Onpa tänäänkin tullut talsittua, seurailtua vuolasta virtaa ja ihailtua kuohuvia koskia. Mutta nyt täytyisi vihdoin löytää kelvollinen telttapaikka. Kyllähän niitä paikkoja tuolla ylempänä olisi, mutta ei millään huvittaisi rahdata vettä vaivaisella pullolla jyrkkää joentörmää, ja iltapesu teltan tuntumassa olisi juhlaa.

Näistä maisemista teltansijaa lienee kuitenkin turha etsiä, siis eipä muuta kuin ylemmäksi ja eteenpäin. Eihän tässä hätää, ainahan se on paikka löytynyt, ja jos ei muuten, niin nöyrrynhän minä kehnompaankin asentoon.

Jälleen kerran katson karttaa ja siirryn aivan kanjonin reunalle paikantamaan sijaintiani. Alapuolellani kaksi metsähanhea uiskentelee rauhallisesti alavirtaan. Ovatkin tällä reissulla ensimmäiset, jotka eivät kulkijaa hoksaa ja lehahda oikopäätä karkuteille. Katselen niitä aikani ja yritän kuvata isolla zoomilla, kunnes jatkan reunaa eteenpäin nähdäkseni kauemmaksi ylävirralle.

Tästä näkyykin hyvin, useita satoja metrejä ennen seuraavaa jyrkempää käännettä. Vaan, mitäs tuolla mutkassa on. Näyttää hiekalta. Niin − mutta luultavasti se on kuitenkin edellisen kesän heinikko, minulle niin ärsyttävän tuttu ja toistuva harhanäky. Lähempää täytyy päästä katsomaan.

 

 

Ei se ollutkaan harhaa. Lähes paljaan peruskallion kainalossa on todella hiekkaranta. On tässä silti jotain outoa, voiko näin hyvä säkä käydä. No, se selviää, tuoltahan löytynee sopiva reitti laskeutumiseen.

Sehän onkin saari, jonka sivu-uoma erottaa rannasta.

Loikin sivu-uoman pintakiviä käyttäen saareen, jossa totean sen halkaisijaltaan noin parikymmenmetriseksi. Länsikulmalla on kallionkieleke, juurellaan hietikko, joka virran rannalla muuttuu pikkukivikoksi ja itää kohden laattakivikoksi. Etelässä hietikko nousee runsaan puolen metrin korkeaksi katajaiseksi töyrääksi, jonka takaa sivu-uoma kiertää saarta.

Onpahan paikka. Ihmetykseni kasvaa, kun huomaan ettei missään näy pienintäkään merkkiä ihmisen käynnistä, ei edes vanhaa nuotiopaikkaa. Täysin neitseellinen leiripaikka. Ilkan saari. Tuntuu hyvältä. Pirun hyvältä. Juuri tällaisia tuntemuksia olen etsimässä, nehän minut tänne erämaahan suorastaan pakottavat.

Pystytän edellisyön sateista kostean teltan. Saappaatkin saan mainiosti ilta-auringon ja kevyen pohjoistuulen kuivatukseen. Haluaisin kiihkeästi tutustua saareeni, mutta täytyyhän tänäänkin syödä. Valmistan siis hätäisen pussiruoan. Hotkiessani ynnäilen saareni erinomaisuuksia, ja leijuminen jatkuu. Yritän toki olla kriittinenkin: Hiekkahan ei ole kovin pehmeä alusta, vaikka tasainen, niin kiveähän se kuitenkin on. Ja tuo pieni koski, mitenkäs kohina?

 

Mietiskelen hiekkakentän synnylle järkevää selitystä. Tiedetään, ettei mannerjää näillä seuduilla juurikaan liikkunut, mutta jääkauden vesien kuljettamaa hiekan täytyy olla. Sitä on luultavasti ollut paljon enemmän, mutta tulvat ovat tuhansien vuosien kuluessa kuljettaneet suurimman osan pois ja edelleen, ehkä vuosittain, huuhtelevat hietikon puhtaaksi mahdollisista ihmisten jäljistäkin.

Siellähän on seita vartiopaikallaan. Ainakin täällä on turvallista.

 

 

Hienostellakseni kerään muutamia sileitä laattakiviä teltan oven ulkopuolelle. Vähentää muka hiekan kulkeutumista sisälle. Huomaan sivu-uomassa, vajaan puolenmetrin syvyydessä pöytäkiven. Siinäpä oivallinen iltapesupaikka omassa pesupurossani. Ja puroni tarjoaa uusia yllätyksiä: Pesukivestä muutaman metrin päässä olevaan pyöreään kiveen on selvästikin ikuistettu uljas pupujussi metsästäjä perässään. Entäs tuolla sivu-uoman erkanemiskohdalla – eleleekö Anarjåkkassakin oma norppareliktinsä?

 

Kävelen lähemmäksi pääuoman rantaa, jossa yksinäinen, runsaan puolenkuution kivi vetää huomioni. Yritän kuvitella jääkauden voimia lohkareen luojaksi ja liikuttajaksi, kunnes ykskaks hoksaan ilmiselvyyden. Siinä se merkki nyt on. Ainoastaan ihminen on voinut kiven tuohon ”hyllylle” laskea. Mutta kuka, milloin, miksi?

Vähintään viisi vuotta se on siinä ollut, luultavasti enemmän, johan sammal sitä paikalleen muuraa. Jospa ottaisin käteen ja tutkisin tarkemmin. Ei helkkari. Ajatuskin tuntuu pahalta, eihän minulla ole oikeutta, se kuuluu siihen. Onkohan se käyntikortti, varovainen vihjaus kulkijan käynnistä, vai vahingossa kädestä laskettu, ehkä unohdettu?

Mutta miksi käyntikortin löytyminen nyt tuntuukin hyvältä, vaikka en enää voi pettää itseäni tämän paikan löytäjäksi. Kenenkäs saari tämä oikeastaan on?

Katseeni selaa rantakivikkoa. Haluaisin jättää oman viestini, jatkaa perinnettä. Mutta toisaalta sehän on lapsellista, itsekästä, huomiontavoittelua. No, olisiko tämä hyvä? Arvoituksellinen virnistys, uteliaisuutta herättämään. Virnistelee siinä itään, mahtaa tuoda Pekka-vitsit jonkun norskin mieleen. Onko kumminkin liian räikeä, hyppää silmille, pilaa kulkijan fiiliksen. Taidan liioitella. Jos paikallaan saa olla, niin sammalparta tukkinee tuonkin turvan.

 

 

Seuraavana päivänä ”neitseellistin” ja hyvästelin saareni. Virnistykseni viestikin valkeni yöttömän yön kuluessa: ”Lisääpä korvatulpat varusteisiisi”.

(Muistot olivat illalta ja yöltä 12.06.09)

Ilkka