Jostain joskus vuosia sitten nappasin käteeni, luin kertaheitolla. Kirjan kategoriaa ei voi määrittää, se on luonto-, erä-, valokuvakuvakirja, se on kaunokirjallisuutta, jossa nuori erämies kokee nuoruuttaan.

Se on karu, se on suora. Se on kaunis ja ruma.

Siirrytään ajassa taaksepäin muutama vuosikymmen, eletään Suomussalmen maisemissa, päähenkilö Leevi Juntunen kertoo lähipiirin elämästä ja retkistä korpisaloille. Niissä olosuhteissa ensisijaista on ravinnon hankinta ja sitä haetaan metsästä. Nuoren miehen kasvutarinassa on imua, nuori mies viihtyy paremmin metsissä kuin kylillä.

Yksityiskohtaisesti hän jakaa lukijoille nuo kokemuksia täynnä olevat viikot ja vuodet, jotka hän saloilla kuleksii.

Metso liittyy kaikkeen, se on korpisalojen sielu. Kuinka kehittyy nuoren miehen elämä, kun luonto ottaa hänet hoivaansa?

Ei, tätä kirjaa ei voi selittää, se täytyy vain lukea.

”Metsot olivat isäukon riistaa. Metsästysaikaan hänellä oli ylittämätön taito osua niiden opinpaikoille ja yllättää ne sillä tavoin lentoon, etteivät ne saaneet kuusenpersustaa itsensä ja hänen haulikkonsa väliin. Vanhemmiten ukko muuttui yhä enemmän itsekin metson näköiseksi. Ja metsojen tavoin hän mieluiten jurotti yksinään salolla ja lajikumppaneita kohdatessaan riiteli, kiroili ja tappeli, hioi puukkojaan ja mennä reuhotti humalaisen kiihkossa.”

”Mikäli ne viisastelut, jotka väittivät ihmisen syntyvän kuoltuaan uudelleen sellaisiksi kuin ansaitsi, olivat tosia, isäukko ainakin rymisteli täällä mielisalonsa metsojen joukossa. Ajattelin etten tarvitsekaan metsonlihaa, lähden tarkistamaan Väärälammelta katiskan.”

Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1988

Valtion valokuvataidetoimikunta ja Oulun läänin taidetoimikunta ovat tukeneet tätä teosta.