaraan ja olivat viisaasti iltaa myöten jälleen liikkeellä. Heiltä oli unohtunut hyttysmyrkky edellisenä päivänä jonnekin, joten lahjoitimme heille putelin runsaasta valikoimastamme. Hyvää matkaa heille, toivottavasti loppureissu meni hyvin!
Naureskeltiin siinä naisten juttuja kulkiessa, ”tämä päivä laittaa nesteet liikkeelle melkein yhtä hyvin vihreä tee”. Sauna, sauna… Karhuojan viileä vesi oli vain mielessä, kulkemiseen ei tarvinnut keskittyä kun poroaidan viertä jo tutusti mentiin. Poron sorkka riippui aidassa. Metsässä ei varmaan liikkunut ketään muita kuin me, ei linnun lintua, ei poroa, ei elukkaa missään. Oli hullu käki jossain kaukana, jonka ääni ei oikein aina avautunut. Sekös meitä nauratti. Taisi vähän väsyttää.
Iltatoimet tuntuivat ihan liian helpolta, tavarat valmiina kämpällä, vain ruokaa ja saunan lämmitys. Tähän voisi vaikka tottua, saunaan ja taas karhuojaan viilentymään. Pidimme tavarat jossain ojennuksessa että mahdolliset muutkin tulijat mahtuvat sisään. Vaan ei tullut ketään. Saimme nukkua kaikessa rauhassa, viimeinen rauhaisa uni ikihonkien suojassa.
Se maailmaan paluun aikataulu pakotti meidät laittamaan herätyksen aamuksi, ei voitu enää vedellä sikeitä iltapäivän puolelle. Oli kuitenkin ihan hyvä tunnelma lähteä liikkeelle, oli vielä kahlaus edessä, se oli joka päivä puhuttanut meitä ja ainakin minua hieman jännittikin veden korkeus. Huoli siitä oli kyllä keventynyt taas aamulla, aurinko jatkoi osallistumistaan retkeemme. Rinkkakin oli viimein keventynyt, eväät olivat huvenneet suunnitelman mukaisesti.. Soppa- ja kiisselipussi ja nappailuherkkuja vielä riittäisi päiväksi. Oma sääennusteemme lupasi jälleen hellettä, mutta iltapäiväksi sadekuuroja.
Parin kilometrin jälkeen olimme jälleen Nuorttijoen rannassa, taukoilimme pienen autiotuvan pihapiirissä, pitihän se käydä katsastamassa. Kumisia jalkoja riippui seinustalla, mutta jalkojen omistajat olivat jossakin muualla, kurkistin sisäänkin. Pieni oli tupa, pienen pieni.
Jatkoimme pitkin rantapolkuja etsien sitä täydellistä ruokatauon paikkaa. Kullerot jatkoivat kukkimistaan ja rantaniityillä ja joku uusi sininen tulokas oli riehahtanut mukaan loistoon. Katajikko-koivikossa oli laavu kuin meitä varten siihen laitettu, siihen oli hyvä pysähtyä ja hyttyssavut tehdä.
Joki virtasi siinä niin houkuttelevan hiljaisesti että oli vielä kalasteltava, hyvän aikaa heittelin, vaihdoin uistinta ja silmäilin jälleen kerran tuikkeja pinnassa. Ei tullut kalaa, nyt se oli uskottava. Kiitos kuitenkin Nuorttijoki, et vieny yhtään uistintakaan. Ystävällistä.
Laavulta olikin vain hetkonen ylityspaikalle ja pian se olikin siinä. Vaijeri valmiina ja virta vuolaana. Kalamiehiä näkyvissä, joten varmana ja rauhallisena ilman suurta draamaa valmistuimme ylitykseen. Iltapäivän sadekuurokin tuli juuri niskaamme, joten vettä oli joka puolella.
Tuija lähti ensimmäisenä, jännittyneenä seurasin hänen menoa ja veden syvyyttä. Pian jo pystyin huokaiseman, ei näyttänyt pahalta ollenkaan. Rivakasti Tuija porhalsi ylitse, vesi ulottui vain hieman yli polveen. Kun itse astuin jokeen, niin tunsin veden kylmyyden ensimmäisen askeleen ajan, sitten tunne katosi ja piti vain keskittyä hyvään jalansijaan. Hyvin se meni, ei mitään hankaluuksia. Helppo nakki.
Mukava, piristävä, juuri sopiva päätös reissulle. Ei ollut muuta tehtävissä enää kuin kuivata joen töyräällä mutaantuneet varpaat ja heilauttaa jalan alle viimeiset sadat metrit autolle. Reissu oli niiltä osin ohitse.
Ylettömän saunomisen jälkeen riitti pelkkä suihku Tulppiossa vaihtamaan ihmisen kotimatkan olotilaan. Ulkoisesti se kävi noin, mutta sisäisesti siirtyminen oli paljon hitaampaa. Onneksi matka Lappiin on pitkä.
Marita Vokkolainen