Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä
Vaeltajan sisäinen mieli
- Tietoja
- Julkaistu: 17.09.2010 17:49
Tämä on kuvaamaton tarina kahden viikon vaellukselta Lapissa ja myös oman mielen sisällä.
Paikka oli Lappi. Aika on syyskuu 2010. Todellinen reitti kulki mieleni sisällä. Päiviä maastossa kävelin yksitoista. Kuvaamaton retkeni oli siksi, että unohdin kamerani akun kotiin lataustelineeseen. Retkilukemiseni oli asemalta ostettu kirja - Havahtuminen.
Kuukkelit lensivät poluilla seurani. Ne leikkivät keskenään, naukuivat ja narisevat. Tarjosin niille maissikakun muruja.
Poroja näin kymmeniä. Hirvaille piti sanoa ”mene pois” oikein kovalla äänellä. Töyrään alla savessa olivat karhun jalkojen jäljet.
Aamuöisin huusivat haukka ja palokärki valossa. Korpit raakkuivat pitkin päivää. Riekkoja räpsähteli ilmaan kanervikosta. Kerran kiirunoitakin lähti lentoon tunturin lakirakalta. Lapintiaiset pomppivat puissa ja ystäväni punarinta tiksutti aamuhämärissä. Purojen solina soi yöpaikoilla korvissani.
Öisin näin paljon unia. Unessa tiikerinpentu nuoli naamaani ja hyväili poskeani pehmeillä tassuillaan. Sitten se sanoi - kun kasvan isoksi, minä syön sinut. Heräsin.
Nukuin teltassa, laavussa ja autiotuvissa. Suosta löysin lapiosarvisen poron kallon. Sahasin sarvet irti. Kuvittelin niitten tuovan minulle onnea kotona pöytäkynttilän alustoina. Yöllä palelin ja puin kaikki vaatteet ylleni.
Kuljin ja kuljin. Olin äkkiä sosiaalinen. Juttelin kaikkien tapaamien ihmisten kanssa. Heistä tuli minulle tärkeitä. Muutamana päivänä en tavannut ketään.
Iltaisin luin otsalampun valossa kirjaa Havahtuminen. Siinä kirjoitettiin, että onnellisuus ympäröi meitä kaikkia. On vain osattava irrottautua omaan minään tuijottamisesta ja nähdä itsensä ulkopuolelta ilman sisäisiä pyyteitä ja tiedostamattomia tarkoituksia. Maailmassa ei ole mitään aitoa ilman pyyteetöntä rakkautta. Useimmat ihmiset nukkuvat koko elämänsä eivätkä havahdu itsessään nähdäkseen itsensä ulkoapäin. Emme huomaa kestäviä ja meistä riippumattomia onnellisia asioita, koska minämme on suurin näkemisen este.
Minulle havahtuminen merkitsee myös yksinäisiä vaelluksia. Kirjassakin kerrottiin, että usein itsetutkiskelu alkaa luonnossa yksin vaeltamalla. Tämä kirjoitukseni syntyi yhtä kepeästi kuin puro virtaa. Vaikka siinä on myös tummia sävyjä, minä lennän ajatuksissani korppipariskunnan kanssa tuntureitten alla, ja kraakun lanssaan ilmoille itseäni. Minä en enää kaipaa valokuvia vaelluksestani. Paikoilla, missä kuljin ei ollut merkitystä.
Kuljin siis yksitoista päivää. Kun rinkka painoi ja oikein väsytti, kiroilin ääneen. Kun join vettä tunturipurosta, minä kiitin. Kun katsoin kirkasta tätitaivasta, melkein rukoilin. Ja yöllä minä palelin. Olin heikko ihminen. Pyrkimyksenäni on tulla vahvaksi heikkouteni hyväksyen.
Tämä oli tämän syksyn kuvaamaton tarina Lapin vaelluksestani.
Vesa