Elokuun ilta-aurinko valaisee Kiilopään länsirinnettä. Suoraan lakea kohti noustessa parikymmenkiloinen rinkka tekee askeleista harkitsevanoloisia. Kolmannes omasta painosta on kuulemma sopiva taakka, sen vielä jaksaa. Huomionarvoinen pointti, kun on lähdössä yksin kairaan, olivat kaverit kiinni kesähommissaan. Uskalsi, kun ajankohta tuntui riskien kannalta siedettävältä. Pakko silti pohtia, miten toimia jotta selviää, jos jotain sattuu? Nyrjähdys, haavereista helpoin? Tauti, niin kuin sillä joka ei selvinnyt yksin? Kai kriittisintä on saada yhteys muihin kulkijoihin? Ratkaisu: kuljen laelta laelle, näkeepä samalla maisemia. Ja liikun vain erämaan eniten kuljetulla länsi- ja keskialueella. Ehkä myös pohjoisreunalla?, ei ole tullut ennen käytyä, katsotaan sitten, reitinhän voi suunnitella paikan päällä, kun näkee sään ja tilanteen ja onko miten muita liikkeellä - onpa aito vaeltajan vapaus. Entä jos yhteyttä ei silti haaverissa ala saada? Ratkaisu: hätätulia varten useita tikkurasioita, äänimerkkejä varten rinkanpohjalle kolme paukkupatia - äskeisen inttiajan muistot - ja evästä reilusti, mutta kevyttä. Hätävarana, melkein vitsinä mukaan ongensiima ja taikinajauhoa. Eipä pakatessa arvannut, että nekin olisivat vielä tarpeen. 

Nimittäin tämän retken yllätykset - tuleehan niitä joka retkellä - tulivat siitä, että erämaa veikin mennessään, olosuhteet olivat hienot, ja retki venyi paljon pitemmäksi kuin oli tarkoitus…

Kiilopäältä avautuva näkymä kertoo, ettei ole retkeilijöitä ruuhkaksi. Otetaan varovasti: neljä kilometriä koilliseen Pirttinokalle, sieltä suunta pohjoiseen vajaan kymmenen kilometrin päähän Vellinsärpimälle, Saariselän retkeilykeskuksen lähikairaan. Pirttinokalla, reilun tunnin perästä, laskeva aurinko valaisee tunturinhuippuja komeasti. Laskeutuminen pari kilometriä alas Kulasjoen laaksoon muuttaa valaistuksen ja panee epäröimään: viiden kilometrin päässä olisi Kivipään autiotupa. Pystyisiköhän sinne vetämään kompassisuunnalla, yleensähän täällä ei kompassia paljoa tarvi? 

Yhden maissa yöllä selviää, että pystyy, melkein. Haeskelua reilu vartti.

Kämpällä on pari ikämiestä, nelikymppisiä, vähän ihmettelevät yöllistä yksinkulkijaa, ystävällisesti,  ’ai ihan vaan vaelluksella kairaa katselemassa?’   Suomujoelta ovat tulossa, Porttikoskelta, kalamiehiä.  Nätti koski eikä pahan kaukana, kalaa oli tullut ja saunakin on, suosittelevat. Aamulla heittävät jonkun hyvän vinkin kairasuunnistusta varten, jatkavat Vellinsärpimän kautta paluutaan. 

Porttikoski kiinnostaa, mutta ensin voisi poiketa pohjoisempana Luttojoella, eikös se ollut se Lapin helmisimpukkajoki, vieläköhän niitä simpukoita on?  Maisemana Lutto osoittautuu pettymykseksi, ainakin näin yläjuoksullaan. Kansallispuiston ydinalueet alkavatkin taas kutsua kun vielä näkee, että Luton takana on joitakin aikoja sitten tehty metsätöitä, välttämättömiä varmasti Lapin asukkaille, täytyyhän täälläkin elää, mutta nyt ei olla katsomassa metsätyö¬alueita vaan erämaata.

Kulku kaakkoon juontuu Paskatunturin yli, kehno vitsi antaa mokoma nimi Saariselän tunturille. Kulkiessa syy selviää. Nimen antaja oli itsekin käynyt siellä. Olisi pitänyt arvata. Sen jälkeinen kymmenkilometrinen Puilakkapäälle on suunnistuksena jo kiintoisa, kulkumaastona rasittava, sekin. Porttikosken maja löytyy kauniilta paikalta Suomun rannalta, muutama kalamies on harria narraamassa, ja sauna valmiiksi lämpiämässä. Löyly maittaa, eikä pahasti haittaa hiukka hataruus, nyttemminhän sauna on purettu. Iltapuhteella poristessa kypsyy jatko: Jyrkkävaaralle, jos sää on aamullakin hyvä. 

Se on. Kolme kilometriä nättiä Suomun vartta, neljä kilometriä nousua Kuotmuttipäälle, josta kompassiin suunta suunnitellulle huili- ja lounaspaikalle Helanderjärvelle viiden kilometrin päähän. Rannalta löytyy aiemman kulkijan taukopaikka, järveen laskevan puron partaalta, on tainnut vaeltaja viihtyä kalassa? Mikäs täällä, kaunis paikka, tosi rauha.

Vasta illansuussa malttaa lähteä jatkamaan loppua noin viiden kilometrin suunnistusosuutta Jyrkkä¬vaaralle, matkalla pikkuhankala Muorravaarakanjoen ylitys, onneksi vesi on alhaalla. Periltä löytyy pari yöpyjää, ainoat tavatut kulkijat koko päivänä. Toinen on tulossa Raja-Joosepista, toinen Ylemmältä Kiertämäjärveltä, ’kaunis paikka ja erämaisimpia koko alueella’. Onpa vahinko, ettei nyt yllä sinne asti, paluumatkaa alkaa olla kolmisen päivätaivalta, ja eväät saattavat sittenkin käydä vähiin, miten maistuukin ruoka täällä kairassa.    

Hymyilevän aurinkoisessa aamussa Kiertämäjärven kutsu käy ylivoimaiseksi. Ja kahdeksan kilometrin taival palkitsee. Totta puhui kulkija: syvänsinisen kirkas lapinjärvi, taustalla tunturi, kämppä keskellä komeaa hongikkoa, kämppävihkossa vähän merkintöjä. Juhlatunnelmaa haittaa vain eväsinventaarion tulos suhteessa paluumatkan mittaan: laihdutuskuuria ohjelmaan tai lisäruokaa pöytään! Valinta on helppo, ja liki kiloinen rautu nappaa taikinaan melkein heti, syöksyy syvyydestä niin että vain hopeinen vilahdus käy ja kiinni on. Ei riitä sanat kuvaamaan loimutetun raudun makua; nälkäinen kulkija, liian kevyiden pussiruokien varassa, keskellä karunkomeaa erämaata. Jälkiruuaksi mustikoita. Illan rauhassa erämaan tunnelmaa aistiessa ja reitinvalintaa pohtiessa mieleen ei enää vierähdäkään, että viimeistään nyt on tapahtunut siirtyminen retken turvallisuussuunnitelman ulkopuolelle ja räikeästi. Päinvastoin. Erakkoelämys, nuorelle ihmismielelle uusi ja outo, on alkanut selittämättömästi viehättää. Elämyksen voimakkuus hukuttaa terveellisen vaarantajun täysin. Kaira kutsuu ja mies kulkee: huomenna vielä rajan pintaan Anterinmukkaan ja vasta sieltä käyntiin kiireinen paluu Kiilopään suuntaan. 

’Sää on aina hyvä, varustuksessa voi joskus olla puutteita’  koetan lohduttautua kun sadekamppeet niskassa alan aamupäivälla kömpiä ylämaihin, metsätaipaleella marjakarhuna könyten. Vältellen sadeliukkaita rakka¬vyöhykkeitä kuljen Hirvaspäiden ja Rovapään sivuitse Anterin suuntaan. Pilvien välillä repeillessä maisemat avartuvat ilmaviksi: näyttää jatkuvan komea tunturialue pitkälle samanlaisena myös Venäjän puolella. Maiseman avaruudessa ajatus lentää: löytyisiköhän mistään rajasopimusmallia, joka sallisi rinkkaselkäisten lapinrakastajien samota koko tällä hienolla erämaa-alueella, puolin ja toisin? Eipä mahda harvalukuisten retkeilijöiden haaveilut ikänä yltää diplomaattien työpöydille asti? Vai Ystävyyden puisto Kuhmossa – onko se oikeastaan jo askel siihen suuntaan?

Perillä Anterinmukassa maja korkeassa jokitörmässä on kuin hotelli ja saunakin upea. Väkeä kolme kovakuntoista kaverusta, Luirolta tulleita. Tuimissa löylyissä käy ilmi, että Oulun tienoilta ovat kotoisin, puhuuko yksi Raution mehukasta murretta? –Tutuntuttuja, selviää vasta myöhemmin.  

Paluuvaelluksen huippukohta osuu seuraavalle päivälle. Aurinkoisessa säässä nousen Pirunportista - kuin valtavan räjähdyksen jälki – Ukselmapäälle liki seitsemäänsataan metriin. Tunturimaisemassa hetken levähdettyä lähden laskeutumaan puronuomaa pitkin kohti Paratiisikurua, näyttää kartan mukaan kelpo taukopaikalta. Kiireessä jää huomaamatta kartan sahalaita - onko 1:100.000 joku suunnistuskartta? Harmittaa lähteä kiertämään rakkaa pitkin, kai tuosta nyt pääsee? Ja pääseekin, putouksen viertä. Pääsee pitkin jyrkännettä yllättävän helposti, pitää vaan osata käyttää kallion ulkonemia, rauhallisesti. Pääsee kun osaa. Niin ja uskaltaa. Eikä jyrkännettäkään ole onneksi alla enää kuin kymmenisen metriä. Juuri siinä paikassa se tapahtuu. Kallio onkin liukas, äkkiä ei enää löydykään jalansijaa mistä jatkaa alas. Tai miten kiivetä takaisin ylös. Mistä apu, ei mistään…? 

Alhaalla putouksen partaalla istuu kulkija, mytyssä, paikalleen jähmettyneenä, polvet pehmeinä, väliin jyrkännettä järkyttyneenä silmäillen, päätä pudistellen. Olenko todella tullut tuolta, miten? Yksin ja putoamatta, Luojan kiitos! Paratiisiin? Melkein siihen toiseenkin. Niin on ne kaksi joskus lähellä toisiaan. Eikä sitä voi ihminen tietää.

Vie aikaa ennen kuin turtuneet aistit alkavat taas toimia, havahtua todellisuuteen - siihen mistä tunturikuru on saanut nimensä. Paratiisikuru? Pitkä soliseva putous. Alla lampi. Vesi kertakaikkisen kirkasta, turkoosiin sävähtävää, syvää. Käsittämättömän kaunis paikka, täysin piilossa ja suojassa, tunturien sylissä.

Viivyn koko yön. Nukahdan tunturipuroputouksen pieneen yösoittoon.
Siihenkö samaan, josta joku unenaan kirjoitti, kuinkas se meni, ’avaruuteen jäätyneeseen ikuisuuden nauruun, ajasta vapautuneeseen’…?

- Jonkin vuoden päästä saavumme Paratiisikurulle vaimon kanssa kahden, yhteen kauneimmista tietämistäni paikoista, halusin viedä hänet sinne. Nousemme nyt turvallisesta suunnasta alhaalta Sorvusojalta, ollessamme vaelluksella Kaunispäältä Sokostille. Häävaelluksella, itse asiassa. Mutta se onkin jo toinen juttu. Meidän.

Kairalainen