Tuokion vain

Viimein on saatu kaikki tavarat mahdutettua rinkan uumeniin, ja viimeiset säädötkin kohdilleen.
Ensimmäiset sadat metrit on kuljettu tienvarresta. Metsä keloineen, lapinkuusineen, tunturikoivuineen on sulkenut meidän syliinsä ja järripeippo ryystänyt tervehdyksensä.

Mikä korvissa kohiseva rauha ja mahtava alkukesän tuoksu meitä huokuukaan vastaan. Neulaspolku on pehmeää ja lähes äänetöntä kulkea. Lumilaikkuja näkyy vielä painanteissa ja kaukana edessäpäin siintävillä tuntureilla sitä on vielä runsaastikin. Aurinko pilkistelee puiden raosta ja höyryttelee mättäiden kylkiä.

Pala nousee kurkkuuni ja onnenkyynel karkaa varkain poskelle, pyyhkäisen sen kiireesti pois, jottei kulkukaverini huomaisi hupsuuttani. Minun on vain niin sanomattoman hyvä olla, tunnen olevani täydellisesti kotona. Koko pitkän talven tänne olen taas kaivannutkin.

Kuljemme rauhallisesti, kuin viivytellen, ohitamme pieniä lompoloita, joista aamuaurinko nostaa ujoja utuja ilmaan. Ylitämme pieniä purosia, joiden kirkas vesi pulputtaa ja solisee iloisesti tuoden kylmät ja raikkaat terveisensä ylempää tuntureilta. Hopeanhohtoisten kelojen taidokkaat kiemurat saavat meidät istahtamaan kivelle ja ihailemaan luomuksiaan.

Ympärillä näkyvät vanhat kelot, kirkkaat järvet ja edessäpäin nousevat tunturit, saavat arkea ahdistavat asiat loksahtamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa, murheet ikään kuin kutistuvat. Vuosituhansia paikallaan seisovia jykeviä tuntureita katsellessa ymmärtää oman pienuutensa ja sen kuinka olemme täällä vain tuokion, kuin silmänräpäyksen tässä ajassa. Miksi siis murehtia ja kiirehtiä olemattomia.

Polkumme johtaa pienen järven rannalle, jonka pinta on lähes peili tyyni. Ympäröivät männyt ja tunturikoivut peilailevat kuvajaistaan sen kalvosta.

Sopivasti tuntuisi olevan aamukahvin aika, joten teemme pienet kahvitulet. Kirveen ääni tuntuu kirpaisevalta keväisessä aamussa ja linnunlaulukin taukoaa hetkeksi säikähdyksestä, mutta jatkuu voimallisena taas, havaittuaan äänen vaarattomaksi.

Pian kynsitulistamme kieppuu savuhattaroiden mukana ihana tervaksen tuoksu. Vaivun ajatuksiini yrittäessäni tunnistaa ympärillä laulavia lintuja. Erotan peipposia, järripeippoja, tiaisia, ja ehkä tuo kupliva satakielimäinen ihmeen kaunis laulu on sinirinnan... Kahviveden iloinen pulputus herättää minut ajatuksistani, vaatien kahvinporoja seurakseen. Kotvan kuluttua ilmassa leijuu muheva kahvin aromi, nuuhkin sitä sieraimiini, se tuoksuu melkeinpä paremmalta kuin maistuu, vaikka toki maku onkin tosi hyvää.



Evästelemme rauhassa jonka jälkeen pakkailemme tarvikkeet takaisin rinkkaan. Vielä tovi lepoa jalat männyn runkoa vasten, katseen seuraillessa pilvenhattaroita taivaalla, kiire ei ole minnekään, sillä olemmehan "perillä" koko ajan.

Kaarnikka