ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Alku

”Luonnossa se parahin hengenelämä viriää, siinä ei oo häiritseviä tekijöitä.” Näin on sanonut  kapellimestari Jorma Panula. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö näin olisi, ei ainakaan meillä vaeltajilla. Mieraslompolosta lähdettyäni ja noustuani ylös tunturiin, toteutuvat viikkojen odotukset. Ajatus lentää, saa siivet. Kunpa tuon tunteen saisi sanotuksi. 

Heinäkuussa 1978 oli kolme nuorta erämiestä leiriytynyt Vetsijoen varteen lähelle Vetsijärveä. Vietimme nuorimman 17-vuotispäivää. Nyt on vain yksi meistä täällä, vanhin. Nuoremmat eivät enää pääse. ”Kell´esteenä on emäntänsä, ken koettelee härkiään”. Jäi vuosikymmeniksi kaipaus tulla katsomaan, millainen on Utsjoen itäinen erämaa, jota nykyään Kaldoaiviksi sanotaan. Vieläkö se on entisensä. Onko rauhaa, onko kalaa? Tuolloin saimme kalaa niin paljon kuin vain halusimme, pääasiassa haukea, mutta myös taimenta ja harria. Ja Vetsijoella irti päässyt merilohi harmittaa vieläkin! - Tuolloin oli luvallista kalastaa myös Vetsijoessa.

Leirissä kuulimme erikoista ääntä, ikäänkuin jollain moottoriajoneuvolla olisi ajettu. Eihän tänne voi ajaa autolla, eikä moottoripyörälläkään. Jängällä ongelma selvisi, se oli moottoripyörän jälki. Silloin alkoi erämaiden motorisoituminen. Nyt kuljen Mieraslompolosta Vetsijärvelle vievää uraa. Paikalliset saavat ajaa mönkijöillä, jopa maastoautollakin Vetsijärvelle. Minä kävelen..

Vetsijärvelle johtava tieura

Lähden kovaa vauhtia, rinne nousee jyrkästi, ja muutaman sadan metrin jälkeen havahdun: hiki nousee pintaan ja puuskutan. Aina sama juttu joka vaelluksen alussa, liikkeelle innokkaasti kuin pikku poika. Sitten muistan, eihän tässä ole kiirettä, minulla on aikaa puolitoista viikkoa.

Ensimmäisen tunturin päältä näkyy punertava rinne vastapäisen kurun takaa. Mikähän kasvi on noin värikäs jo elokuun lopulla? Asia selviää pian: metsälauhaa kasvaa sakeasti ja se värittää maiseman laajalti. Jo 1960-luvulla tunturimittarin toukat söivät laajoilta alueilta koivun lehdet Enontekiöllä, Utsjoella ja Inarissa. Monin paikoin koivut eivät enää uusiutuneet, vaan kuolivat. Vuosina 2006, 2007 ja 2008 hallamittarin toukat söivät tunturikoivujen lehdet täällä Utsjoen pohjoisosassa. Tuhoalueen laajuus lienee noin 1000 neliökilometriä. Paikoitellen toukat ovat syöneet myös varpukasvustoja. Tuhoutunut koivikko on ikävän näköinen, mustanharmaa ja alla kasvaa runsaasti heinää, metsälauhaa. Kun koivujen lehtiä ei enää ole, lisääntyy valon määrä maassa ja metsälauhan kasvu runsastuu. Nyt metsälauha värittää laajoja alueita. Porojen ravinnoksi metsälauha sopii; täällähän ei ole luppoa ja jäkälä on vähissä.

Pieni jännitys ja into lauhtuu vähitellen. Tilalle tulee rauhallinen kiireetön olo; ei minulta mitään puutu. Sade näyttää uhkaavan. Yritän kiirehtiä. Sitten on pakko pitää tauko ja ruokailla. Matkalla ei ole ollut oikein hyvää vesipaikkaakaan. Löytyy avoin lompolon ranta, josta saa mukavasti vettä. Syön nopeasti, koska näyttää pian tulevan sade. Mutta ei sada. Onneksi on tyyntä, muuten ei tulen tekemisestä olisi tullut avoimella rannalla mitään. Pitkiä matkoja, kilometritolkulla koivikko on lehdetön, puut mustia, alla punertavaa heinikkoa. Aavemaista. Vetsijärven ympäristö on aivan tasaista ja melkein puutonta. Vain pitkälle niemelle johtava harju kasvaa koivua, myös rannassa on puita. Hyvä leiripaikka löytyy rannasta puoli kilometriä pohjoiseen uudehkosta yksityiskämpästä. Siinä oli 1970-luvulla avoin kämppä, Tsuodja. Vanhaa pientä kodikasta autiotupaa ei enää ole.


Toisenlainen varusteluettelo

Lieneeköhän kukaan laskenut, miten monta varustetta tai esinettä vaeltaja kantaa mukanaan? Veikkaisin niitä olevan pari sataa. Lasketaan, niin se selviää.

Tavanomaisten vaellusvarusteiden lisäksi minulla on melko paljon henkilökohtaista kamaa. Tämä johtuu harrastuksista, kiinnostuksista ja turvallisuuden takaamisesta – ei kai se vara venettäkään kaada:
tavanomaiset varusteet: rinkka, majoittumisvarusteet, vaatteet, ruokailuvälineet ym.  59 kpl
ruoka: pääruokana Blå Band Expedition (4 kpl) ja pastaa (4 kpl) sekä 1 pussi
perunamuusia, pikapuuroa, leipää, voita,  mysliä, meetvurstia, juustoa, kiisseleitä,
kuivattuja hedelmiä, kahvia, teetä, sokeria, sipulia ja mausteita.  66 kpl 
kalastusvälineet: virveli, virvelin suojus, varakela, vieheet, leikareita, peruke,
heittokoho, perhoja, foliota, leikkuulauta, kalapiikki, kalarasia, haavi, vaaka,
kalastuslupa. (Kevyt muovinen leikkuulauta ja kalapiikki ovat erinomaisia
kaloja fileroitaessa ja graavikalaa valmistettaessa).  16 kpl 
turvallisuus: siteitä, Ideal-side, ensiside, laastaria, särkylääkkeitä, sakset, steriloivia
haavatyynyjä, paikkausvälineet, neula, lankaa, nappeja, rautalankaa, varaveitsi,
sivuleikkuri, peili, termospullo, otsalamppu, hätävarasytykkeet (tuohta, tervasta),
varakännykkä, varasilmälasit, hansikkaat, keppi, varakartat.  25 kpl
viihde ja harrasteet: ristikkolehti, romaani, radio, kamera, varaparistot kameraan
ja radioon.  8 kpl

Tällä tavalla laskien päästään 174 esineeseen (vieheitä, leikareita yms. ei ole erikseen laskettu). Ei ihme, että varusteiden kokoamiseen ja huoltamiseen menee pari päivää. Ja silti aina tuntuu jotain puuttuvan tai olevan kunnostamatta. Syysvaelluksella en kanna mukana keitintä. Säästän painossa eikä maastopalovaaraa ole. Ainakin Kaldoaivissa riittää poltettavaa maapuuta, kuolleiden koivujen runkoja ja oksia. Rinkka painoi vaelluksen alussa noin 24 kiloa ja loppumatkasta alle 20 kilon.



Kolme uskollista


Sujala

Vetsijärven rannoilla on asuttu jo kauan sitten. Tämän todistavat järveen etelästä työntyvällä pitkällä niemellä tehdyt arkeologiset kaivaukset. Asuinpaikan löytyminen oli erikoinen, sattumanvarainen tapahtuma, itse asiassa löydön teki koira. Heinäkuussa 2002 arkeologit Tuija Rankama ja Jarmo Kankaanpää meloivat kanootilla järvellä. Vili-koiralle tuli rakontyhjennystarve ja niin noustiin maihin niemelle. Kävellessään niemen kärkeen johtavaa uraa Kankaanpää huomasi ajouran hiekassa kivi-iskoksen, joka on kivilajia, jollaista ei esiinny Suomen kallioperässä. Siitä alkoi paikan tutkiminen. Paikka nimettiin Sujalaksi lähimmän kalamajan mukaan.

Sujalassa kaivettiin kesinä 2004, 2005 ja 2006 lähinnä oslolaisten arkeologiopiskelijoiden voimin. Kaivaukset olivat suuri menestys. Kahdelta pieneltä alueelta löytyi tuhansia esineitä, jotka todistavat paikalla asutun jonkin ajanjakson, mahdollisesti vain yhden kesän ajan noin 10000 vuotta sitten. Nuotion paikalla oli kuikan luita; kuikka on todennäköisesti käytetty ravinnoksi. Vähitellen selviää, että samalla tekniikalla valmistettuja kiviesineitä on löydetty kaukaa Venäjältä. Idästä Venäjältä tulleet ihmiset ovat siis valmistaneet työvälineitä Sujalassa. Lopulta syksyllä 2009 tutkijat löysivät samanlaisia esineitä Norjasta Varanginvuonon rannalta. Nyt tiedetään, että samaan kulttuuriin kuuluvat Venäjältä tulleet ihmiset asuivat sekä Sujalassa että Jäämeren rannalla. Ovatko he juuri samoja henkilöitä, on tietysti mahdoton selvittää. Joka tapauksessa löydöt todistavat pohjoiseen Lappiin muutetun heti jääkauden jälkeen Luoteis-Vesäjältä.

Sujala on arkeologinen sensaatio ja tutkimista vielä riittää. Haluan nähdä paikan. Kaivauspaikka on  peitetty hyvin. Ilmeisesti samat turveneliöt, jotka kaivettaessa on otettu, on asetettu täsmälleen entisille paikoilleen. Parin vuoden kuluttua kulkija ei huomaa mitään erikoista. Istun Sujalassa hiljaa kivellä. Mietin, millaisia nämä ihmiset ovat olleet, minkä näköisiä, miten pukeutuneita ja miten he ovat asuneet ja eläneet. Ainakin paikka on hyvä: vieressä kalaisa järvi ja pohjoisen puolella matala kumpare suojaamassa pohjoistuulilta. Tämän paikan minäkin valitsisin, jos saisin jäädä tänne. (Tietoa Sujalasta on HS Kuukausiliitteessä, heinäkuu 2010 ja laaja tutkimusraportti osoitteessa:
http://www.sarks.fi/ap/ap2005/ap2005_12_kankaanpaa_rankama.pdf

Sujalan kaivaukset (kuva HS Kuukausiliite, heinäkuu 2010)

Vaeltaja Sujalassa samassa paikassa kuin edellisen kuvan kaivajat


Vaellusta ja leirielämää

Lähden erämaahan elokuun lopulla ja vaellus kestää kymmenen päivää. Kuljen kaksi ensimmäistä päivää rinkkaa kantaen ja sen jälkeen pidän joka toisen päivän luppopäivänä. Vaelluspäivät ovat pitkiä, 15-30 kilometriä. Tällä tavoin saan neljä päivää lepäilyyn, kalastukseen, nähtävyyksiin tutustumiseen ja muuhun leirielämään. Minulle tällainen sopii hyvin. Kaldoaivissa ei ole autiotupia, on majoituttava teltassa ja kaksi sateisinta päivää olen Aadolfin kammilla.

Yksi viehättävimmistä alueista Kaldoaivissa on Vetsijärven pohjoispuolella oleva järvi- ja harjualue. Raimo O. Kojon mukaan tämä Puoddsakjärvien ”sininen värisinfonia on mielenkiintoinen ja moni-ilmeinen ja täällä viihtyy vaativinkin erämaan ystävä. Koivikkoiset harjanteet kohoavat säännöllisinä hyväkulkuisesta kankaasta; poropolut kaartavat omenapuumaisten koivujen välissä kuin taiteilijan suunnittelemina; hiekka punertaa paikoin voimakkaasti ja korostaa koivujen valkoisuutta; lukuisat pienet lammet elävöittävät muutenkin viehättäviä näkymiä”. Mutta sinfonia ei ole enää täydellinen, siinä on tumma sävy: toukkien syömä koivikko on paikoin miltei musta. Kyllä Puolddsakjärvien seudulla silti viihtyy.

Puolddsakjärvi

Aadolfin kammi on viehättävä hyväkuntoinen Kevon tutkimusaseman rakentama ja omistama kammi Pulmankijoen latvajärven lähellä. Vieressä on hieno putous, jossa vesi ryöppyää useana portaana arviolta 25 metrin korkeudelta. Lähellä oleva Junkers-pommikoneen hylky on tietysti käytävä katsomassa. Koneen hylky on vielä lentokoneen muotoinen. Olo tuntuu omituiselta hylyn äärellä. Sellainen on ihminen; rakentelee hienoja teknisiä koneita ja sitten niitä ammutaan alas. Kammi-kirjan mukaan Lappiin putosi tai pudotettiin viime sotien aikana noin 100 lentokonetta. Entä kuinka monta ihmistä putosi ja menetti henkensä? Varmaan satoja! Näillä seuduilla liikkuu yllättävän vähän ihmisiä: vain kymmenkunta kävijää tai ryhmää kesässä. Lähellä Aadolfin kammia on ilmeisesti Kevon tutkimusaseman poroaidalla ympäröity pieni koealue, jolla tutkitaan jäkälän kasvua. Tuonhan tietää tutkimattakin: jäkälä kasvaa, jos poro ei pääse sitä syömään.

Aadolfin kammi

Jäkälätutkimusta


Kaldoaivin erämaa antaa hyvin ruokakalat. Tai pitää sanoa, että se voi antaa hyvin kalaa. Vetsijärven seudulta saa melko varmasti saalista, mutta tunturialueen järvistä ja joista saalis ei ole enää varma. Esimerkiksi Pulmankijoen latvajärvessä vaikuttaa olevan vain suuria haukia; mutta onhan haukikin kala. Kalasta saa mainiota ruokaa paistamalla, ”rosvokalaa” hauduttamalla sipulin ja juuston kera folioon käärittynä nuotiossa, graavaamalla ja keittämällä. Retkeni paras kalaruoka syntyy paistamalla harjusta tai taimenta sipulin ja keltahaperoiden tai tattien kanssa.

 

Voiko parempaa retkiruokaa ollakaan?

Maittavan harjusaterian jälkeen on aikaa loikoilla teltassa. Luen mukaan ottamaani kirjaa Mc Evanin Sovitusta. Se on brittiläinen menestyskirja, psykologinen, dekkarimainen romaani; riittävän kevyttä, mutta silti kiinnostavaa luettavaa. Eihän täällä jaksaisikaan lukea suuria klassikoita. On niin paljon nähtävää ja koettavaa luonnossa. Aurinko paistaa, järven aallot liplattavat kahden metrin päässä teltasta, tuuli välillä humisee. Muuten on aivan hiljaista. Lintuja on vähän, aamupäivällä jokin haukka äänteli, luultavasti tuulihaukka. Pikkulintuja on hyvin vähän. Niitä on vaikea tunnistaa, koska ei ole kiikaria mukana. On suuri rauha sekä luonnossa että mielessä, ei ole mihinkään kiire. Tätä varten tänne on tultu. Olen perillä.

Pitkillä päivätaipaleilla on aikaa ajatella kaikenlaista. Mielessä soi usein myös jokin laulu. Tällä vaelluksella yksi sellainen oli vanha iskelmä Niittykukkia. Vaikka tähän aikaan vuodesta tunturissa ei monia kukkia loistakaan, on vielä kuitenkin kissankelloa, kanervaa, kurjenkanervaa, huopaohdaketta, keltanoita, kultapiiskua, kultarikkoakin. Eivätkö ne tiedä, että kukkimisaika on jo ohi? Niille pitäisi se kertoa. ”Niittykukkia poimin mä Sulle, ne suuren tarhurin tarhasta hain.”

Niittykukkia


Vaellan pitkää päivää, koko päivän, 12 tuntia. Aikomukseni on päästä tänään tunturialueen yli. Pidän kaksi ruoka- ja lepotaukoa. Toinen tauko on Kalddasjoella. Tulen sinne pitkin tasaista tunturinummea, joka on niin hyvää kulkea, ettei tarkalla suunnistuksella ole väliä. Jatkan matkaa ja parin tunnin kuluttua tulen joelle, jollaista ei pitäisi siinä kohtaa ollakaan. Sen täytyy olla Luovosvarjohka, mutta missä kohtaa? Koska tavoitteenani olevat järvet ovat mielestäni kulkemassani suunnassa, jatkan vielä pari kilometriä. Sitten ei enää maasto ja kartta vastaa toisiaan. Missähän olen? Olenko eksynyt? Vasemmalla kohoaa tunturin rinne ja oikealla kauempana kohisee joki. Mitään hätää ei ole. Jos pimeä uhkaa, voinhan tehdä leirin jollekin purolle tai lompololle. Päätän nousta tunturiin ja siellä asia selviää: olen kulkenut 2-3 kilometriä pitemmälle kuin oletin ja olen mennyt tavoittelemistani järvistä idän puolelta ohi. Helppokulkuisessa maastossa olin kulkenut paljon nopeammin kuin tavallisesti enkä ollut tarkasti seurannut karttaa. Lopulta maasto ja kartta eivät tietenkään vastanneet toisiaan, koska olin kartan ulkopuolella. Käytin ulkoilukartasta ottamiani A 4 -kokoisia kopioita. Seuraavana päivänä kävin järvillä, jonne olin aikonut mennä ja totesin suunnistusvirheen olleen hyvä asia: sain viettää luppopäivän paljon paremmassa ja kauniimmassa paikassa.

 

Yllättävä kohtaaminen

Kuljen tasaista outamaata ajatuksiini vaipuneena. Yhtäkkiä edestäni noin 20 metrin päästä lähtee tummanharmaa pitkähäntäinen eläin. Kamera on taskussa eikä ole mitään mahdollisuutta ottaa kuvaa. Rauhallisesti eläin juoksee pois, näen sen muutaman sekunnin ajan. Naali, naali, naali!

Ymmärrän heti tilanteen: naali on niin harvinainen, että sitä tuskin tavataan joka kesä. Se lähti pieneltä hietikolta, jossa on kolme pesäluolan aukkoa, runsaasti paskaa ja tassunjälkiä. Otan paikasta useita kuvia ja painan tarkasti mieleen paikan sijainnin.

 

Naalin, vaiko ketun?

Palattuani maalikyliin otin yhteyttä naalitutkija Matti Melaan. Hän kiinnostui havainnostani, ja jo seuraavana päivänä Metsähallituksen mies käy paikalla ja asentaa sinne kameran. Käy ilmi, ettei näkemäni eläin ehkä ollutkaan naali, vaan kettu. Ketuista on useita värimuunnoksia, on mm. ristikettua ja hopeakettua. Näkemäni eläin oli ehkä liian tumma naaliksi ja sillä oli valkoista hännän takapäässä. Tähän vuodenaikaan naalilla pitäisi olla turkissaan enemmän vaaleata tai vaaleanharmaata, sen turkkihan muuttuu valkoiseksi talven ajaksi. Toisaalta alkusyksystä naalienkin väri on hyvin erilainen eri yksilöillä. Onko se naali vai kettu, selviää aikanaan ulosteista otetuista DNA-näytteistä. Olen hieman pettynyt, jos se oli kettu! 


Kaldoaivi vaelluskohteena

Kaldoaivin erämaa on suuri. Se on maamme suurin erämaa-alue, 2924 neliökilometriä. Se on hyvin moni-ilmeinen ja monipuolinen. On outamaata, pääasiassa koivikkoa, mutta eteläosissa myös mäntymetsää. On soita, tuntureita ja järviä. Pohjois- ja keskiosa ovat loivarinteistä tunturiylänköä. Kovin korkeita tuntureita ei ole, tunturiylängön korkeus on 200-400 meriä merenpinnasta. Vain muutama tunturinhuippu kohoaa yli 400 metrin. Tunturiylänkö on aivan erinomaista kulkea, ei juuri louhikoita, ei jyrkänteitä eikä jänkiä. Siellä vaeltaja ei tarvitse valmiita kulku-uria, vaikka niitä useita onkin. Syyskuun alku on erinomaista vaellusaikaa, jos vain sää ei herkeä pahaksi. Ei ole räkkää eikä ole liian kuuma. Mutta jos sää on huono, silloin Kaldoaivi on kova ja armoton. Tälläkin vaelluksellani ylittäessäni tuntureita molempina päivinä oli kova vastainen pohjoistuuli. Ja kun lämpötila oli noin viisi astetta, oli kuljettava pitkät kalsarit ja villapaita päällä sekä hansikkaat käsissä. Sää oli kuitenkin aivan kohtuullinen. Suojaa tarjoavia autiotupia on vain alueen itäosissa Pulmankijärven ja Sevettijärven välillä.

Päätin vaellukseni Tenon varteen Lohirantaan. Vaelluksen loppua kohti maaruska parani koko ajan ja oli paikoitellen hyvin värikäs varsinkin ylhäällä tunturissa. Pidin Kaldoaivista, sen äärettömän rauhallisesta ilmapiiristä ja kauniista luonnosta. Muita vaeltajia näin vain kaksi Vetsijärven tienoilla. Silti jostakin syystä – en oikein tiedä mistä – en ihastunut Kaldoaiviin niin, että siitä olisi tullut lempialueeni. Sellaisina pysyvät edelleen Pöyrisjärvi ja Vätsäri.

Syksyn antia




Ruskan kauneutta

Raamatullisia aineksia

Laskeutessani alas Tenon varteen sumuisena, sateisena aamuna näen pilvien yläpuolella tummia kumpuilevia hahmoja. Ajattelen ensin niiden olevan pilviä, mutta sitten ymmärrän niiden olevan Norjan puolella Tenon takana kohoavia tuntureita. Näkymä on miltei taianomainen, tunturin taikaa tai varmaan sitä kuuluisaa Lapin taikaa. Siitä olen saanut nauttia taas kerran. Muutaman kerran mieleen tuli puhekaverin kaipaus; vaimokin sopisi sellaiseksi. Yksinvaellukselle ei mielestäni voi lähteä, jos itsellä on ongelmia ratkaisematta toisten ihmisten tai itsensä kanssa. Tapio Tynys kirjoittaa toimittamassaan Vätsäri-kirjassa, että pitää olla sovinnossa itsensä kanssa, jos lähtee Kyyneljärven kivikoihin tai Aittajärvien kumpuihin. Jollei näin ole, on pakko lähteä pois. Tämä pätee yhtä hyvin Kaldoaivin  koivikoihin ja tuntureihin. En riidellyt itseni kanssa ja muiden kanssa ei voinut. Usein mielessä on käynyt kysymys: miten monta vaellusta vielä ehtii tehdä? Tähän saakka ei ole tarvinnut vaimolta karata tunturiin. Toivottavasti vielä on edessä useita vaelluksia ennenkuin ikä alkaa rajoittaa ainakin tällaisia pitkiä yksinvaelluksia. Kukapa sen tietää.




Tunturin taikaa

”Luonnossa se parahin hengenelämä viriää”. Vaelluksella saa ajatella asioita,  pohtia  iloja ja suruja, siis elämää. Saa kokea suurta rauhaa ja hiljaisuutta, mieli rauhoittuu, selkiytyy. Sitten jaksaa taas olla ainakin vähän aikaa ihmisiksi.

Vuosikymmeniä sitten Vätsärissä kävin soittamassa Vironiemen talolla olevasta erämaapuhelimesta. Soinin vanhaemäntä kysyi vähän ihmetellen: ”Yksinkö te kuljette?” Vastasin hänelle: ”Eikös Lapin mieskin ole aina kulkenut yksin erämaassa?” Emäntä naurahtaen totesi: ”Niinhän se on”.


Matti Koponen 17.9.2010