"Tämä on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa."
- Tove Jansson

Näissä tunnelmissa alkaa vuoden ensimmäinen souturetkeni.

Lämpöisen toukokuun alun ansiota jäät olivat jo aikoja sitten lähteneet, joten tunsin olevani pahasti myöhässä kevään kiihkeistä, hullaantuneiden lintujen muuttopäivistä. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei silloinkaan. Lähden liikkeelle nostalgisissa tunnelmissa. Tästä rannasta, tätä samaa väylää pitkin ovat veneet lipuneet retkilleen vuosikymmenten ajan.

Kun tehtaan pilli on huutanut viikonlopun alkavaksi, on koko Lehtoniemen työläiskorttelin väki siirtynyt veneisiin ja matkannut elannon hakuun vesiltä, saarista - kalaan, marjastamaan tai sienestämään. Olen kolmatta sukupolvea tässä väylässä. Soutelen hiljalleen ja muistan jokaisen katiska- ja verkkopaikan, jossa mummoni kanssa kalasteltiin. Muistan joka-aamuisen rituaalin, minä soudan, olen alle kouluikäinen ja huivipäinen mummo katsoo pyydykset. Menoamme säestää piisamin vana vedessä ja lokkien äänet ympärillä.

Mieleen nousee veneiden keväiset vesillelaskut, setäni ja isäni talviset veneenrakennusurakat sekä etäinen muistikuva marjastusretkestä ukkini putputtavalla keskimoottoriveneellä. Kotona valokuvassa salskea nuorimies on aloittamassa viikonlopun viettoa 50-luvun lopulla. Hän soutaa puuveneellä.  Suunta on sama kuin nyt minulla. Vanhoista kuvista tunnistaa tutut maisemat, kalliot ja käkkyrämännyt. Sukupolvet vaihtuvat, mutta muuttuuko lopultakaan mikään olennainen.

Hyvästelen tehtaanpiiput ja sen myötä palaan nykyhetkeen. Tässä juuri nyt, eikä mitään muuta. Minä ja minun koirani, kokenut eränkävijä. Olemme yhdessä, samoissa ajatuksissa, samoista asioista nauttien. Vapaudesta, rauhasta ja uusista aistimuksista. Tunturit, metsät, järvet ja joet jaamme yhdessä, silloin koirani on onnellinen. Sen geeneissä asuu erämaa.

Silkkiuikut rätisevät ruovikoiden reunoilla ja pitkästä aikaa tapaan piisamin uiskentelemassa. Vielä hetken muistan lapsuuden ajan piisaminpesien runsautta. Nyt ne taitavat Lehtoniemessäkin olla vähentyneet. Pääsen luontevaan souturytmiin Siitinselällä.

Ensimmäinen tauko onkin sitten jo muutaman kilometrin päässä Hynnilänsalmessa kun soitan huoltojoukkoja apuun mantereen puolelle. Lähtöinnoltani en muistanut airon mutteria kiristää ja työkalut ovat kotona. Huoltojoukot saapuvat mukanaan myös kahvit, joten leppoisasti reissu alkaa! Hyvänmatkan toivotukset korvissani jatkan pian matkaa salmesta selkävesille.

Aurinko lämmittää, vaikka kolea laitamyötäinen tuuli saattelee menoani. Hyvällä vauhdilla laskettelen Tahkosaaren etelänpuolelta saaren suojaan ja otan suunnan kohti ensimmäistä leiripaikkaa. Puuskainen tuuli nostaa hetkittäin vaahtoa kylmän veden aaltoihin, ja yrittää puskea venettä sivuittain. Olisi pitänyt uskoa isukkia ja laittaa koivunpuska veneen keulaan, purjeeksi ja suunnan pitäjäksi. Koirani makailee veneen pohjalla, ei tykkää aallokosta.

Eipä ole ruuhkaa näillä selillä nyt, kaukaisuudessa yksi vene pörrää uistimet perässä. On vain soudettava, tuuli ei anna levätä. Joutsenpariskunta joutuu väistymään tieltäni, kun suuntaan kohti nuotiopaikkaa. Pahoitteluni teille ylväät linnut. Olen saapunut kansallispuiston alueelle.

Huoltomiehet ovat hoitaneet tehtävänsä ja täyttäneet puuvajan piripintaan. Huussissa näyttää vielä olevan sinne talvella unohtamani peppuliina paketti. Näkymä on hieman erilainen kuin maaliskuun myräkässä. Lämpötilassa ei kovin suurta eroa ole, silloin satoi vettä ja nyt vihmoo välillä räntää.

Perinteitä kunnioittaen lämmitän purkillisen hernekeittoa ja jälkiruoaksi nautiskelen lahjaksi saamaani mustikkateetä. Kylläpä elämä maistuu hyvälle! Pari kalamiestä pistäytyy sanalla ja heidän mentyä mietin matkan jatkamista - tai ainakin yöpaikan vaihtoa. Halajan sittenkin viereiselle leiripaikalle laavuni pystyttää, siellä olisi ranta tyynen puolella. Vielä lyhyt matka soutamista. Keväinen yö nappaa otteen illasta.

Vesi on matalalla, joten rannalla oleva lähdekin on käytössä – vesi ei pääse sekoittumaan järviveteen. Puita on täälläkin kesän tarpeisiin ja uusi pöytä -systeemi suuremmillekin pidoille on valmistunut. Katsastelen paikat ja käyn iltapuhteisiin.

Vaikka löydän mukavan metsäpaikan laavulleni, päädyn kuitenkin kyhäämään avaruushuovasta ja puunrungoista katoksen aivan hiekkarannan nuotion viereen, jossa lämpimästi nuotion loimussa pystyn suoraan makuupussista näkemään maiseman järvelle. Koirani asettuu paikalle josta se näkee moneen suuntaan, niin se aina tekee. Porokoiran viisaudella se päättää omista asioistaan. Hoitelee vartiointitehtävät.

Yöllä herään majavan hännän läiskäytyksiin, koira tuntee majavat, joten se ei edes vaivaudu murisemaan. Seuraa vain kiinnostuneena katseella vedessä etenevää vanaa. Jokin muu metsässä liikkuva olento saa sen matalaan murinaan jossain vaiheessa yötä, mutta minä vain käännän kylkeä.

Laitoin puhelimen herättämään puoli kuudelta, jotta aamun varhaiset tunnit eivät pääsisi lipsahtamaan ohitse. Aamupuuro jäähtyy kylmäksi, kun katsepiiriini lipuva härkälintu vetää huomioni puoleensa ja kiikarit käteeni puurolusikan sijasta. Kylmän kohmean aamun jälkeen vasta kävelylle lähtö saa kunnolla kropan lämpiämään. Vuorikiukaan kalliot ovat todella nimensä veroisia vuorikallioita. Pitkät kalliot saaren itäpuolella jäivät vielä tutkimatta, mutta siellä ne odottavat, eivät karkaa. Minulla on aikaa palata tänne.

Mustikat ovat aloittamassa aurinkoisilla paikoilla kukintaansa, onneksi ainakin tässä saaressa ovat korkeilla kallioilla hallalta suojassa. Palailen rantaan kroppa vertyneenä ja luen itselleni säätiedotteen – sitä on odotettavissa.

Pahasti pystyssä töröttävä rikkoutunut pullonpohjankin huomasin ennen kuin koiran tassut siihen olisivat osuneet veden rajassa. Eikä semmoinen olisi mukava ollut ihmisenkään jalassa kun tässä retkeläiset kesällä uimaan kirmaavat. Kiroilen armottomasti. Pakkailen tavarat ja työnnän veneen vesille, juuri kun olen valmiina aloittamaan taipaleen, ilahduttaa ystävä hetkeen sopivalla tekstiviestillä. Ihmeellinen sattuma. Hyvällä mielin soutelen ilman tarkkaa päämäärää.

Eräästä salmesta löydän yöllisten läiskyttelijöiden pesäpaikan ja huomaan myös majavaperheen nuorison edustajan uivan samaan suuntaan rannan lähettyvillä. Hän ei meistä välitä ja niin siinä vierekkäin mennään. Pikku-Matti sukeltaa välillä evään hakuun ja rantautui sitten kivelle syöntipuuhiin.

 

Kauniin rannan houkuttelemana rantaudun minäkin, syömään ja päiväunille. Pilvien ajelehtiessa auringon eteen, lämmin paikka muuttui viileäksi ja herättää nukkuvan kaksikon. Kipaisen sitten hienolle näköalapaikalle korkealle kalliolle ja ihmettelen hirvienkin intoa kiipeilyyn, sieltä löytyy makuupaikkoja, papanoita sekä pureksittuja männyn taimia. Männiköstä kallion takaa lehahtaa lentoon komea, hohtavan musta ukkoteeri.

 

Alhaalla rannassa on majavien työmaa. Edellinen kattaus on vesien laskun myötä jäänyt ulottumattomiin, joten uusi ruokala on työn alla. Täältäkin löytyy tikkojen hakkaamia toteemipaaluja. Yritän tulkita lajia, vaan en tietenkään osaa. Metsäverryttelyn jälkeen olen taas valmiina tarttumaan airoihin.

Kuikkia ja kala- ja harmaalokkeja, kalatiiroja, kivitasku, västäräkki ja vihdoinkin kallioluodolla kaipaamani selkälokki. Sen samettisen mustat siivet ja kiehtova ääni sykähdyttävät, toivottavasti laji ei katoa kokonaan maisemasta.

Pari kupillista kahvia ennen lähtöä tekee tehtävänsä ja alan kipittää kohti ulapan lähintä pikku-saarta puskapissille. Mutta mitä ihmettä, täällähän on ruuhka! Juuri siihen samaan saareen on toiselta puolelta uimassa kaksi hirveä. Hellitän siis vauhtia ja annan heille etuoikeuden ja jään seuraamaan. Hassun näköisiä – kelluvia hirvenpäitä.  Ne vaikuttavat jo hieman uupuneilta tai muutoin vaan menevät kovin hiljalleen. Tässä vaiheessa ovat jo varmaan saaneet hajun minusta, koska tuulen yläpuolella olen. Päät kääntyilevät jatkuvasti joka suuntaan ja pysäytän veneen kokonaan, jotta en aiheuta lisää stressiä niille. Ne kapuavat saareen, ravistavat turkkinsa ja muutamalla letkeällä askeleella lävistävät saaren ja jatkavat uimista kohti isompaa saarta, johon varmaan jäävät oleilemaan. Toivottelen hyvää kesää kun vihdoin toisen saaren rantaan kapuavat ja metsään häviävät.

Seuraavalle leiripaikalle on pysähdyttävä pohtimaan jatkoa, mennäkö vaiko eikö mennä eteenpäin. Miten tuulet ja sää, kun huomenna jo taas toiseen suuntaan pitkä kotimatka alkaa. Lämpimässä lahdelmassa lintujen laulu raikaa ja koivujen vihreys on hehkeätä, jokunen kala pulikoi kutuhommissaan lahden pohjukassa. Muutaman pisaran vettäkin taivas heittää niskaani. Tämä on juuri se hetki, kevään hetki.

En malta vielä kuitenkaan asettua vaan väsymyksen uhallakin lähden vielä jatkamaan tutun kalasääsken pesän ohitse ja tarkistamaan ovatko kuikat saapuneet. Pikkuruisessa salmessa, siinä mistä aina ennenkin olen mennyt - karautan kuitenkin suoraan kivelle. Onneksi näin soutuvenheessä ei suurta vahinkoa karille ajaessa saa aikaiseksi. Kuikat ja sääsket ovat palanneet, kaikki hyvin. Asiat ennallaan ja kohdallaan.

Voimistuva tuuli ja sen suunta vielä kuitenkin emmityttää minua ja olen jo kääntymässä takaisin Paavalinsaareen, mutta toisessa leiripaikassa hietikolta avautuva auringonlasku sekä mahdollinen norpan kohtaaminen voittavat tässä valinnassa. Soudellaan vielä hetkonen, ilman kiirettä, kilometrit ja tunnit jo syövät naista. Reissutoverini pääsee partioimaan pientä saartaan yksinvaltiaana. Västäräkin pyrstön viipotus rannalla ei aiheuta liikahduksia, viipottakoon rauhassa.

Illalla olen tosi väsynyt, ei edes nälätä. Pakko kuitenkin jotakin syödä, siinä kokkaillessa kuuntelen radiosta säätiedotuksen ja vähän jääkiekkoakin. Radiokäsi ylhäällä touhuilen iltapuhteita, muuten en saa asemaa kuulumaan. Laavun pystytys on syytä tehdä kunnolla, jo yöllä tuuli voimistuu.

Yö on lämpimämpi kuin edellinen ja on uskomattoman hienoa painaa pää tyynylle kun tietää että uni tulee varmasti. Ei tarvitse odotella, kuten joskus kotona arjen pyörteissä.

Tällä kertaa yöllisen herätyksen antaa koirani pöhkiminen ja hetken kuuntelen epäröivästi sen aihetta. Kettuhan se siellä naapurisaaressa haukkuu.. Sanon koiralle jotta antaa ketun olla ja jatketaan unia.

Puhelimen herätys yrittää ääntää kuudelta, mutta sammutan sen enkä edes yritä herätä. Pakko nukkua vaikka tarkoitus oli lähteä soutamaan aamulla hyvän sään aikana jo kotia kohti. Neljän – viiden tunnin paluumatka odottaa, saan jättää veneen puoliväliin, ihan koko matkaa Varkauteen ei tarvitse palata.

Aurinko on jo korkealla kun havahdun ja jostain kuuluu moottorin pärinää. Pukeudun nopsasti ja pian saankin vierailijan autiolle saarelleni. Veneessä näkyy olevan metsähallituksen merkki ja pian jo rupattelemme valkoselkätikka tutkimuksista ja yhteinen tuttukin löydetään. Kysyi, että mitä olen täällä tutkimassa, ”elämää” minä vastasin.

Aamukahvin jälkeen on helppo lopettaa haikaileminen kotimatkan perään. Selän puolella alkavat vaahtopääaallot nousemaan ja niinpä tyytyväisenä teen oloni mukavaksi tuulen suojassa laavulla. Aurinko paistaa suoraan sisälle avaraan kotiini. Veneestä löytyy aina kirja tällaisten päivien varalle ja niinpä minä paneudun Asko Kaikusalon hengentuotteeseen ja viihdyn erinomaisesti.

Kotiväki on huolissaan ja rauhoittelen heitä vakuuttamalla järjen olemassaolosta ja kuivalla maalla pysymisestä. Eihän minulla mikään pakko ole kiirehtiä myrskyn keskelle. Iltapäivällä aloitan uuden kirjan ja kohennan tyynyäni, tankkaan hieman jotta jaksaa taas levätä. Hei hulinaa, sano mummo kun kirnuun pieraisi! (Kiekusen hengentuote)

Luotan tuulen tyyntymiseen iltaa kohden ja alan illan suussa pakkailla tavaroitani ja siirryn airoihin.

Olin vähän hätäinen. Pääsen kyllä suojaiset osuudet ihan hyvin, mutta iso selkä olisi vielä ylitettävä.

Kun näkymä selälle niin avautuu, niin tämä mummo hieman yllättyy, siellähän vaahtoaa vielä ihan kunnolla. Teen kuitenkin turvallisen suunnitelman myötätuulen mukaisesti ja ylitän selän loivasti tuuli perässä. Keskellä olevan saaren tyvenessä rantaudun ja lepäilen, istun ja odotan.

Ilta kuluu, aurinko alkaa matkansa kohti yötä, matkaa on jäljellä vielä pari tuntia. Onhan tässä aikaa ajatella, maailman asioita. Kotimatkaakin. Vene on hyvä ja turvallinen sen tiedän, muutaman vuoden sillä olen sillä soudellut. Koirani kanssa kahdestaan, monta asiaa on tullut mietittyä ja elämää opeteltua. Veneen airoista vetehen on nyrkistä hikenä valuneet huolet ja murheet, raskaat painolastit, niin että aina on vene ollut kepeä soutaa kotimatkalla. Näin se on nytkin.

Vihdoin sitten lähden liikkeelle, aallot ovat pienentyneet, mutta kuitenkin on koko katsottava että vene pysyy suorana. Ensimmäiseen tuntiin ei ole suojapaikkaa vaan menen kallioisten rantojen myötä, suurien aaltojen keinuttamana, eikä taukoa voi pitää. Puhelinkin soi, siellä haluttaisiin tietää onko kaikki hyvin, mutta en voi vastata ennenkuin pääsee suojaisaan paikkaan.

Onhan minulla kaikki hyvin. Vene on hyvä, tuuli on hyvä, mieli on hyvä. Auringonlasku on hyvä. Jaksan vielä uskoa että maailma kuitenkin on hyvä. Ainakin tänään.

Marita Vokkolainen