ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Taannoin tuli kirjoiteltua muutamille tutuilleni ensimmäisestä talvivaelluksestani Lapissa. Koska pelkän raportin kirjoittaminen tuntui perin tylsältä, päädyin jonkinlaiseen proosaan, kun se antoi enemmän vapautta tekstin suhteen. Vaikka en ollut siihen mennessä juurikaan harrastanut kirjoittamista kertomusmuodossa, päätin silti yrittää. Julkaisin kirjoittamani tekstin luku kerrallaan, heti sen valmistuttua. Saamani palaute oli yllättävän kannustavaa, jopa niinkin että uuden luvun ilmestyttyä vaadittiin heti lisää. Kaipa siitä tuli silloin hieman innostuttua, sillä eipä tarinasta muutoin olisi muodostunut näin pitkää. Jatkokertomuksena edetessään se venyi kuin huomaamatta. Sellaisena se tuntui jotenkuten toimivan, mutta nyt hieman arvelutti suostuessani sen julkaisupyyntöön Outa.fi:ssä. Saattaa hyvinkin olla liian pitkä kerralla julkaistavaksi. No, pakkoko on lukea kerralla, jos ei taho. Lue osissa, jatkokertomuksena.

1. Mistä kaikki alkoi, se on salaisuus. Ikisvanha varmaan, mutta teille nyt uus…

Ei vainenkaan, voinhan sen kertoakin. Tammikuun lopulla naapurissa asuva kaverini Veksi, linja-autonkuljettaja, poikkesi luonani ja meni suoraan asiaan. Lähekkö Lappiin pääsiäisenä? Tamperelainen Kivistön Riku oli perustelemassa erämatkailuyritystä ja järjestämässä koereissua Ahman kotimaisemiin Palojoensuuhun, mikä on Kilpisjärventietä 50 km Muoniosta pohjoiseen, Hetan tienristeyksessä. Hinnastakin oli puristettu ilmat pois, ollen 230 - 260 - 280 euroa riippuen majoitusvaihtoehdosta. Tuolla summalla saisi edestakaisen linja-autokyydin Tampereelta Palojoensuuhun, majoituksen, kuljetukset perillä, muonituksen (aamiaiset, retkieväät, päivälliset ja iltapalat), saunat sekä muun ohjelmatarjonnan sekä huollon. Tukikohdaksi Riku oli löytänyt Palojoensuun entisen koulun asuntolarakennuksen, jota kylätoimikunta vuokrasi. Sieltä sitten kuljeteltaisiin hiihtelijät sekä laskettelijat päivittäin aina Pallakselle saakka.

Minähän kiinnostuin, kun kuulin, että matkalle lähdettäisiin keskiviikkoiltana 23.3. klo 18:00 ja paluuaika olisi tiistaiaamuna 29.3. noin 6:00. Näin perillä ehtisi olla lähes viisi täyttä päivää. Minulla ei kuitenkaan ollut tarkoitusta jäädä pyörimään koulun nurkkiin, vaan lähteä omille laduille heti kun mahdollista.

Homma mutkistui, kun ilmoittautumisen umpeuduttua ei ollutkaan tarpeellista määrää lähtijöitä. Yritin tahollani houkutella lisää porukkaa mukaan, ja kysyin ainakin Jukalta, Jussilta, Duudssonilta, Analta ja Naalilta. Jukkistakin yritin tavoittaa. Saattoi olla joku muukin vielä, mutta en nyt enää oikein tarkkaan muista. Pojat olivat kaikki aidon kiinnostuneita, mutta lähtijöitä ei heidän joukostaan sitten lopulta löytynyt. Ajankohta oli ymmärrettävästi liian myöhäinen. Asia olisi pitänyt ottaa puheeksi jo syksyllä. Useilla olivat suunnitelmat pääsiäiseksi jo lukkoon lyödyt. Vesiperä tuli työpaikallakin. Laitoin viikkotiedotteeseen ilmoituksen, mutta tuloksetta.

Koska olin päättänyt lähteä, niin kaivoin linja-autovuorojen aikataulut esiin ja totesin niiden sopivan hyvin suunnitelmiini. Turusta ajaa pikavuoro 8-tietä Ouluun, jossa olisi puolisen tuntia aikaa vaihtaa Eskelisen kyytiin, jolla pääsisin Muonioon. Yhtenä ajatuksena minulla oli silloin jäädä kyydistä Kätkäsuvannossa, josta sitten hiihtelisin Rautuojan suuntaan metsiä pitkin, tai jos vaikka saisin Ahman heittämään kelkalla lähemmäksi paljakkaa. (tästä suunnitelmasta en ollut hänelle puhunut mitään ;-) 
Appiukkoni yllättävän kuoleman johdosta aloin pohdiskella lähtöni peruuttamista. Emäntä sanoi siihen, että koska se ei muuttaisi kuitenkaan tapahtunutta, niin hänen mielestään voisin lähteä. Totesin siihen, että paljakan yksinäisyydessä, luonnon keskellä, minulla olisi paras mahdollisuus hiljentyä muistelemaan appeani ja suremaan suruni. Yli kolmekymmentä vuotta olin hänet tuntenut, eikä ainoatakaan riitaa ollut välillemme tullut.

Minulle on käynyt kuten monelle muullekin, että koululaitos on aikoinaan saanut mukulana virinneen hiihtoharrastuksen lähes tapettua. On minulla jonkinlaiset sukset ollut lähes aina varastossa, jossa ne ovat yleensä saaneet pysyäkin. Viime aikoina lueskeltuani juttuja hiihtovaelluksista on halu nousta suksille taas kasvanut. Osansa on myös viimekeväisen Levin seminaarin sadalla hiihtokilometrillä Kätkätunturin maisemissa. Ahkion päätin vuokrata Suomen Ladun paikallisyhdistykseltä. Hinta oli 10 euroa kerralta ja sillä hinnalla sitä olisi saanut pitää kaksikin viikkoa. Partiokaupasta sain kuitenkin Savotan Paljakan vetovöineen kohtuullisen mukavalla alennuksella, joten se vuokraus jäi, kun olin yllättäen siirtynyt ahkion omistajaksi. Sitähän sitten käytiin Jussin kanssa koevetämässä Evolla. Hieman aiemmin, ennen Peukalolammin tammitapaamista, olin jo hankkinut Ruotsin armeijan puusukset sauvoineen ja siteineen. Hiihtojalkineiksi hankin myös, ennen Evon reissua, irtohuopavuoriset kumiteräjalkineet Halpa-Hallista - ja halvalla - ja hyvät. Ei sellaisia perinteisiä nahkavartisia, vaan lähinnä moottorikelkkailijoiden jalkineita muistuttavat. Minua Nokian Naalit eivät sytyttäneet lähinnä hintansa ja suuren kokonsa vuoksi.

Kuinka ollakaan, Riku päätti kuitenkin toteuttaa reissun ja ottaa siitä sitten takkiinsa, mitä tuleman pitää. Lähtöpäivänä häivyin töistä vähin äänin tuntia ennen työaikaliukuman alkua (tosin kyllä päällikön luvalla). Varusteet olin pakannut autoon jo ruokatunnilla, joten kotona kävin vain vaatteiden vaihdolla ja pikaisella vatsan tankkauksella. Poimin Veksin pojan naapurista mukaani ja ajoimme Tampereelle, jossa Länsi-Linjojen talleilla me 16 matkalle lähtijää aloimme täyttämään käyttöömme annettua bussia varusteillamme. Auto oli tarkoitukseen oikein sopiva, koska se oli sisustettu pöytäryhmillä ja olipa siinä keskiosassa keittiökin jääkaappeineen, kahvinkeittimineen ja lavuaareineen. Auton kyljessä komeili VIP (= Viedään Ikis Paljakalle ;-) 

2. Lapinmiehen lähtöryypyt lintulautaverstaalla

Ajomatka meni yllättävän helpon tuntuisesti. No, eihän minun mitään muuta tarvinnut tehdä kuin oloni mahdollisimman mukavaksi, kun ajamassa oli ammattikuskit, Veksi toisena. Tähän yhdeksän ja puolensadan kilometrin matkaan kului aikaa 13 tuntia parilla jaloittelutauolla Viitasaaren ja Tupoksen ABC-asemilla. Tuli siinä matkalla hieman torkuttuakin, mutta suurimman osan ajasta olin hereillä. Sikseensä ihme juttu, kun olin taas touhunnut varusteiden kanssa edellisyönä aamuviiteen saakka. Hmm, siitäkin on tulossa tapa, että valvon reissua edeltävän yön varusteita pakkaillen ja hiplaillen ;-)

Aamulla seitsemän maissa oltiin perillä ja alettiin purkaa tavaroita autosta Palojoensuun tukikohtamme pihassa. Kun jotenkin oli asetuttu taloksi, niin aloin ehdotella Rikulle Hettaan lähtöä. Kuulemma ensin syötäisiin ja levättäisiin. No, siihen ilmestyi paikalle vanhasta opettajan asunnosta Lasse, joka tuntui olevan juttuseuraa vailla. Kohta me istuimme kahden hänen keittiössään turisemassa niitä näitä. Kaveri tuntui olevan hieman kankkusessa ja kohta siinä oli pöydällä pullo kirkasta. Koetin hieman estellä, mutta kolme snapsia siinä joutui kumoamaan, ennen kuin ruoka-aika pelasti suuremmalta päihtymykseltä. Heh, olihan valmiiksi tullut otettua ruokaryypyt ;-) Pirun kätevä käsistään muuten tämä Lasse. Esitteli minulle tekemiään lintulautoja, joita kukaan ostaja ei kuulemma ole ulos laittanut, eikä ihme, sen verran hienon näköisiä olivat. Olohuoneen koristeitahan ne selvästi olivat jäkälän patinoimine seinineen ja kattoineen. Katto irtosi nostamalla paljastaen six-packin tarvitseman tilan kurkihirren muodostaessa kantokahvan.

Kun maukas luusoppa oli lusikoitu tuulensuojaan, päästiin vihdoin lähtemään Hettaan. Lassekin lähti mukaan. Muut olivat menossa Tunturi-Lapin luontokeskukseen, mutta minä olin niin lähtötunnelmissa, etten joutanut edes pistäytymään. Lasse olisi halunnut väkisin hommata minulle kelkkakuljetuksen vähintäänkin Ounasjärven yli ja vaikka pidemmällekin, mutta päättäväisesti estin hyvää tarkoittavan ehdotuksen.

Kello lähenteli kolmea iltapäivällä, kun vihdoin pääsin aloittamaan vaelluksen yli lumisen Ounasjärven. 

3. Yö taas paljakan ylle saa, tunturiin Ikis taas katoaa…

Luontokeskuksen kohdalta ei päässyt suoraan rantaan, koska siinä olisi joutunut kulkemaan ihmisten pihojen läpi. Pienen tiedusteluretken jälkeen löytyi sopiva väli parisensataa metriä Vuontisjärven suuntaan. Veksi tuli jelppaamaan tien ylityksessä, koska pinta oli sula, enkä halunnut heti hioa ahkion jalaksia asfaltilla. Heilautin kättäni hyvästiksi ja laskin suhteellisen jyrkän rantatörmän alas. Homma lähti hyvin käyntiin koska pysyin pystyssä. No, tarkalla se oli, kun sukset eivät luistaneet yhtä hyvin kuin malttamaton ahkio olisi halunnut. Se pukkasi lantioon lisävauhtia, mutta jalat meinasivat jäädä jälkeen. Olisi se ollut nolo alku vaellukselle, jos olisin ollut heti turvallani siinä ihmisten ilmoilla. Tosin siinä ei ollut muita katselijoita kuin Veksi ja hänkin taisi olla jo menossa poispäin.

Suuntasin hiihtoni Karjalansaaren lounaiskärkeen, jossa kaivoin kartan esille ja valitsin maihinnousupaikan vastarannalta. Päätin aloittaa siitä, mihin kesävaellukseni oli päättynyt toissa kesänä eli noutovenelaiturin kodalta vastapäätä Ungelon torppaa. Kodalla pidin ensimmäisen tauon, vaikka matkaa oli taittunut vasta puolitoista kilometriä. Paita alkoi nimittäin kastua. Riisuin mikrofleecepuseroni, jolloin yläruumiini verhoksi jäi vain urheilukerraston paita ja anorakki. Fleecekintaat olin jo jäällä laittanut pikku reppuun joka oli selässäni ja hiihdin siten paljain käsin. Repun olin todennut käteväksi jo Evolla ahkiota vedellessä. Pikku tauoilla ei näin tarvinnut irrottaa vetoaisoja ja käydä kaivelemassa ahkiosta termaria ja pikkupurtavaa. Kintaat ja pipon sai helposti selässä olevan repun sivutaskuihin ja tarvittaessa takaisin jos tuli tarvetta sille. Ensimmäiset valokuvat napsittuani suuntasin viittapolkua noudattavalle ladulle.

En ollut voidellut suksien pohjia mitenkään. Niissä oli ne samat alkuperäiset tervat, tai mitä niistä Evon jäljiltä oli jäljellä. Ahkiossa oli kyllä kolme purkkia nestemäistä suksivoidetta, jos tulisi tosi tarve. Luisto oli ihan riittävä mitä ahkion kanssa tarvitsi varsinkin ajatellen tulevia alamäkiä. Pitoa tuntui löytyvän ja sitä heti tarvittiinkin, kun latu alkoi nousta melko jyrkästi. Vaihdoin etenemisen kapeaan haarakäyntiin, kun se tuntui jotenkin kevyemmältä. Pito olisi kyllä riittänyt suoraan vuorokäyntiinkin.

Maasto oli pääosin kumpuilevaa männikköä ja hiihtelin kiireettä Pyhäkeron suuntaan valmista latu-uraa. Ajattelin ensin katsoa millainen trafiikki näin pääsiäisenä on alueella. Jos se alkaa tympiä, niin voin koska tahansa poiketa omille reiteilleni pois viittaladuilta. Taivas oli pääosin pilvessä. Oli lämmintä ja tuulikaan ei häirinnyt. Jokusia hiihtelijöitä tuli vastaan, mutta ei häiritsevästi. Päiväretkeläisiä näytti olevan pikku reppuineen tai vyölaukkuineen. Mahtoiko kellään heistä olla kunnon varusteita mukana, en nyt enää muista.

Mieliala oli hyvä. Pahtavaaran kohdalla koetin saada silmiini niillä kohdin olevaa tulipaikkaa, mutta ehkä talvireitti ei noudatellut kuitenkaan joka kohdassa kesäreittiä, koska en nuotiorinkiä nähnyt. Yritin palauttaa mielikuvia kesävaelluksesta ja tunnistaa maastokohteita, mutta vaikeaa se oli, kun suunta oli päinvastainen ja maa lumen peitossa. En kaipaillut yhtään juttukaveria, näin oli hyvä. Lassen kanssa tuli poristua sopivasti varastoon, joten sillä pärjäsi pitkään. Ainahan mie voin ahkiolle jutella, jos tulee pakottava tarve. Täällä sitä sitten ollaan. Olenpa tätä odottanut kuin kuuta nousevaa. Metsä harveni ja puut kävivät kitukasvuisimmiksi. Tulin suolle ja Pyhäkero alkoi kohota näköpiiriini puiden muodostaman esiripun avautuessa.

Hetken vielä hiihdeltyäni saavuin tuvalle. Sisällä oli puolenkymmentä nuorta, varmaankin partiolaista, lopettelemassa ruokailuaan. Hain ulkoa ahkiosta omat ruokatarpeeni ja istuuduin takan viereen välipalalle. Takassa paloi vielä tuli. Tosin se oli jo hiipumassa, mutta riitti minulle, joten en enää lisännyt puita siihen. Termospulloihini olin varannut kiehuvaa vettä tukikohdassa, joten nyt pääsin nopeasti eväiden kimppuun. Ruusunmarjateetä, näkkäriä, oivariinia, savujuustoa ja meetvurstia. Ruokailuni lopun ajan sain olla omissa oloissani, kun toiset jakoivat matkaansa. Kävin vielä kaivosta täyttämässä puolen litran Vana Tallin taskumattiin kylmän raikasta vettä ennen lähtöäni.

Matkaan taas kuljen nyt, suuntaa vaan en kysellyt…

Painuimme taas taipaleelle, ahkio ja minä. Reissukaverini nimi alkoi hahmottua mielessäni - Kulkurin varjo. Niinhän se seurasi minua kuin varjo, nöyrästi ja temppuilematta.

Hämärä ja pimeäkin ehtisi tulla, ennen kuin leiripaikalle pääsisin, vaikka valoisa aika alkoi olla jo melko pitkä. Vaihtoehtoja asentopaikaksi oli minulla kaksi, Sioskurun tai Rautuojan kämppien ympäristö. Pääsiäisestä johtuen olin varautunut yöpymään teltassa. Jätin ratkaisun tuonnemmaksi. Ehtisihän sitä päättämään, kun näkisi tarkemmin tilanteen. Edessä on tiedossa melkoinen nousu ylös Pyhäkeron ja Haaravaaran väliseen satulaan. Reitti yllätti minut positiivisesti kulkien jyrkähköä, rinteessä poikkisuuntaan luikerrellen nousevaa, muutamia metrejä syvää kurua, jota reunustivat matalat koivut. Se oli suojaisa ja tunnelmallinen reitti. Maisemia ei sieltä pitkälle nähnyt ennen kuin oli jo noussut ylös huippujen väliseen satulaan, josta sitten pihistelemättä avautui kerralla kunnon näkymä ihailtavaksi. Hämärä oli jo tullut. Valokuvailin silti, toivoen jonkin niistä kuvista edes kohtuudella onnistuvan. Pikku jalustaa en kuitenkaan alkanut kaivamaan esiin ja sitomaan sauvan päähän irtohihnalla, sen verran laiska olin.

Nyt olin saapunut paikkaan, jossa piti valita suuntavaihtoehdoista toinen. Saapuneen hämärän vuoksi ei ollut vaikeaa valita järkisyillä Sioskurun suuntaa. Sinne oli matkaa jäljellä noin neljä ja puoli kilometriä ja Rautuojalle kaksi kertaa enemmän, vieläpä aivan oudossa maastossa. Sioskuruun johtaisi tämä selvästi merkitty reitti ja Rautuojalle reittimerkinnät olisivat sitten mitä olisivat.

Kaivoin ahkiosta Myobelt vitosen otsalleni ennen kuin aloitin… heh, hieman jännittävänkin tuntuisen laskun syvään Haaravaarankuruun. Valaistuksen takia, tai oikeammin sen puutteesta, varjoja ei ollut ja latu ei erottunut edes otsalampun tilanteeseen riittämättömässä valossa. Näin ollen ei oikein pystynyt arviomaan etäisyyksiä ja laskujen jyrkkyyksiä. Lisäksi kokemusta suksien luistosta näin isoissa laskuissa nelikymmenkiloinen ahkio perässä ei ollut vielä karttunut eteen tulleissa olosuhteissa. Päätin kuitenkin yrittää sukset jalassa kuin mies, enkä heti heittäytyä jalkamieheksi. Auraamalla lähdin varovasti matkaan. Pellesvenssonien hikkorireunat yrittivät parhaansa, mutta eiväthän ne teräskanttien veroiset olleet, eivätkä jarrut siis oikein pitäneet. Laskut seurasivat toisiaan. Toistaiseksi kaikki hyvin. Mikäs merkki tuolla häämöttää? Liikennemerkki paljakassa, höh. Juu, on se. Mitä siinä sanotaan? Lumivyöryvaara. Alkoi hieman naurattaa… mutta ei kauaa, kun vilkaisin ylös jyrkkään rinteeseen. Lumi oli muodostanut monta metriä paksun valtavan lipan ylärinteeseen. Jos tuo alkaa tuolta tulla alas, niin halleluja. En ehdi sanoa muuta kuin näkemiin! Keväällä sitten joku löytää lumien sulettua Ikiksen lumisesta haudastaan. 

4. Asumuksen ankkurointi ja yöllinen hiihto

Äh, prkl! Nyt se sitten tapahtui... hikkorikanttien pito petti kovalla pinnalla ja tuuskahdin nurin. Johan oli punnertaminen ylös, kun sukset luistivat alta ja ahkio painoi ylärinteen puolelta päälle. Onnistuihan se lopulta, kun aikani punnersin ja ähkyin. Isoa ääntä ei haluttanut pitää, kun yläpuolella odotteli valtava lumimassa sopivaa ärsykettä lähteäkseen liikkeelle. Sain tilanteen hoidettua kuitenkin siten, että minä se olin ahkion kanssa, joka liikkeelle siitä lähti. Onneksi ei jaloille käynyt kuinkaan, vaikka melkoiseen vääntöön ne hetkeksi joutuivat.

Lopulta kuru laajeni avarammaksi ja tupakin löytyi sieltä hämäryydestä helposti vanhalta paikaltaan. Parkkeerasin ahkion pihaan noin kello 21 ja nostin sukset telineeseen. Siinä niitä olikin jo pitkä rivi. Pistäydyin autiotuvan puolella katsomassa tilannetta. Olisi sinne vielä muutama mahtunut yöpymään, mutta halusin olla omissa oloissani, joten läksin telttaa pystyttämään. Tuvan takaa löytyi sopiva tasainen paikka, jota ei tarvinnut edes tampata. Hankikanto oli hoidellut siihen oivan pinnan. Levitin Nalloni siihen välittämättä vähääkään tuulen suunnasta. Työntelin kaaret tunneleihinsa ja sitten...

...pääsin kokeilemaan salaista asetta. Olin ostanut Anttilan poistomyynnistä kolme settiä kahvattomia pakkelilastoja. Setissä oli neljä erikokoista lastaa. Suurin oli 120 x 120 mm ja pienin 100 x 50 mm. Olin kotona porannut niihin keskelle reiän, johon olin valmiiksi pujottanut narulenkin. Näin minulla oli yhteensä 12 kpl lumiankkureita. Niillä oli ilo ankkuroida teltan harusköydet tiiviiseen lumeen. Ei kulunut kuin hetki, kun istuin teltassa keittelemässä teevettä ja valmistamassa iltapalaa. Oviaukon edessä lepatti ulkoroihu pölkyn nokassa hoitamassa ulkovalon virkaa ja luomassa tunnelmaa.

Vuoteenkin olin jo laittanut valmiiksi. Untuvatäytteinen makuualusta oli täytetty, kaksi makuupussia oli asetettu sisäkkäin ja silkkilakana sujautettu sisimmäiseen sekä tyynykin oli avattu ja pöyhitty. Kappas, olo alkoi tuntua koleahkolta. Vielä ei palellut, mutta... En ollut laittanut taukovaatteita päälleni ja nyt alkoi hiihdon aikaansaama lämpö loppua. Vaatteetkin olivat vielä hieman kosteat. Nyt ei ole hyvä mennä nukkumaan, ennen kuin olen saanut lämmön nostettua jälleen ylös.

Siispä jätin kaikki varusteeni suksia lukuun ottamatta leiriin ja lähdin hieman ennen puoltayötä laskettelemaan Sioskurua alaspäin kohti tuntemattomia pimeydestä vastaan tulevia seutuja. Kuukaan ei valaissut pimeää maisemaa. Vain otsalampun valo yritti paljastaa pimeyden verhoamia salaisuuksia. 

5. Oon köyhä kulkija mä vain. Yksin harhailen...

Hiihtelin yössä ja nautin rauhasta. Tähtiä vain olisin kaivannut seurakseni, en muuta. Tämä on oiva keino kulkea omissa oloissaan suosituillakin reiteillä. Ajoitus ratkaisee. Olen jo ennenkin todennut saman, että puolenyön jälkeen ei juuri muita kulkijoita tapaa. Normaalit ihmisethän ovat jo nukkumassa. Mie en vissiin ole normaali. Koivuja alkoi olla tiheämmässä ja ne olivat suurempia kuin tuvan läheisyydessä, tosin käkkyräisiä edelleen muodoltaan. Mikähän niitä täällä vääntelee? Olisihan sitä tilaa kasvaa ylöspäin. Talvinen lumikuorma taitaa olla syynä moiseen.

Lykin verkkaisesti eteenpäin välttäen näin liiallista lämpenemistä ja hikoilun aiheuttamaa vaatteiden kostumista. Mukavan lämpöinen olo oli palautunut jäseniini. Koivikko alkoi harveta ja muutama mänty ilmestyi otsalampun valokeilaan tullessani aukealle. Latu näytti siinä kohdin jatkuvan suorana eteenpäin. Vilkaisin kelloa. Olin hiihdellyt jo noin 20 minuuttia. Mitäs valoja tuolta edestä pilkottaa? ... Hmmm... niitä on sen verran paljon, että siellä täytyy olla kylä. Matkaakin sinne on arviolta 10 – 15 km. Sen täytyy olla Vuontisjärven kylä, muita ei siellä suunnalla muistaakseni ole. Olen vielä suhteellisen korkealla vaikka olenkin alas mäntyrajalle ehtinyt ja tämän paikan sekä kylän välinen maasto on alavaa ilman isompia näköesteitä.

Koska sivilisaation valot eivät minua houkutelleet, käänsin niille tylysti selkäni ja aloin lykkiä tulojälkiäni takaisinpäin.

...kulkuriksi olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt. Luonnon lapsi mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla saan...

Taivas oli pilvessä. Ei näkynyt kulkurin iltatähteä eikä narahtanut Nallon ovi kun läksin, heh. Aloin tuntea pakottavaa tarvetta poistua ladulta, kun en halunnut jättää keltaista käyntikorttia kulku-uralle. Peittelin hankeen syntyneen reiän suksenkärjellä kaapimallani lumikasalla ja hiihtelin näin iltatoimet suoritettuani lopun matkaa teltalle. Riisuuduttuani pujahdin silkkilakanan sisälle ja vedin makuupussieni vetoketjut kiinni.

...Outtakkaan, Outtakkaan, tuonne tunturirantain syvyyksiin. Talvisin, sätehin, hurmaa aurinko juroimman sielunkin... Huomenna sitten sinne... Zzzz...

6. Lähellä taivasta

Aamuaurinko alkoi pilkistellä Siosvaaran takaa, kun heräsin kuuden jälkeen. Taivas oli vielä pääosin pilvessä, mutta auringon suunnassa pilviverhossa oli repeämä, josta säteet pääsivät iloisesti kimaltamaan, kun kurkistin teltan oviaukosta ulos. Virkistyneenä nousin ylös yhdessä auringon kanssa. Tuvassa tunnuttiin vielä nukuttavan. Hyvä niin. Otin muutaman kuvan ja aloin valmistaa aamupalaa. Söin ja purin kiireettä leiriäni välillä taas kuvaillen ympäristöä.

Aurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi jo kirkkaasti. Pilvet alkoivat hajaantua. Ilma selkeni. Oli pitkäperjantaiaamu. Tänään poikkeaisin viittaladulta omille teilleni. Sääkin ikään kuin kutsui:

...tule tänne, tule luontoon, käy kanssani luontoon. Päivä hymyilee, lehvät varjon luo... puron solinaa tuuli korvaan tuo...

Kello alkoi olla kymmenen, kun jätin Sioskurun autiotuvan taakseni ja aloitin ahkioni kanssa nousun kurusta. Latu kaarsi kohta noudattelemaan Sillaojan uomaa. Ei sitä kylläkään lumen alta erottanut, mutta uskoin sen, kun karttani niin kertoi. Tuvalla oli myös alkanut aamutoimet, joten oli jo aika poistua. Pysähdyin riisumaan päälleni unohtuneen fleecen pois. Kohta lasketteli pari tyttöä latua pitkin minua vastaan. Toisella heistä oli myös ahkio perässään kuin minullakin. Nyökkäsin tervehdyksen ja totesin olevan aika syrjäytyä.

Suuntasin neitseelliselle hangelle. Hanki kantoi miltei liiankin hyvin. Sivuttaispito olisi voinut olla hieman parempi, jos sukset olisivat hieman enemmän painuneet lumeen, mutta tunsin sydämessäni että...

...voiko ihanammin päiväni nyt alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää, silmäs kun sä aukaiset, kohta ulos vilkaiset...

Sioskurun matalat omenapuita muistuttavat koivut olivat jääneet jo kauas taakse. En enää kääntynyt niitä katsomaan. Suuntasin katseeni ja ajatukseni eteenpäin. Olin tullut aivan outoon maailmaan. Aika pysähtyi. Puita ei ollut näkyvissä. Maisema muistutti mielikuvaani kuun pinnasta. Olin lumiaavikolla, jonka tuuli oli kuvioinut pinnaltaan mitä mielikuvituksellisimmilla kuvioilla. Minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha. Kaikki oli niin kaukana. Olin oma herrani, vain yksi oli ylitseni. Hän – IsoHerra, Luoja itse. Ihmisten lait tuntuivat olemattomilta, kaukaisilta. Täällä oli vain yksi laki – erämaan laki. Mutta se tuntui minulle nyt suopealta. Minun piti vaan olla nöyränä sen edessä. Silloin, niin uskoin, se olisi armollinen. Erämaan laki on ankara, jos sen tuomittavaksi joutuu. Se ei tunne armoa.

Ajatteli appeani. Hänen kuolemansakin tuntui täällä niin luonnolliselta, osalta elämän kiertokulkua. En osannut edes surra sitä. Niin täydellinen oli rauha minun sisälläni. Tämän lähemmäksi taivasta en voisi tässä elämässä päästä, kuin nyt täällä tunturiylängöllä yksin keskellä täydellistä harmoniaa. 

7. Luonnon vieraanvaraisuutta matkalla paratiisiin

Lumilakeuden laidalla alkoi vähitellen kohota kaksi suurenevaa hahmoa. Se, jota kohden kuljin, täytynee olla Outtakkan huippu ja tuo tuolla vasemmalla on selvästi vanha tuttu Tappuri. Vielä puolisen tuntia taivallettuani, pääsin jo kurkistamaan Sillavaaran toiselle puolelle Kaarremaraston ja Pippokeron suuntiin. Tappuri jurotti siinä jyhkeänä paikallaan, mutta olin näkevinäni kuitenkin sen piirteissä naurun ryppyjä.

Laskeuduin Rautukuruun, Marastojoen latvoille. Siellä oli mielenkiintoisia töppyröitä. Ne oli ehdottomasti tutkittava lähempää. Eräällä ylempänä olevalla kumpareella huomasin neljä poroa. Se oli kuin asetelma. Kamera äkkiä esiin ja kuvaus. Kuvan toki sain ja kohtalaisenkin, mutta sitä näkyä en saanut ikuistettua, mikä silmieni ihailtavaksi hetkeksi annettiin. Näin oli varmaan tarkoituskin. Kiipesin edelleen Sileävaaran ja Rautuvaaran väliseen satulaan, josta laskin Rautuojan latvoille, Outtakkan juurelle. Olin menossa Rautuojan kämpälle, mutta tein suunnitelmiini muutoksen. Outtakka näytti niin houkuttelevalta siinä kirkkaassa auringonpaisteessa, että päätin nousta ylös vuorelle, kuin Mooses, mutta sillä erolla, että minulla tulisi olemaan sukset jaloissani.

Jätin ahkioni odottamaan kurun pohjalle ja aloitin nousun. Suksissa riitti pitoa vaikka nousukarvoja ei ollutkaan. Totesin luonnon kutsuvan minua tänään vieraakseen ja laittaneen paikkansa kuntoon, jotta vieraan on helppo ja hyvä lähestyä tapaamispaikkaa. Haarakäyntiä en joutunut käyttämään koko pitkässä nousussa. Tuntui se huimalta matkalta ylös, kun katselin ylärinteessä näkyviä pieniä pisteitä jotka paremminkin arvasin poroiksi, joiksi ne osoittautuivatkin lähemmäksi kiivettyäni. Päästyäni huipulle tuli tuulikin minua tervehtimään, mutta se oli niin vähän kylmä kuin vain talvituuli voi olla. Siskonsa kesätuuli oli tietenkin etelässä lomamatkalla. Olipa sinne huipulle minulle järjestetty suojaisa tuuleton paikkakin, mutta en sitä tarvinnut. Ja mitkä maisemat minulle näytettiinkään sieltä. Varsinkin koko Pallaksen kerojen jono näyttäytyi upeana valkoisessa vaipassaan.

Vieraankin on aika lähteä. Läksiäislahjaksi sain vielä lasketella melkoisen tovin oikein pitkitetyllä nautinnolla, ennen kuin olin alhaalla ahkion luona. Se oli niin pienenä pisteenä alhaalla Rautuojan kurussa, että sitä ei silmällä sieltä erottanut. Vastapäisestä rinteestä oli laittanut merkille kaksi kirkasta lumiläikkää, joiden mukaan sain suunnan takaisin.

Istuin ahkion päälle tauolle ennen jatkamista Rautuojan autiotuvalle. Lasketellessani hiljalleen alaspäin ihastelin näkemääni. Totesin milteipä puoliääneen tämän kurun olevan ainakin minun mielestäni oikea Paratiisikuru mitenkään väheksymättä Ukselmapään luona olevaa kurua. Tämä vain kolahti minulla. Rautuoja virtasi yläjuoksulla hangen peitossa. Alempana se paikoin avautui kimallellen näkyviin taasen kadotakseen paksun lumivaipan alle. ”Omenapuu”-koivut lisääntyivät alaspäin kulkiessa. Etenin ojan vartta, sen oikealla puolella, kunnes jouduin pysähtymään, kun huomasin olevani pussin perällä, oja molemmilla puolillani, jotka yhtyivät edessäni. Palasin hieman taaksepäin etsimään ylimenopaikkaa. Löytyihän siitä yksi kapea lumisilta. Varovasti edeten aprikoin sillan kestävyyttä painoni alla. Vesi virtasi paksun lumivaipan muodostamassa jyrkkäreunaisessa uomassaan. Taitaa se kestää... vai kestääkö? 

8. Ol’ jäinen syli lemmityn sen Ikis tunsi nyt, kun puron kylmään syleilyyn hän oli syöksynyt.

Mieleeni nousseiden laulun enteellisten sanojen saattamana siirsin varovasti painoani ensin toiselle sukselle, joka oli jo hataran tuntuisella lumisillalla. Suksi alkoi painua pehmeään hankeen, mutta kesti se kuin kestikin. Katse siirtyi alas puroon.

... niin vuolaan virran sillalla on suksi Ikiksen ja mietteissään hän katsoo virtaan mustaan...

Tuonne jos sorrun, niin onpa työ päästä sieltä varusteineen ylös. Lunta on vähintäänkin hartioiden korkeudelle. Varusteet kastuvat myös ja niissä on melkoinen kuivattelu. Muutama varovainen askel ja olin saanut itseni onnellisesti puron toiselle puolelle. Vielä pitäisi saada ahkio vedettyä kunnialla yli. Se voisi vielä luisua alas ja suistaa minut sinne mukanaan. En edes pääse aisojen vuoksi kääntymään sen vertaa, että näkisin ahkion reitin. Tuleeko se perässä samaa uraa vai oikaiseeko se tekemäni mutkan? Pelkäämääni humahdusta ja nykäisyä ei kuulunut, joten huokaisin helpotuksesta ja jatkoin kapuamista ylemmäksi törmälle.

Koivikko oli jo niin tiheää, että se oli muodostanut metsän. Täältä voisi olla hankalaa löytää tupaa, ellei se ole rakennettu jollekin avoimemmalle töyräälle. Yleensä rakennukset sijoitetaan maastoon luontevasti, eikä tökätä ihan mihin sattuu, totesin luottavaisena. Tutkin kartasta olinpaikkaani ja totesin tuvan arvioni mukaan olevan melko lähellä. Nyt olin vaan väärällä puolella avoinna virtaavaa Rautuojaa. Eteeni avautui hetken kuljettuani melkoisen syvä kuru jonka pohjalla puro virtasi. Se oli kääntynyt jyrkästi vasemmalle sulkien etenemistieni. Päätin jättää ahkion siihen törmälle ja lähteä tiedustelumatkalle. Pikkurepun jätin selkääni. Siellä oli termospulloni ja suklaata, myslipatukoita, kuivahedelmiä sekä pähkinöitä. Jos vaikka sattuisin viivähtämään reissullani... 

9. Puron vartta pitkin Ikis hiihtelee ja tienoot peittää lumi, jää...

...Mä yhtä vain en saata ymmärtää, majapaikka missä lymyää...

Taakse olin jättänyt ahkioni ja ylittänyt jo toisen kerran Rautuojan vieläkin epävarmemman näköistä lumisiltaa kuin edellisessä ylityksessä. Toivottavasti löytäisin ahkiolleni takaisin, kun mitään hyvää maamerkkiä ei paikalla ollut. Vastakkaisen törmän olin joutunut kapuamaan kylki edellä rinteen jyrkkyyden vuoksi. Katse haravoi terävänä ympäristöä, mutta tupaa ei vain näkynyt. Välillä silmäni kiinnittyivät puiden lomasta näkyvään hahmoon, mikä lähempää tarkasteltuna osoittautui vain kangastukseksi. Yhytin muutaman päivän vanhan ladun ja lähdin seuraamaan sitä. Lisää latuja yhtyi reittiini ja ne muodostivat kuin suppilon, jonka kärki osoitti kulkusuuntaani. Selvä nakki, ei ristiriitoja. Kaikki eri suunnista saapuneet kulkijat johdonmukaisesti lähestyivät fokusta, Rautuojan autiotupaa. Kapusin seuraavalle kumpareelle odottaen näkeväni kämpän sen takaa. Häh, ei siellä ollut mitään rakennusta. No, eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Karttaa en enää katsellut, koska olin painanut sen muistiini. Piirtäjä on taas sijoittanut sen väärään paikkaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, totesin. Etsiskelin vain silmilläni tuvalle soveliasta maastokohtaa. Latu haaraantui. Valitsin oikealle paljakan suuntaan nousevan ladun. Mikäs täällä on hiihdellessä. Olen perillä. Juuri siellä, mihin olen malttamattomana pitkään kaivannut.

...Toiseen maailmaan tää latu minut vie, niin puhtaan valkeaan käy hiihtäjämme tie. Taas tuulen huminaa nyt puiden latvat soi. En retkeäni unhoittaa kai milloinkaan mä voi...

Kävin paljakan reunassa ja siellä vedin vesiperän vai pitäisikö sanoa lumiperän. Palasin takaisin alemmaksi, hiihtelin yli aukion, jonka myöhemmin tunnistin Niilajärveksi. Nousin vankkaa männikköä kasvaville Niilaharjuille. Yhytin moottorikelkkareitin. Hiihtelin sitä pitkin ensin pohjoisen suuntaan varmaankin Aihkivaaralle saakka, koska siellä todella oli vanhoja aihkeja. Se oli minulle mieluisa paikka, mutta käännyin paluumatkalle, koska alkoi näyttää että luonto oli alkanut leikkiä kanssani piilosta. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa käytettävissä, olisin etsinyt sopivan leiripaikan ja etsinyt tuon kadonneen tuvan ajan kanssa. Jäipä jotain tekemistä seuraavaankin kertaan. (nämä edellä mainituilla paikoilla käynnit päättelin myöhemmin kotona tapahtuneen tarkan kartanluvun perusteella)

Kulkurin varjo odotteli uskollisesti paikallaan, mihin sen lähtiessä olin jättänyt. Tullessani olin täyttänyt tyhjenneet termospullot erään puron jääkylmällä vedellä. Istuin hetkeksi ahkioni päälle levähtämään ja puraisemaan välipalaa. Melkoinen janokin vaivasi. Join puolikkaan pullollisen tuota kylmän raikasta vettä. Totesin tyytyväisenä, että ennen lähtöäni vaivannut hammassärkyni oli poissa. Eräs hampaistani oli ollut useampia päiviä erityisen kylmänarka. Lähtöä edeltäväksi päiväksi olin saanut ajan toiselta hammaslääkäriltä, kun omani oli lomalla juuri silloin. Hoito oli näemmä onnistunut. Hammassärky täällä erämaassa ei olisi ollut miellyttävä matkakumppani.

Kaikki vastoinkäymisetkin näyttävät kääntyvän järjestään hyvin päin. Nyt tunsin kiitollisuutta Appalle, Jukalle, Jussille, Duudssonille, Analle, Naalille... etteivät he lähteneet mukaan tällä kertaa. Hullu ajatus kiittää siitä, että pyyntöihini ei ollut voitu suostua, mutta tämän yksinvaelluksen tunnelmiin en olisi yltänyt hyvänkään toverin seurassa. Nyt minun ei tarvinnut ottaa ketään muuta huomioon kuin itseni. Siitä puheen ollen minun pitäisi alkaa järjestää itseäni Pahaojan tuvalle päin. Kello alkoi lähetä viittä ja matkaa olisi vielä taivallettavana. Varmaan ehtisi ilta saapua, ja hämärä, ennen kuin päivän vaellus olisi pulkassa ja ahkio parkissa.

Paita alkoi kastua, kun kiskoin kuormaani harvenevassa koivikossa ylös Paljas Huuhkalovaaraa kohti Outtakkankielistä. Se oli puiston erämaaosalla, joten tarvittaessa voisin pystyttää leirini siihen luvallisesti. Aluksi oli paksulti pehmeää lunta, joka jarrutti menoa, mutta sukset kuitenkin kantoivat kohtalaisesti, etten joutunut kuitenkaan mihinkään pahempaan rääkkiin. Puurajan yläpuolella vakautin reittini noudattelemaan erästä korkeuskäyrää. Eihän niitä maastoon ole kukaan merkinnyt, mutta aistivaraisesti se kyllä onnistuu hyvin. Kai meillä on sellainen korkeuskäyräaistikin olemassa ;-) Maisemat olivat taas avartuneet verrattuna tuolla alhaalla metsikössä supistuneisiin näkymiin. Ruototunturi kohotti terävää lumista lakeaan suoraan edessä. Noin tunnin hiihdettyäni olin kiertänyt Outtakkan eteläpuolelle ja laskeutunut jo alas rinteeltä laajalle lähes puuttomalle alangolle.

Väsymys oli alkanut hiipiä jäseniini ja tuvalle tuntui olevan pidempi matka kuin muistinkaan. Ajatuksenani oli syödä vasta perillä, kun se on niin lähellä muka. Pakko oli kuitenkin todeta tosiasiat. Varsinainen päiväateria oli jäänyt syömättä, kun sen piti tapahtua Rautuojan kämpällä. Olin huomaamattani käyttänyt energiavarastoni lähes loppuun. Irrotin vetoaisat ja jäin katsomaan tulosuuntaani. Siellä suunnalla oli taivas vetäytynyt pilveen, mutta vielä oli jäänyt rakonen, mistä laskeva aurinko vilkutti kulkijalle jäähyväiset punertavien pilvenreunojen lomasta.

Suorittamani tankkaus piristi kummasti ja jatkoin taas matkaa. Varjoni oli venynyt jo noin sadan metrin pituiseksi. En siihen ensin kiinnittänyt mitään huomiota, kun se oli niin vaalea. Huomasin äkkiä kulkevani täydelleen varjoni osoittamaan suuntaan. Varjo haihtui näkyvistä auringon laskettua, mutta täysikuu oli noussut eteeni taivaalle osoittamaan suuntaa. Näissä tunnelmissa, nöyrän kiitollisena pitkäperjantain unohtumattomasta päivästä, saavuin Pahaojan autiotuvalle, joka oli... Tyhjillään!!! Saisin viettää siellä yöni yksin. Olin tänään ollut todella luojan suosikkina. 

10. Takaisin maan pinnalle

Minulla oli puhelin ollut pois päältä, mutta nyt tuli mieleeni tarkistaa DNA:n kuuluvuus. Ei ollut kenttää pätkääkään, ainakaan sisällä. Vaihdoin puhelimeeni Soneran kortin ja jopas löytyi yhteys. Täydet palkit. Olin ennen matkalle lähtöä hakenut kokeeksi toisen liittymän. Kesällä jo totesin Saariselällä, ettei Dna:lla ollut mitään virkaa siellä. Kohta puhelin alkoi piipata tekstiviestin merkiksi. Veksi oli kysynyt yks-yks-kasista uuden liittymäni numeroni. Olin siitä hänelle ohimennen ennen lähtöäni maininnut. Lähetin viestin, että kaikki oli hyvin ja olin ajattelemassani summittaisessa aikataulussa. Riku ja Veksi olivat jo olleet huolissaan yksinäisestä kulkurista, joka ei ollut ilmoitellut olinpaikastaan lähtönsä jälkeen. Enhän minä sellaisia ollut ajatellut. Olin viitannut kintaalla koko sivilisaatiolle.

Laitoin kamiinaan tulen. En siksi, että olisi ollut kylmä, vaan siksi, että varusteet kuivuisivat. Poltin vain pesällisen. Se riitti mainiosti. Söin vielä iltapalaa ja kömmin sitten makuupussiini.

Herättyäni laittelin juuri aamupalaa, kun kuulin moottorikelkan saapuvan pihaan. Kuistin lattia kopisi ja ovi vedettiin auki. Kaksi puistovahtia astui sisään. Vaihtaessamme kuulumisia, kuulin Hannukurun olleen melkoisen täynnä viime yönä. Tuvan lisäksi kota ja saunakin olivat olleet täynnä yöpyjiä. Olin hyvilläni, ettei kukaan niistä älynnyt tulla tänne Pahakuruun, vaan sain elää herroiksi tyhjässä tuvassa. Tasan ei käy onnen lahjat. Minussa taitaa olla erakon vikaa.

Siinä kiireettömissä aamutoimissa sain aikaa kulumaan siten, että oli jo puolipäivä, kun laittauduin matkaan. Ensimmäiset hiihtäjät tulivat vastaani siinä, missä latu laskeutuu Pahakuruun. Eräs hiihtäjistä, minua hieman vanhempi nainen, pysähtyi hetkeksi juttelemaan, kun odotin että latu olisi vastaantulijoista vapaa, kun siinä edessäni oli kohtalaisen jyrkkä lasku. Hannukuruun ei ollut pitkä matka. Se itse asiassa näkyi Pahakurun tuvalle, nyt kun lehti ei ollut puussa. Pysähdyin hetkeksi tuvalle kuvailemaan, josta olivat yöpyjät jo poistuneet. Päiväretkeilijöitä sen sijaan tuli ja meni pikku reppuineen tai vyölaukkuineen. En tuntenut oloani kovin kotoisaksi tässä seurassa. Olin kumiteräsaappaissani raskaan ahkion ja valkoisten puusuksieni kanssa kuin toisesta maailmasta. Siispä kiinnitin taas itseni veturiksi ahkioni eteen ja läksin taipaleelle.

Latu Pallaksen suuntaan johti ensin Salmijärville, josta kääntyi eteläkaakkoon. Kurun kalliojyrkänteet jäivät taakse ja latu kulki sitten pitkin outamaita aina Suaskurun kodalle, jonne poikkesin lounaalle. Toissa kesänä kotaa ei vielä ollut paikalla, mutta muistelen katselleeni sinne tuotua puutavarakasaa arvaten uuden rakennuksen tarvikkeita silmäileväni. Kodan edessä oli edellisestä käynnistä tuttu laavu. Kuvailin hieman ympäristöä, ennen kotaan astumistani. Koska siellä oli hyvin tilaa, niin hain evääni ahkiosta. Koska termospullossa oli aamulla keittämääni kuumaa vettä, niin tekaisin siitä pekoninmakuisen muusin poronkäristyksen kaveriksi. Jälkiruoaksi lusikoin Ekströmin mustikkasopan. Pikatiskin jälkeen oikaisin laverille ruokaperäisille.

Hiihdellessäni taas eteenpäin Suaskurulta Nammalakurun suuntaan erään mutkan takaa syöksyi vastaani kolme moottorikelkkaa. Ajajat olivat nopeasti vilkaistuna noin 16 ikäisiä poikia. Onneksi olin siinä kohdassa reunassa kulkevalla ladulla. Monesti hiihdin keskellä luisteluhiihtäjille tarkoitettua väylää, kun koneella ajetut ladut olivat liian kapeat suksilleni. Todennäköisesti olisi yhteentörmäys ollut väistämätön, jos olisin kulkenut keskemmällä. Pojat eivät juuri hiljentäneet vauhtiaan, kun huomasivat minut siinä hiihtämässä. Ja olin taatusti hiihtoreitillä, enkä kelkkaväylällä, joita puistossa ei enää ole laajennuksen jälkeen. 

11. Viiden kilometrin vastamäki

Minua alkoi yhä enemmän nyppiä reitinvalintani kelkkailijoihin törmättyäni. Tämä oli kyllä ollut tietoinen valinta, koska halusin saada omakohtaista näkemystä väen määrästä Ounas - Pallaksen viittaladuilla näin sesonkiaikana. Toisaalta muiden näkeminen keskittyi lähinnä tuville sekä aamuun ja puolenpäivän tietämiin. Myöhemmin iltapäivällä sai kulkea lähes omissa oloissaan. Hämärän koittaessa ei sitten muita enää näkynyt. Oikeastaan sen voi varmaankin laskea aika tarkkaan. Oletan, että suurin osa lähtee liikkeelle aamulla. Ottaen huomioon majoituspaikkojen sijainnit, todennäköisimmät reitit ja luisteluhiihtäjien sekä perinteistä lykkivien nopeuserot, niin näistä tiedoista laskien saisi mallinnettua ruuhkahuippujen esiintymisajat ja paikat.

No, jaa. Seuraavalla kerralla tosin välttelen varmaankin valmiita reittejä, joten tuskin alan laskeskelemaan tuota. Kunhan teoretisoin.

Saavuin poroaidalle, joka Lumikeron ja Vuontiskeron välisestä Lumikurusta jatkui Keräsjärven pohjoispään kautta ties mihin. Aidassa oli ladun kohdalla portti, jonka kautta kapusin toiselle puolelle. Pidin siinä tauon. Kävin lukemassa opastaulusta, että reitti Montellin majalle on muutettu. Vanha reitti on muutettu paikallisten moottorikelkkareitiksi. Siinä ehdottomasti kiellettiin hiihtäjiä turvallisuuden takia menemästä kelkkareitille. Vai niin, prkl. Hiihtäjät eivät saa mennä kelkkareitille, mutta kelkkailijat saavat tulla hiihtoreitille. Seuraavana aamuna Nammalakurussa kuulin jo tutuksi tulleelta puistovahdilta, että kaikki kelkkareitit ovat peruttu puiston laajennuksen yhteydessä. Siltä se vain ei näyttänyt, kun katselin kelkkojen jälkiä eripuolilla puiston tätä osaa. Vanhentuneita tauluja on jäänyt maastoon. Tein hänelle ilmoituksen näistä kolmesta kelkkailijasta. Ahma tiesi tavatessamme kertoa, että siellä on muutama paikallinen häirikkö, joita on jahdattu jopa helikopterillakin.

Hiihtelin siinä sitten kiireettä Keräsjärven luminen selkä oikealla puolellani ja Keräskeron kohotessa vasemmalla maamerkkinäni. Vähän myöhemmin se muuttui Palokeroksi, joka pitäisi kiertää lähes ympäri päästäkseni Nammalakurun autiotuvalle. Keräsjärven vastarannalla näkyi mökkien lähistöllä liikettä ja ryhmä… moottorikelkkoja! Niinpä tietysti.

Saavuin latujen risteykseen, jossa oli opasviitat. Nammalakuruun vasemmalle oli vielä 6 km ja Pallakselle 11. Huomenna joutuisin palaamaan takaisin ja jatkaisin tuonne oikealle menevää latua. Otin viitoista vielä kuvankin. Se vain siksi, että käytin kameraa kellokorttina, eli sain aikaleiman, koska olen paikalle saapunut. Jälkeenpäin voi näistä laskea etenemisnopeuksia eri paikkojen välillä. Näin karttuu kokemuspankki erilaisten maastojen ja kelien etenemisvauhdista. Siitä on apua suunnitellessa uusia reissuja. Se miten matkaa sitten tehdään, onkin jo toinen juttu, mutta hyvä on tietää omat todelliset nopeutensa. Ei tule arviointivirheitä, jos pitää ehtiä esim. linja-autolle, heh. Kuten tulette vielä huomaamaan.

Kilometrin edelleen hiihdettyäni tulin hirsiladolle, jonka luona latu taas haaraantui. Nammalaan 5 ja oikealle Pallakselle 10 km. Otin taas kamerallani kuvan viitoista. Erikseen vielä siitä Pallaksen viitasta. Päässä ei tapahtunut kummempaa ajatustoimintaa sen yhteydessä. Varmaankin Ikis on ollut kytkettynä energian säästöohjelmalle ja ajatustoiminta on kytketty pois päältä.

Nyt matkanteko muuttui yhdeksi pitkäksi nousuksi. Aluksi se oli loivahkoa muuttuen sitten yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi. Sitä riittikin koko sen jäljellä olevan 5 km matkan. Takana oli jo siinä vaiheessa 18 km neljänkymmenen kilon ahkion vetämistä sille päivälle. Nyt pidin suosiolla tankkaustauon ja kaivoin otsalampun esille, kun hämärä alkoi jo haitata. Siinä vaiheessa kun sain silmiini Nammalakurun autiotuvan ikkunasta pilkistävän valon, oli jo pimeää. Viimeiset metrit pihaan olivat jyrkät kuin Vähä Keltajärven laavulle Evolla. Jouduin irrottamaan sukset jalastani ja silti sain kiskoa tosissani, että sain ahkioni tuvan pihaan. Saappaiden pohjat eivät tahtoneet pitää kovaksi tampatussa kaltevassa rinteessä. 

12. Telan jälkiä taivasta kohden

Nammalakurun tuvan päätyseinä oli täynnä suksia. Jaaha, telttayö olisi tiedossa. Mikäs siinä sitten, mutta käydäänpä ensin autiotuvan puolella katsomassa millainen tungos siellä sitten oikein on. Astuin tupaan otsalamppu päässäni. Mitä? Siellä ei ollut kuin viisi partiolaista. Tilaa oli hyvin. Istuin juttelemaan heidän kanssaan. Heh, alkoiko yksinolo tehdä puheliaaksi.

Kävin hakemassa yöpymis- ja iltapalatarpeeni sisälle. Laiskotti. Oli hyvä, että ei tarvinnut pystyttää telttaa ;-)

Aikainen nukkumaanmeno aikaansai varhaisen ylösnousun. Muut nukkuivat vielä. Kello kävi viittä. Oikeastaan se oli tuntia enemmän, kun en ollut siirtänyt kelloani, vaikka Veksi siitä muistutti tekstiviestissään. Kävin ulkona. Oli jo valoisaa. Katselin ympäröiviä huippuja. Totesin olevan hyvää aikaa ennen kuin pitäisi lähteä Pallaksen suuntaan. Tänään on sovittu paluu. Linja-auto odottaa puoli viiteen iltapäivällä. Ehtisin hyvin huiputtaa yhden… kaksi… kolmekin keroa.

Äänettömästi söin kevyen aamupalan ja pukeuduin ulkovaatteisiini varoen herättämästä nukkujia. Saappaiden huopavuoret olivat kuivuneet yön aikana hyvin siinä kamiinan vieressä. Sain kuivat jalkineet jalkaani. Keräsin valmiiksi makaukseni ja läksi ulos. Sukset jätin seinustalle. Olipa ne värittömän näköiset siinä reunimmaisina värikkään suksirivistön päässä. Kuin kerjäläispoika linnan juhlissa. Vaan ei ollut häpeämistä. Hyvin olivat palvelleet. Kiipesin ensiksi tuvan takana kohoavalle huipulle. Sieltä avautuivat mukavat näkymät ympäristöön, varsinkin Rihmakurunvaaroille. Pikkuvaarat - nimikin löytyi sille huiputukselleni peruskartasta. Hymyilytti vähän myöhemmin, kun etsiskelin päivän ensimmäisen huiputuksen kohdetta Saivokeron huipulta. En meinannut millään saada sitä silmiini, kun se näytti sieltä katsottuna kutistuneen olemattomaksi. Siten voivat mittasuhteet heitellä. Paikalla seisseenä voin todistaa, että ihan mukava huippu sekin oli. Aluksi kuljin varovasti tunnustellen hangen kantavuutta saappaitteni alla. Paikoin jalka upposi nilkkaa myöden. Paikoin hanki kesti kuin jää.

Aloin laskeutua Montellin majalle. Siellä näytti olevan puolijoukkueteltta majan takan hieman ylempänä. Majan vieressä oli keltainen kupoliteltta ja vasemmalla oli joku ihme leiri, mistä ei oikein selvää saanut. Ei siellä ainakaan telttoja näkynyt. Olivatko ne lumimajoitteessa? Jotain liikettä sielläpäin alkoi näkyä, kun tulin lähemmäksi. Mitähän seipäitäkin siellä oli? Yhdessäkin oli yläpäässä vaakaorsi, kuten hirsipuussa. Sitten silmäni kiinnittyi johonkin punaiseen härveliin majan nurkalla. Oudon näköinen moottorikelkaksi, joksi sen ensin luokittelin. Lähemmäksi päästyäni tunnistin sen sirkkelinterästä kenttäsahaksi. No, ei ole ihme, että paljakka on paljas! Kaikki puut ovat päätyneet sirkkelin ahnaaseen kitaan.

Jatkoin matkaani Keräskeron ja Vuontiskeron väliseen satulaan. Halusin nähdä millaisen rinteen olisin joutunut kiipeämään, jos olisin lähtenyt oikaisemaan sitä uutta reittiä poroaidan portilta Montellin kautta Nammalaan. Juu'u, hiki siinä nousussa olisi Ikikselle tullut.

Mitä prkl!!! Joku on huiputtanut Keräskeron moottorikelkalla. Ja aivan suoraan huipulle. Jo oli hommat jollakin. Lähdin samaa reittiä ylöspäin. Sai siinä erään kerran siirrellä kumiteriä, ennen kuin pääsin kuljeskelemaan laakealla huipulla. Painoin kelkan jäljet pois mielestäni ja aloin päästä taas tunnelmaan. Taas oli taivas lähempänä. Oli tilaa hengittää. Aurinkokin oli alkanut siinä kiivetessäni kurkkimaan Saivokeron takaa. Näytti tulevan kaunis päivä tänäänkin. Saan nauttia yksin aamunkoitosta jo toisen kerran tällä reissulla. Aikainen lintu saa madon, myhäilin tyytyväisenä. Annoin digifilmin palaa. Olisi sitten kotona katseltavaa, kun alkaa poltella kaipuu tunturiin. Taitaa olla kyllä päinvastainen vaikutus mieleen, kuin bensaa nuotioon. No, pääasia, ettei jätä apaattiseksi. Janotti hieman. Juomapullo ei tullut mukaan. Kaapaisin lunta suuhuni. Se auttoi hetkeksi. En ole tainnut lunta syödäkään sitten kuin muksuna.

Suuntasin katseeni Saivokeron rakkaiselle laelle. Tuon minä vielä huiputan. Mitä tässä paljoa kiertelemään, tästä suoraan alas ja sitten vastapäistä auringon kultaamaan rinnettä ylös. Kesällä varmaan paljon pahempi kavuta rakan takia, mutta nyt lumivaippa tekee sen helpoksi. Näkyi hyvin että huipulla varsinkin on melkoisia kivenjärkäleitä. Eikun alas ja sitten ylös… 

13. Nousen ylös tunturiin kohtaamaan surun

Nousin suoraan aurinkoa kohden. Hanki kantoi hyvin. Tunsin taas kutsun ylhäältä ja taas koin yhteyttä Luontoon. Samoin kuin Sillavuomassa täälläkin oli tuuli kuvioinut hangen yöpakkasten jähmettämän pinnan. Samoin aurinko kultasi näkymän. Huipulla avautuivat maisemat Pallaksen kerojen toiselle puolelle. Tuolla kiilteli Pallasjärvi. Tuolla Saivojärvi ja Vuontisjärvi…

Yhtäkkiä suru iski, varoittamatta. Kurkkuani kuristi. Silmät sumenivat. Aurinko meni pilveen ja alkoi kevyt hienon hieno tihku. Taivas otti osaa suruuni. Tunsin voimakkaasti kuinka lopullinen ero olikaan. Appiukkoa ei enää ole. Enää ei yhtäkään reissua tehdä hänen kanssaan. Olin vielä elätellyt hetki sitten toivoa, että hän kuntoutuisi sen verran, että jaksaisi asuntoautolla vielä muutaman reissun kanssamme tehdä Pohjois-Karjalaan, synnyinmaisemiinsa, kun voisi matkalla levätä vuoteessa, eikä tarvitsisi koko pitkää matkaa istua. Ei, se ei ole mahdollista enää - ei koskaan.

Valaistus oli mennyt omituiseksi. Valo oli niin tasainen, ettei varjoja näkynyt. Kun en pystynyt arvioimaan kunnolla etäisyyksiä, niin hoipuin alaspäin kuin juopunut. Alarinteessä lisäksi alkoi upottaa. Hetken putoilin hangen läpi polviani myöten. Kun pääsin tuvalle, olin saanut tasapainoni takaisin ja mieleni oli ehtinyt tyyntyä. 

14. En ehtinyt

Partiolaiset olivat lähdössä. Aloin valmistaa ruokaa. Päätin laittaa tänään Reiterin vihannesrisoton. Niitä tuli ostettua ahkiokaupan yhteydessä. Osan sain ilman, kun niistä oli mennyt viimeinen myyntipäivä hieman yli. Osan, joissa oli aikaa vielä muutama kuukausi jäljellä, sain neljä yhden hinnalla. Otin, kun en ollut koskaan syönyt Reiterin muonia. Pitäähän sitä kokeilla, että tietää mistä puhutaan. Kuumaa vettä vaan pussiin ja pussi kiinni, sitten annetaan hautua 5 minuuttia ja syödään suoraan pussista. Kyllähän sen söi nälkäänsä.

Kävin huoltorakennuksella ilmoittamassa eilisistä moottorikelkkailijoista, kun huomasin puistovahdin tulleen sinne. Hänet olinkin tavannut jo Pahakurussa. Oli nyt yksin liikkeellä. Hän ihmetteli jätteiden määrää ja näytti kuinka joku oli heittänyt jäteveden imeytysastiaan useita syömättömiä munkkeja. Manaili, että tuollaiset tukkivat systeemin. Ihme touhua. Minulla oli kuormassani kaikki matkalla syntyneet roskat muutamaa talouspaperia lukuun ottamatta, jotka olin polttanut. Saisivat kulkea mukanani kotiin saakka. En alkaisi niitä välillä kaivamaan varusteiden seasta.

Lastasin ahkioni ja laskin sen edelläni rinnettä alas tasanteelle. Nyt mentiin käännetyssä järjestyksessä. Ahkio veti edellä ja minä jarrutin perässä, välillä niinkin päin. Kahvikodalla näkyi olevan kymmenkunta asiakasta, kun lähdin laskettelemaan eilisiä tulojälkiäni alaspäin. Nyt mäki maksoi velkansa takaisin. Viisi kilometriä siinä meni mukavasti välillä hieman lisävauhtia lykkien. Ohitin sen ladon josta oli Pallakselle 10 km. Saavuin risteykseen johon olin illalla tullut Suaskurusta päin. Jatkoin matkaani suoraan, niin kuin olin eilen ajatellutkin. Hiihtelin leppoisasti eteenpäin ja ihmettelin niitä, jotka täällä painavat veren maku suussa. Monessa kohtaa ladulla olikin punaisia läiskiä. Verta syljeskelty lumeen, vai onko sittenkään? Olisiko ne niitä pitoteippejä tai muita voiteita? Pitää kysyä tietävimmiltä.

Latu haarautui ilman viittoja. Valitsin vasemmanpuoleisen, joka jatkui viivasuorana pari kilometriä.Saavuin poroaidan portille. Jotenkin nyt tuntui, että kaikki ei ollut kohdallaan. Pidin tuumaustauon ja istuin ahkion päälle lukemaan karttaa. Prkl, nyt tuli huti. Olin Sieppijärvellä. Tuli ylimääräistä matkaa 7 kilometriä. Nyt vetää tiukaksi ehtimisen kanssa. Söin hieman välipalaa ja lähdin hiihtämään vasemmalle johtavaa latu-uraa.

Tulin kohtaan, jossa latu yhtyi Nammalakurusta tulevaan latuun, siihen jota pitkin minunkin olisi pitänyt hiihtää. Siis sitä joka erkani siitä ladon kohdalta ja josta oli 10 km Pallakselle. Nyt viitta näytti jäljellä olevan 7 km. Soitin Veksille, että lähellä ollaan – vain Taivaskero on välissä. Seitsemän kilometrin matkaan on aikaa vain puoli tuntia. Ei onnistuisi. Käskin lähtemään. Ei yhtä miestä alettaisi odottamaan. Minä pärjäisin kyllä. Tulisin huomenna sitten kyytiin, kun matka etelään alkaisi. Päätin kuitenkin soittaa Ahmalle, jos hän ehtisi hakemaan. Sillä järjestyisi tapaaminenkin, mikä uhkasi ajan puutteen vuoksi jäädä. Tavoitinkin hänet ja sovittiin, että kun hän lähtee hakemaan tytärtään Olokselta, hän samalla ajaa Pallakselle ja poimii minut mukaansa.

Loppumatka sujui ongelmitta ja olin perillä Hotellin edessä kello 17 eli puoli tuntia myöhässä, koska linja-auton lähtöaika oli 16:30. Parkkeerasin ahkioni pääoven eteen pienen puomin suojiin ja marssin suoraan ravintolan baariin. Ensimmäiseksi tilasin kossun jäämurskalla onnistuneen reissun kunniaksi. Lisäksi kuljetusta odotellessani ehdin kumota janooni pari olutta ja syödä rautusalaatin. Eikä kulunut aikaakaan, kun Ahma jo kurvasi autollaan pihaan. Jälleennäkeminen oli mieluisa ja ajo hänen asunnolleen kului nopeasti turinoidessa. Nopeasti selasimme muistikorttini kuvat kaverin tietokoneella ja selvisihän se lisälenkin syykin samalla. Olin jättänyt huomioimatta ratkaisevassa kohdassa Pallaksen viitan nuolen suunnan. Se osoittikin Nammalakurun suuntaan! Mutta jos mutka olisi jäänyt tekemättä, olisi väärti jäänyt tapaamatta. Että näin pitikin käydä. Taas asia kääntyi lopulta voitoksi.

Vielä yksi episodi kotimatkalta: Muonion paikkeilla alkoi jäätävä vesisade, kun olimme aloittamassa kotimatkaamme. Jossain Kolarin kohdalla tervehdimme vastakkaiseen suuntaan kulkevaa Länsi Linjojen autoa. Jonkun ajan kuluttua tuli kohtaamastamme bussista puhelu, että bussi seisoisi niin kauan, kun hiekoitusauto saapuu. Tien pinta oli jäätynyt ja keli muuttunut pääkallokeliksi. Me taasen saimme ajaa lopun matkaa kuivia teitä pitkin Tampereelle.

Istuin ääneti penkissäni unohtaen paikan ja ajan, sillä ajatukseni viipyilivät vielä tuolla, missä juuri äsken olin ollut...

...On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen, on avautunut sydämeni sille. Tää jylhän kaunis maa, tää tunturien maa – se suojahansa ottaa yksinäisen. Tää jään ja lumen maa, se kiehtoo, lumoaa, ja mieli tänne lakkaamatta palaa...

Ikis