Hiihdän rivakasti tunturia ylös, nautin maisemista, pää pyörii. Aurinko paistaa, on lämmin, otan takin pois ja kiedon sen lanteilleni, tuijottelen. Lasken satulaan, hiihtelen ylös seuraavalle huipulle, on täydellinen sää, hulppeat maisemat. Isohkot huopakumpparit ja melkein kolmemetriset sukset vaativat vääntöä lasketellessa, yhdistelmä ei kovin helposti ohjaudu.

Takki unohtuu lanteille. Tunturituuli herää ja puhaltelee pakkasilmaa ohuen paidan läpi. Hiihtelen ja lasken vinossa tunturien kuvetta pitkin, tiirailen lintuja ja poroja, tuijottelen pälvet, kiirettä ei ole. Mitään eritystä ei tapahdu, mutta yllättäen liikkeessä tajuan, että kylki on kuin revähtänyt. Kolme ajatusta samanaikaisesti päässä; Oliko keski-ikäisen pakko riekkua puolialasti tunturissa? Kiitos, että ei olla kaukana lumisilla tuntureilla! Miten minä pääsen täältä pois?

Laitan takin varovasti päälle, jos lämpö korjaisi. Hiihdän hiljalleen hengitellen kämpälle. En pysty kumartumaan, että saisin eräsiteet auki. Kiitos, että en ole yksin.

Päässä soi "ei taho kärsiä ennee sätkee tehä, kun on jo sivut kippeenä", kiitos Jaakko Teppo, kiitos vanheneminen. Naurattais, jos se ei sattuis.

Kipulääkkeitä löytyy muutama ibusal ja ketoriini sekä vuonna 2008 vanhaksi menneitä lääkkeitä, jotka lääkäri kai määräsi akillesjännettä varten, vai mitä se oli? Näiden lääkkeiden pakkauksen foliot ovat rikki ja kapselit vähän nuhjuiset vuosien retuutuksesta vaelluksilla. Pahus. Nappaan ibusalia.

Kun ihmeparantumista ei tapahdu on selvää, että kipulääkkeitä on liian vähän. On pyhä, joten soitan kotipaikkakuntani ensiapuun kysyäkseni, että mitä lääkkeitä ne vuonna 2008 vanhaksi menneet ovat -  ja tosi varovasti kauttarantain, että kannattaakohan niitä syödä. Sairaanhoitaja kehottaa syömään 600 mg ibusalia ja kuuden tunnin jälkeen1 gr ketoriinia ja näitä vuorosiinsa. Tärkeintä olisi pysyä kivuttomana, etten jännittäisi selkää ja tila pahenisi. Kiittelen erittäin hyvää palvelua ja paneutumista asiaan.

Vanhoja lääkkeitä, jotka osoittautuvat tulehduskipulääkkeiksi kieltävät syömästä. En kerro, että olen syönyt jo niistä muutaman. Niistä tuleekin aika outo olo, joten lopetan niiden nappailun. Illalla säästelen kipulääkkeitä hankkimalla kivuttoman tilan alkoholilla, sekin toimii.

Toisen yön jälkeen on viimeisen napin aika ja hiihtäminen tielle edessä. Olen jo etukäteen kironnut pelkkää ajatusta, että saan lanteilleni pahimmillaan nykivän ahkion. Mutta matka etenee suhteellisen loistavasti, kun keskityn yksinomaan hengittämään ja lyhyeen hitaaseen liikkeeseen yksi - kaksi, yksi – kaksi. Jyrkempi alamäki irrottaa pelkohien, mutta onneksi umpinen upottaa hieman ja luistaa huonosti. Pääsen omin avuin tielle, mahtavaa! Onneksi autolta löytyy vielä pari ibusalia helpottamaan matkaa lähimmälle avoimelle lääkekaapille noin 140 km päähän. Mies kääntää auton rattia mutkassa ja multa pääsee tuskan parahdus: ”ÄLÄ! Onko ihan pakko?!”

Mitä opin? Toivottavasti opin edes jotain. Ensimmäiseksi, pidän lihakseni lämpimänä, tunnustan ikäni. Toiseksi, otan tästä lähtien tarpeeksi kipulääkkeitä retkelle mukaan. Kolmanneksi, jos jotain tapahtuu, on pitää muistaa lääkitä itseään kunnolla, että pysyy kivuttomana. Näin tila ei pahene ja parantuminen voi alkaa. Neljänneksi, maitohappobakteereita voisi myös ottaa mukaan, ettei vatsa mene kipulääkkeistä sekaisin. Kuve kippee ja ripuli ei ole kiva yhdistelmä.

Maria Haakana