Saavuttiin Rovaniemelle aikaisin ja saatiin pienen odottelun jälkeen autokin ehjänä alas junasta. Aamu oli kirkas ja kuiva, oli hyvä keli ajella tuokioksi ressiä ja arkirutiineita karkuun. Hetken kuluttua perinteinen aamukahvipaikka lähellä Joulupukin pajaa sai kolme asiakasta. Kahvia ja lohileivät kaikille, kiitos.

Syksyn merkkejä näkyi siellä täällä tienvarren maisemissa, mutta ei vielä lähellekään makeinta ruskaloistoa. Ennen kiireen raja-asemalle tuloa pysähdyttiin kuitenkin Kiveliön kalassa ja ostettiin olutta, iso lohifile ja pari savustettua pyrstöä hiukapalaksi. Toinen pyrstöistä nautittiin heti siinä auton hutlaarin kannella ja toinen säästettiin myöhempää näläntunnetta tappamaan.

Vuotson jälkeen, Tankavaarassa tehtiin pikku mutka Vaskoolimiehen kapakkaan ja tilattiin Lapin Kullan Ystävien kantapöytään oluet. Tilaus tapahtuu soittamalla pöydän yllä olevaa pullokelloa. Soittaja maksaa viulut. No kuskina mulle tuli vaan kahvia, pulla sekä sitten se lasku. Siinä kahvia ja oluesta nauttiessa piti Antsalle, joka oli ensimmäistä kertaa kultamailla, tietysti kertoa muutama mukava juttu Tankavaarassa sattuneista tapahtumista kultakisojen tiimellyksessä. Ainakin omasta mielestä jutut oli parasta A-luokkaa, ja Jormankin mielestä, kun hän oli aika usein itsekin ollut paikalla.

Saariselälle saavuttua käytiin sitten Niestatorilla ostoksilla ja saatiin melkein kaikki mitä tarvittiin. Iltapäivän aurinko paistoi kuistille, sauna lämpesi ja oli muutenkin lupsakka fiilis. Aloimme suunnitella tulevaa retkeä. “Mutta mitäs me täällä maalikylissä? Lähdetään metsiin,, sinnehän me olimme matkalla. On liian komea keli makoilla mökillä". Päätöstä ei jarruteltu yhtään, vaan käännettiin nappulasta sauna pois päältä ja hypättiin autoon. Ja hopusti käännettiin nokka kohti vapaana solisevia kultapuroja jossain Hammastunturin eteläosissa.

Matkalla poikettiin Kaisan kahvilaan päivän sopalle. - ”Mitäs pojat juo, olutta vai?” tiedusteli emäntä -Mä ajan, ei mulle olutta. - “No se on sitten sulle Lapinkultaa, ja muille vaikka Legendaa”?

Keitto toi mieleen äidin hauenperkeistä keitetyn kalattoman kalasopan nuoruusvuosilta. Päivä oli jo niin pitkällä, että sopassa oli lohenpalat kalasteltu ja sattumat oli sellasia hiutalemaisia pieniä hitusia. Lohisoppa maistui silti hyvälle ja sitä myös rohkeasti santsattiin.

Ruokailun jälkeen kurvailtiin Kutturantietä aurinkoa kohti länteen. Matkalla selostin Antsalle Härkäselän kultakaivauksien jälkiä ja kullankaivajien opastuskilpiä tienvarressa, ynnä muita nähtävyyksiä. Ruska teki tuloaan ja tienvarren jänkä oli jo koivut keltaisenaan sekä heinikkokin loisti oranssia.

Kutturantien varrella ei asu ketään ympärivuotisesti mutta tien päässä nelostieltä n. 39 km on Kutturan kylä. Asukkaille Kekkonen aikanaan käydessään lupasi tien jota nyt tässä ajellaan. Kioski ilmestyi Pahaojan tienhaaraan kulkijoita ja kullanetsijöitä palvelemaan kesäisin joskus 90-luvun alussa. Näyttää, että sijainnistaan huolimatta asiakkaita riittää ja kauppias voi hyvin. Harvalla on niin kiire, ettei tuossa pysähdy, ellei muuta niin ihmettelemään postilaatikoitten rivistöä ja kymmeniä viittoja kultavaltauksille.

Harriojan silta oli silloin ekalla reissulla, vuonna -80 vain sellainen puista ja kivistä kasattu matalampi puronuoman osa. Piti nousta autosta ja latoa kiviä ja puutavaraa auton takaa sen eteen, ettei auton kynnyksestä pääsisi vettä sisälle, kun ylitettiin virtaa. Ajoura - sen “sillan” jälkeen, oli sillon ilman ojia ja keväisin sulamisvedet rikkoi polun aina sellaiseksi pujottelua vaativaksi tuhannen mutkan taitoajoradaksi. Sateen jälkeen oli tiessä valtavia lätäköitä sekä ensimmäisen ajoneuvon roudan sulamisen aikoihin ajamat kovaksi kuivuneet raiteet, Ne mutkitteli tien reunasta toiseen kuin juopuneen kotimatka. Usein piti myös nousta autosta opastamaan kuskia mistä voisi ajaa, ettei auton pohja osuisi syvimpään lammikkoon tai öljypohja kiveen. Nykyisin tie on ollut ajoittain jopa erittäin hyväkuntoinen. Kaipa sitä joku vakituinen konekaivaja joskus hoitaakin, kun ehtii muilta kiireiltään.

Vesan kammi, Mobergin kämppä ja poroportti Palsille moninaisine opasteineen ohitettiin tällä kertaa pysähtymättä.

Saavuimme lopulta Pahaojan parkkipaikalle, jossa oli muutaman henkilöauton lisäksi bussi. "Meneeköhän tässä miten kauan tällä kertaa?". Tällä Jorma tarkoitti sitä muutaman vuoden takaista reissua, jossa repun pakkauksineen saimme kulumaan aikaa siihen vajaaseen kilometriin Pahaojan kämpälle reilut n. 3 tuntia. Siinä sitä oli jo vaelluksen tuntua. Tosin nautimmehan me sillonkin hiukapalaa ja näkäräisiä. Nyt jätettiin ne hiukapalat nauttimatta. “Ei kait meillä mihinkään kiire ole - varmasti ehditään perille”. Edellinen motto, jota kirjoittaja viljelee on alunperin kuultu Talvion Pekalta. Pekka asui aikanaan Elsanojalla, paikalla, jossa nykyisin on LKL:n valtaus jäsenilleen.

Kämpälle käveltiin tietysti niin kuin aina ennenkin, terassin ja Teuvon tekemän seidan kautta. Seita oli uskollisesti paikallaan. Oikeastaan se on pieni ihme, ettei “toteemi”-pölkky ole tarttunut kenenkään matkaan vuosien saatossa. Tekijä näet on kuvanveistäjä ja nimekäs Lappilainen matrikkelitaiteilija. Veistäjä pystytti patsaan kultaleiriin joskus 80-luvun alussa kaivuuporukan iloksi asuessaan valtauksella. Seita sai olla paikoillaan 20 vuotta. Myöhemmin, vuonna 2002 taiteilija haki teoksensa, ja sijoitti sen muualle. Pari kullanetsijää, jotka paikkaa tuolloin asuttivat, jäivät suremaan uskollisen leirivartijan poismenoa.

Kämpässä oli jonkun kalamiehen varusteita ja lukkopuoli oli kiinni. Jatkoimme matkaa sillan yli Ivalonjoen Kultalaan johtavalle polulle. Matkalla pysähtelimme usein. Tupakkatauoilla maistettiin olutta ja istuskeltiin polun vieruksilla. Ihailtiin lupsakkaa ilmaa, syksyn kirjavaksi värjäämiä puita ja mustikanvarpuja, sekä joristiin tietysti miesenergisiä lomajuttuja. Rattoisaa ja kiireetöntä oli menomme. Kuukkelikin kävi tarkistamassa mitä kulkijoita ollaan. Kävelymme ei näin joutunut tietenkään ihan niin nopealla tempolla, kuin olimme kuvitelleet ja oluen ryystäminenkin alkoi tehdä tepposiaan ja väsyttää. Lähde siinä polun varrella oli kesällä kuivunut, joten juominen ja kahvinkeitto jäi tällä kertaa väliin.

Kuusikko-Patatunturin komeat näreet reunustivat polkua. Puiden alaoksat ylsivät maahan muodostaen kuin majan, jokaisen kuusen alle. Vastaavanlaisia komeita kuusia on täälläpäin ainakin Ainikkalammen ympäristössä. Siellä oli yllätetty karhu piiloutunut tuollaiseen suojaan aivan polun viereen. Otso ei kuitenkaan arvannut, että väkeä tuli polulla vielä lisää hetken kuluttua, ja joutui sitten yllätetyksi uudelleen ja nyt naamakkain ihmisten kanssa. Myöhemmin jälkiä tutkittaessa huomattiin, että se veijari oli maannut muutaman metrin etäisyydellä polulta, kuusen muodostamassa majassa, kun kaksi edellä kulkijaa mitään huomaamatta ohittivat paikan.

Kun saavuimme Pataojalle, niin alkoi olla jo melko hämärää. Sammutettiin siinä vihdoin janoa oikein vedellä. Matkalla harvat ojantapaiset oli niin kuivan oloisia ja seisovia, ettei niistä vettä arvannut nostaa juotavaksi. Tässä polunvarren tulipaikalla muistoihini palautui myös eräs reissu juhannusviikolta vuosien takaa. Tuolloin Kultalasta palatessa Pataojalla keitettiin oikein nokipannukahvit. Edellisenä yönä oli satanut viitisen senttiä puhdasta uutta lunta ja oli muutenkin varsin raikas juhannussää. Mutta nyt oli onneksemme kesäisempi keli.

Kun Pataojan kurusta kiipeäminen muuttui taas alamäeksi, alkoi olla jo niin pimeä, ettei polkua voinut nähdä. Onneksi paljon kuljetun uran kivet vaaleampina näkyivät pimeässä ja osoittivat polun paikan. Lähestyimme Ivalonjoen kanjonia ja virtaavan veden äänet alkoivat ajoittain myös kuulua jostain kaukaa pimeyden takaa.

Portaat oli rakennettu yläpäästään hiukan entisestä kulkupaikasta sivuun, mutta onneksi hyvin merkitty viitoilla, joten löytyivät helposti. Siinäpä alas tallustellessa tuli mieleen, miten vaikea paikka tuo oli joskus. Lähes konttaamalla oli rinne kuljettava, matkasipa sitten ylös tai alas.

Reilusti yli viisisataa rappusta alempana saavuttiin vihdoin Ivalonjoen ylle uudelleen rakennetulle riippusillalle. Kerran vanhan sillan aikaan kuljin tästä koira olkapäällä. Heiluminen pelotti niin kantajaa kuin koiraakin, että taidettiin täristä molemmat kuin haavanlehdet. Ainakin istuttiin ylityksen jälkeen kivellä tovi kumpikin vierekkäin ihan hiljaa ja katseltiin veden kulkua. Nyt komeat revontulet tervehtivät väsyneitä matkaajia ylittäessämme jokea. Kultalan stationin ikkunassa tuikahteli valoa.

Kruununstationin isommassa kamarissa oli retkeilijöitä ja uusi autiotupakin oli täynnä kulkijoita. Valtasimme siis stationilla kamarin rakennuksen länsipäädystä. Ennen ruokailupuuhia paljastui vielä paha moka. Siinä lähtöhötäkässä olivat kynttilät unohtuneet matkasta ja pimeydessä kokkailu näytti aika toivottoman oloiselta. Yksi taskulamppu oli onneksi mukana. Myöhemmin saimme naapureiltamme muutamia tuikkuja, joten kamarin pimeys katosi, tunnelma tiivistyi ja koko elämä parani heti kuin taikaiskusta.

Aamulla herättiin myöhään. Taivas oli pilvessä ja sateenuhka ilmeinen. Kokattiin kaurapuuroa ja kahvia. Ne hotkittiin tuhtien makkaraleipien kanssa kitoihimme. Sitten pakattiin kimpsut reppuihin ja siivottiin kamari. Päivä oli jo melkein puolessa, kun lähtötoimista tuli itkuja vaille valmista.

Päätettiin ehdotuksestani kulkea Ivalonjoen pohjoisrantaa Sotajoen suulle, vaikka silloin jäisimmekin väärälle puolen jokea. Joki pitäisi jotenkin ylittää paluuta ajatellen. Kaipa sieltä jonkin lifti veneeltä saadaan, kulkeehan siinä Kutturalaisia tämän tästä, joten peukalot vaan pystyyn. Ja niin läksimme lampsimaan.

Joenvarsi oli ennestään tuttu, mutta aikaa edellisestä jalankulkemisesta jo monta vuotta. Viimeksi kuljettiin joella kanooteilla hirmuisella helteellä, mutta se reissu on selvitettävä jossain toisessa tarinassa. Kyllä se oman juttunsa ansaitsee, kun ensikertalaiset laskivat koskia. Polku kulki kivien yli ja sivuitse, ja hävisi välillä rantavitikon reunassa kauheaksi ryteiköksi. Ilmestyäkseen taas kohta tyhjästä ja kuin kulkijalle ilkkuen.

Ei pidetty tänäänkään hoppua matkatessa, vaan istuttiin monesti ja ihmeteltiin joen vuolasta virtaamista ja milloin mitäkin jääkaudenaikaista kivipoteroa rannalla. Jutut polveili maisemasta elämänlaatuun, viinanjuonnista naisiin ja autoihin, mutta politiikkaa ei harrastettu, se kun piereskeltiin jo ohimennen illalla. Vastarannalla näkyi joitain kullankaivajien leirejä. Mainareita ei näkynyt eikä ketään muitakaan kulkijoita. Nivanniskoilla ja suvannoissa tyyni vedenpinta rikkoutui, kun kalat tuikkivat.

Edellisestä kävelystä polulla, on jäänyt mukavia muistoja. Jouduttiin aina odottelemaan Mattia milloin mistäkin syystä. Niin myös tässä jokipolulla. Istuttiin ja odotettiin, ja odotettiin... Palasimme lopulta polkua takaisin ja niinhän se löytyi kadonnut kokkimme. Pylly pystyssä polvillaan keskellä polkua ja paikoillaan, kuin suolapatsas. Vierelleen tullessa jo melkein huolestuimme mikä hänen tilansa oikein oli. Poronpaskaa! Poronpaskaa se hellapoliisimme siinä tähtäili kameran etsimen läpi. Pokkahan siinä meiltä meni ja remakat ivanaurut ilmoille päästimme Mähtapieran kunnian menettämiseksi. Eikä se meille suuttunut, vaikka naurettiin ja sinuteltiinkin pilkallisesti. Päätettiin hänen vielä kelpaavan seuraamme joten läksimme taas rauhallisesti etenemään. Eihän me tänne suorittamaan ole tultu.

Törmättiin sitten jonkun kullankaivajan hylkäämään ruuheen rantaryteikössä. Venho oli rakennettu oikein huolellisen näköisesti höylätyistä tavarasta ja vihreäksi petsatuista rimoista ja vanerista. Keula oli joen kivikoissa kuitenkin särkynyt pahasti ja koko pohjalevy oli poikki koko leveydeltään. Kultamailla voi löytää vaikka minkälaisia kapistuksia, kun vain pitää silmät auki. monesti harmittaa se, ettei ole tullut keränneeksi kameralla kuva-arkistoa siitä, mitä kultamaille joku on keksinyt jättää viemättä takaisin lähtiessään pois. Melkeinpä huomaamatta saavuttiin perille. Matkan aikana alkanut sade jatkui hiljalleen.

Laavupaikka löytyi helposti ja pähkäiltiin vain, minne tuuli saattaisi seuraavaksi kääntyä, ettei savuttaisi sisään vääränlaisen laavunasennon takia. Tulet laitettiin nuotioksi heti, myös kahvitteluvehkeet ja se pääasia, eli lohifile kaivettiin repusta. Kalanpuolikkaan naulaus katajaisin nauloin olikin sitten se seuraava ohjelmanumero. Vähän näytti hurjalta niskoiltaan se fileen koko. Lähes kaksi kiloa on loimutettavaksi liian iso, mutta mehän ei lähdetä etelästä asti Lappiin säästelemään kalankoossa. Jos lukija on kalamiehiä, niin ihmetelköön vapaasti miksei ongittu mitään. No siksi kun tämä ei ollut kalastusreissu.

Kahvinkeiton päätyttyä pistettiin se naulattu liha lämpimään paikkaan ihan tulen ääreen. - Kunnes huomattiin, että sehän unohtui suolaaminen! No voi “kymmenentuhatta riihikuivaa sarvipäätä!!” Pintaan oli jo paahtunut kunnon kuori koko alueelle. Eihän tästä nyt tule muuta, kun sanomista - voi sysimusta lepakko!! Siinä noitumisen päätyttyä kuitenkin keksittiin, että pistellään puukolla pintaan pieniä reikiä koko alueelle ja laaditaan katajainen suti, jolla levitellään suolavettä useasti siihen pinnalle loistatuksen kuluessa. Ja niinhän me sitten homma hoidettiin finaliin.

Pyrstöhän kalasta tietenkin ensin kypsyi ja siitä pääsimme maistattelemaan makua. Suolaus oli Perfekto!! Onnistui aivan nappiin. Loistatusta jatkettiin ja häntäpuolen kypsää punalihaa nautittiin koko ilta ja pitkälle yöhön, kera kaikenmaailman maailmaa parantavien juttujen. Sataminen jatkui ja välillä tuuli pullisteli laavua niin, että piti vahvistaa naruilla kiinnityksiä lähistön puihin ja katajapensaisiin. Vastarannalle ilmestyi illansuussa myös leiri ja sielläkin lepatti valoa yömyöhään asti.

Aamun kahvitulilla vielä oli siinä kalan paksuimmassa kohdassa raakaa kalaa, joten kaavittiin ensin kypsät lihat pinnasta lautaselle ja jatkettiin paistamista. Vettä alkoi taas pienen tauon jälkeen kahvittelun päätteeksi tihuttaa taivaalta. Eikä veneilijöistä ollut ainakaan vielä nähty vilaustakaan. Tuskin tällä kelillä näkyisikään. Nyt pitäisi kohta keksiä tapa joen ylittämiseksi. Kukaan ei innostunut kahluusta voimakkaassa virrassa, eikä uinnista tullut edes puhetta. Takaisinkävely Kultalaan? Ei sekään oikein tuntunut luonnikkaalta ja jokea alaspäin jatkaessa joutuisi kuitenkin sitten kahlaamaan viimeistään Ritakoskella. Vaihtoehtojahan oli onneksi useita.

Tulipuunhakureissulla joenrannasta ylös terassille löytyi vanha kullanetsijöiden leiri. Pyöreistä riu’uista oli tehty monenlaisia rakennelmia pöytineen ja penkkeineen, kentällä oli useita telttakatoksen näköisiä hökötyksiä. Yksi pressu oli unohtunut pöydälle muuten tyhjään leiriin. Näytti kaikesta päätellen siltä, että viime käynnistä oli jo kulunut useampi vuosi. Nappasin pressun kainaloon. Jospa tehdään ylitystä varten iso Donitsi. Alhaalla leirissä, sitten aukaisimme nyytin ja totesimme hiirien porailleen isoja reikiä sinne tänne koko pressun alalle. Siis ei tehdä Donitsia!

Sitten palasi mieleen eilinen ruuhi. Pitäisikö se vielä tutkia. Arviot siitä kuinka kaukana se oli vaihtelivat huomattavasti. Päätettiin kuitenkin, että kaksi lähtee etsimään sitä venettä ja niin tehtiin. Loppujen lopuksi paatti löytyikin paljon lähempää, kuin muistelimme. Ja yllätys, yllätys!! Venhoja olikin kaksi. Toinen oli vähän eri paikassa eikä näkynyt eilen, kun paikalle osuttiin. Tässäkin oli keulassa reikä mutta paljon pienempi. Muutenkin koko komeus oli parempikuntoisen oloinen. Alta löytyi myös meloja ja jokunen narunpätkä. Tällähän me mennään yli, että heilahtaa!

Palattiin Antsan kanssa parahiksi lohenpaiston loppumisen aikaan leiriin. Pakkasimme loput roippeet kalasta kahden pahvilautasen väliin ja muovipussiin päivän matkaevääksi.

Varusteet reppuihin ja sitten ruuhelle tutkimaan aluksen jokikelpoisuutta. Vettä tuli noronaan peukalon mentävästä reijästä peräosassa ja pohjan saumakin valskasi jostain. Vaatinee siis hiukan säätöä kenttätelakalla tämä löytömme. Antsa veisti reikään sopivan tapin ja jonkun repusta löytyi silikoniset korvatulpat, jotka mankeloitiin vanerisauman vuotokohtaan. Keulan alle rakensimme vielä retkipatjoista ja siitä löytyneestä pressusta sellaisen kellukkeen, jolla saimme isomman reiän nostettua vesirajan yläpuolelle. Huvipursi oli valmis, - ei kyllä muistettu antaa sille nimeä. Varmaan joku IvaloSeaCat olisi ollut passeli.

Tehtiin sillä aluksella sitten kaksi matkaa joen yli etelärannalle. Lopuksi nostettiin paatti ylös pusikon suojaan ja sidottiin puuhun, ettei tulvat vie keväällä mennessään. Ehkä se tarjoaa toisenkin kerran apuaan joillekin retkeilijöille. Karttalaukku kompasseineen vain unohtui vastarannan “telakalle”, mutta niitä ei lähdetty hakemaan. Ehkä suunnistuskamppeista oli jollekin muulle seurueelle iloa.

Nyt oltiin taas samalla puolen Ivalonjokea, kuin autokin ja jatkettiin kävelyä Sotajoen länsirantoja ja terasseja, kohti Pahaojan riippusiltaa, jolta läksimme. Joenvarren kulkeminen on muutamissa kohdissa melkoista kiipeilyä. Kallio ulottuu pystysuorana seinämänä veteen asti. Sateella saa olla tarkkana ettei joudu uimasille. Vanhoja kullankaivuun merkkejä näkyy koko matkalla molemmin puolin jokea. Hylättyjä kultaleirejä monttuineen on paljon. Joitain maisemoituneita kaivupaikkoja taas ei meinaa enää erottaa uuden kasvillisuuden peittäessä elämisen ja kaivamisen merkit.

Oikaistessa yhtä joenmutkaa yllätti meidät puun juurelle riisutut lähes uudenkarheat Haisaappaat. Vieressä oli kaksi tyhjää siideripulloa ja sillipurkillinen hienoa suolaa sekä Florapaketti. Rasva oli lähes täynnä käyttökelpoisen näköistä levitettä. Oliskohan omistaja siiderihumussa unohtanut saappaat ja eväät huilipaikalleen, tai sitten joku tappajahauki oli ajanut saalistajansa eksyksiin. Päätimme jättää tavarat omistajansa löydettäväksi.

Muuan joenvarren kaivaja oli varustanut kaivantoonsa ohikulkijalle taulullisen ohjeita, joissa neuvoi turistia jatkamaan matkaansa. Tavara valtauksella on yksityisomistuksessa eikä monttuihin eikä tavaroihin saa kajota. Me noudatimme ohjetta kirjaimellisesti, kun tunsimme olevamme juuri noita opastustaulussa kuvailtuja henkilöitä. Mainari oli poistunut talvehtimaan ja jättänyt ränninsä letkuineen siihen montun reunoille sikin sokin. Rihlat paikoillaan ne odottavat siinä ensi kesää ja uutta kultakuumeista lomaa. Ellei kevättulva satu viemään osaa tavaroista ja pesuvälineistä seuraavan joen mutkaan naapurin valtaukselle.

Pahaojan kämpän lukkopuolelle oli tullut ruskoretkiläisiä ja joku ruokaili autiotuvankin puolella. Ei jääty ihmettelemään asukkaita, vaan viuhdoimme autolle.

Hätäseen tämä reissu taas näyttää päättyvän. Olisikohan se kuitenkin pitänyt käpsiä sen Ritakosken kautta. Ehkäpä sitten ensi kerralla olisi enemmän matkapäiviä. Jo huomenna ylitetään taas se kiireen raja-asema Vuotsossa, ja kiiruhdetaan autopikajunalla sorvin ääreen hankkimaan uutta ressiä. Jotta voimme sitä sitten lähteä taas purkamaan tänne tervastulille. Mutta sehän on tietenki jokaisen oma asia, minkälaiseen kierteeseen itsensä saattaa.

- Voisikohan se olla seuraava syrjäytymishoitokerta, vaikka “eksymisen opettelua ja rosvopaistin valmistusta” – sellainen sopiva teema? Paikkana vaikka Inarin joku saari...

Jokke