Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Juortanansalo yllättää

Lapin erämaat, Kainuun suot ja Saimaa rantoineen ovat maisemia, joissa olo tuntuu kotoisalta, mutta niissä olen myös päässyt kokemaan huimia elämyksiä. Luontomuistojen joukosta yksi marjaretki on piirtynyt muistiini harvinaisen tarkasti.

Elettiin 1990-luvun alkua. Kamarimusiikki oli parhaassa vauhdissaan, ja lakat kypsymässä Kuhmon soilla. Lapset oli saatettu etelään mummolaan muutamaksi päiväksi, ja niinpä päätimme vaimon kanssa yhdistää lakanpoiminnan ja pienimuotoisen retkeilyn. Kohteena Juortanansalo voitti Elimyssalon kämppäyöpymismahdollisuutensa ansiosta.

Iltasella ajelimme pohjoiseen kohti Kuhmon ja Suomussalmen rajaa. Kostamustieltä käännyimme Louhivaaraan johtavalle metsäautotielle ja edelleen Väärälammen eteläpuoliselle kääntöpaikalle. Muita autoja ei näkynyt. Retki alkoi siis mainiosti, lakkoja luultavasti löytyisi ja pikkuinen kämppäkin olisi ehkä tyhjä.

Lähestyimme kämppää kiertäen lammen rantaa ja keräillen samalla iltapalaa lakoista ja ensimmäisistä kypsistä mustikoista. Tyhjä oli kämppä, ja pieni. Vaikka siellä olikin muutaman kerran vieraillut, niin aina sen pienuus yllätti. Jätimme kantamukset laverille ja palasimme lammenrantaan kalaonnea koittamaan. Eipä nypyn nyppyä, mutta täytyihän sitä yrittää.

Kämpälle palattuamme teimme nuotion, paistoimme pakolliset makkarat, keittelimme kahvit ja nautiskelimme marjaherkkua. Yöpuulle paneuduimme hyvissä ajoin, sillä tavoitteena oli aikainen ylösnousu ja kunnon lenkki tuttuja marjapaikkoja kierrellen.

Nukkuminen oli hieman katkonaista johtuen muutaman nälkäisen naarasitikan lähentelyistä, mutta sellaistahan sen on kämpässä kesällä.

Aamutoimien jälkeen oli jo hoppu suolle. Lisävauhtia antoi pelko, että joku toinen eksyisi marikoillemme. Lakkaretkihän on yleensä huikeaa etsimisen ja löytämisen nautintoa: Löytyykö tutuilta paikoilta? Ovatko jo kypsiä? Eihän kukaan ole vielä käynyt? Ja huippuna uusien marikkojen löytäminen. Uskomatonta kuinka tarkasti parhaat marjapaikat jäävätkään mieleen. Metrin tarkkuudella muistaa senkin, mihin vuosi vuoden jälkeen kasvavat ne komeimmat, parahultaiset, erilleen kerättävät kakunpäällismarjat.

Juortanansalo on suoaukeiden ja metsäsaarekkeiden mosaiikkia, jonne suojelu on onneksi säästänyt oikeaa metsääkin. Tällaisilla saloilla on paljon reittivaihtoehtoja, siksi joitain nurkkia ja sopukoita jää väistämättä kiertämättä. Kokemuksen kautta on siis harjaannuttava valitsemaan kunkin marjavuoden parhaat reitit.

Tänä vuonna olimme selvästikin ensimmäiset keräilijät näillä alueilla. Aikaiset yksilöt olivat juuri kypsyneet, ylikypsiä oli erittäin vähän, valtaosa vielä raakileita. Ämpärit täyttyivät näin ollen hitaasti ja metsäsaarekkeita sai kiertää laajalta alueelta. Toisaalta pystyi arviomaan seuraavan retken ajankohdan pääsadon kypsymiseen tähdäten.

Täytyihän sitä tälläkin retkellä laajentaa aluetta uuteen suuntaan. Lähdettiin siis kiertämään Kiviahon reunaa, toiveissa uuden huippupaikan löytäminen. Mutta ei mitään, aivan tyhjää, ei edes varsia. Niinpä päätimme, ettei tähän suuntaan kannattanut jatkaa, vaan oikaistaan tuosta saarekkeen halki etelärannalle.

Tämäpä on oikein karhumetsää, totesin vaimolle, kun lähdimme ikihonkien sekaan. Kuljimme peräkkäin vaimo muutaman metrin jäljessäni.



Olimme edenneet noin sata metriä, kun havahduin oikealta puolelta kuuluvaan kohahdukseen. Muistilokeroista hyppäsi mieleeni ajatus siivilleen rytinällä yrittävästä ukkometsosta. Samalla käänsin pääni ääntä kohden ja havaitsin jotain ruskeaa liikahtavan pienen kumpareen takana. Salamana aivot tekivät ”korjausliikkeen” ja tarjosivat kuvaa makuulta nousevasta hirvestä.

Äänekästä rapinaa? Tälle havainnolle ei muistista löytynyt selitystä. Mutta asia selvisi silmänräpäyksessä, kun näin kolmen karvapallon rapistelevan vikkelästi petäjänrunkoja ylös. Olipa näky, runsaan parinkymmenen metrin päässä kolme karhunpentua, jokainen omassa puussaan. Vilkaisin taakseni ja huomasin vaimon kääntyneen ja juoksevan poispäin.

Tapahtumat etenivät hurjalla nopeudella. Tuskin oli kulunut kahta sekuntia tilanteen alkamisesta, kun havaitsin kohti rynnistävän emokarhun. Muistin ohjeet: Turha juosta, leiki kuollutta jos karhu tulee päälle, suojaa niska. Mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, karhu pysähtyi noin viiden metrin päähän, nosti hiukan etujalkoja irti maasta ja ärisi verenseisauttava ilme kuonollaan. Se oli todella pelottava näky ja ääni, kaukana söpön nallekarhun käytöksestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä emo kääntyikin ympäri ja hävisi pentujaan kohti. Silloin minä katsoin parhaaksi seurata vaimon jäljessä, olihan tapaaminen karhuäidin kanssa selvästikin ohitse. Tavoitin vaimon suon reunalla, josta jatkoimme vielä jonkin matkaa avosuolle ”turvaan”.

Kertasimme tapahtunutta. Takanani kävellyt vaimo kertoi nähneensä karhun seisomassa kahdella jalalla, jolloin hän oli välittömästi kääntynyt ja lähtenyt juoksemaan takaisin tulosuuntaan. Totesimme ettei kumpikaan ollut sanonut sanaakaan koko tapahtumasarjan aikana. Karhu vie kielen, niinhän sitä sanotaan. Huomasimme myös, että molemmilla oli edelleen lakkaämpäri vakaasti kädessä, ei siis menetyksiä.

Jatkoimme keräilyä huimaa kokemusta rikkaampina. Palasimme Väärälammen kämpän kautta ja kirjoitimme lyhyen kuvauksen tapahtumasta vieraskirjaan. Tosin emme halunneet tarkasti kertoa kohtauspaikkaamme, sillä päällimmäiseksi tunteeksi alkoi nousta pelko karhuäidin ja hänen lastensa tulevaisuudesta.

Järkevästi asiaa ajatellen me ihmisethän olimme häiriköineet, ilmeisesti herättäneet perheen kotoaan päiväunilta. Urhea äiti toimi tilanteessa erittäin viisaasti, ilmaisi asiansa selkeästi ja vältti turhaa väkivaltaa. Tulevan syksyn metsästyskausi pelotti. Ajatus, että rohkean karhuäidin suojeluvaisto tulisi väärin tulkituksi, tuntui todella pahalta.

Neljän päivän kuluttua keräilin samoilta seuduilta uuden sadon. Kiviahoa katselin kunnioittavan matkan päästä ja toivoin, että jospa edes vilauksen perheestä näkisi. Mutta tiesinhän minä totuuden, niin harvinaista herkkua lienee mahdotonta kokea toista kertaa.

Ilkka