Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Eksyksissä erämaassa ja vähän muuallakin

Jokasyksyisen ruskavaelluksemme suunnaksi oli tällä kerralla valittu Kilpisjärvi ja Halti. Vakioporukastamme puuttui vain oleellinen lenkki eli kartturimme Anne, jolle sattui pahimmoilleen opiskelueste. Maijan serkku Eeva, ensikertalainen lapinkävijä, lähti sen sijaan innokkaana mukaan ja tietysti matkassa oli myös seurueemme ainoa herrajäsen Eero.

Aamulla anivarhain startatessamme Joensuusta Maija tuumi, ”ajetaan sitten Rovaniemen kautta, vien paketin serkulleni.” Matka taittui rattoisasti Maija ratissa, Eero vierellään, minä tietysti takapenkillä hoidin puhelimessa viimeisiä työasioita. Lopettaessani puhelua vilkaisin ikkunasta ulos ja tienvierikilpi kertoi, että Ouluun on 24 kilometriä. Kysäisin etupenkkiläisiltä ”pitikö meidän mennä Rovaniemelle”? ”Kyllä sinne ollaan menossa” tuli vastaus. ”Miksiköhän tuossa kyltissä sitten luki, että Ouluun 24 kilsaa”. ”Ei voi olla totta” kuului etupenkiltä ja samalla jarrut painettiin pohjaan ja kurvasimme läheiselle levikkeelle. Siinä sitten vaisuina laskimme kilometrejä ja tunteja ja käänsimme kuitenkin seuraavasta risteyksestä auton nokan kohti Rovaniemeä. Toimitimme paketin perille ja saimme hyvät kahvit palkaksi, ehdimmepä vielä illanhämyssä Kilpisjärvellekin. Emmepä vain osanneet aavistaa, että tämä pieni risteyksen ohitusmoka tuli viitoittamaan koko reissumme.

Reittimme oli etukäteen hyvin suunniteltu: Taksilla Norjan puolelle Didnojoen suulle ja siitä taivaltaen Lossujärven kämpälle ja varaustupien kautta ensin Haltille ja paluu Kilpisjärvelle vaeltaen. Kaunis syysaamu nosti mielialamme korkealle noustessamme Kilpisjärvellä taksiin, joka kiidätti meidät lähtöpaikkaamme. Selkeä polku hienoista ylämäkeä Didnojoen vartta seuraillen pisti jopa ajoittain jo puuskuttamaankin rinkan painaessa selässä, mutta maisemissa ei ollut valittamista.

Noin viisi kilometriä taivallettuamme totesimme ansainneemme kunnon kahvitauon. Paikaksi sopi hyvin suojainen kalliopaasi, missä samalla ihailimme kolmea kivistä tehtyä nuolta, jotka osoittivat suorassa kulmassa vasemmalle. Siinä kahvia hörppiessämme takaamme alkoi kuulua puheensorinaa, olipa siis muitakin liikkeellä.

Vanhempi herrasmies vaimo ja aikuinen poika muassaan olivat kuulemma myös matkalla Lossujärvelle. Vanhempi mies katsellessaan kivinuolia totesi ”Älkää vain noita nuolia uskoko, ne johtavat ties minne, tästä vaan suoraan eteenpäin. Olen käynyt siellä ennenkin”. No, eväät rinkkoihin ja eikun kokeneitten vaeltajien perään. Hetken päästä polku hävisi ja edessä aukeni rakkainen, kivinen kuivunut joenuoma, jota puskimme eteenpäin. Mietin mielessäni, että Kullervo Kemppinen kirjoitti jo vuosikymmenet sitten kirjassaan Haltian harteilla, että Lossujärvelle johtaa mainio poropolku, luulisi polun vuosien saatossa vain parantuneen.

Nautinto oli kaukana, kun tätä kivikkopolkua taivallettiin


Maijaa eli karttavastaava alkoi myös vähän epäilyttää ja hän tosi miehelle, ettei kartassa näkyvä järvi oikein passaa lähellä näkyvään vesistöön. Herrasmies vain huitaisi kädellään ja totesi, että etteihän ne koskaan ihan samanlaisia ole. Lisäksi hän osoitti edessä avautuvien tuntureiden satulaa todeten määränpäämme olevan sen takana.

Nilkat nuljahdellen jatkoimme matkaa. Pieni tihkusade teki kulkemisesta entistä haasteellisemman. Kavutessamme kohti satulaa kulku helpottui, mutta satulan päällä eteemme avautui silmänkantamattomiin karuja tunturinrinteitä ja laaksossa siinsi isohko järvi, mutta rajamerkkejä saatikka mitään tupia ei näkynyt. Vaitonaisina laskeuduimme laaksoon ja joukkoomme liittyi vielä läheisen tunturin rinteeltä laskeutuneet kaksi vaeltajaa. Matkantekoni oli jo melko hidasta varsinkin kun maasto oli muuttunut taas pelkäksi nupluavaksi kivetykseksi. Muut olivat jo ehtineet järvenrantaan, missä näkyi melkoinen viittoilu ja karttojen tutkailu. Hetkeksi tarkkaavaisuuteni herpaantui ja samassa olin kyljelläni kivikossa. Aikani keploteltuani sain rinkkani remmit auki, mutta niin kiukutti, että jätin koko laitoksen siihen mutisten painokelvottomia. Lähestyessäni muita Eero huomasi rinkattomuuteni ja kauempana kivikolla nököttävän punaisen mytyn. Mitään puhumatta Eero erkani viittoilevasta porukasta ja haki rinkkani ja tömäytti sen jalkojeni juureen.

Ei auttanut oppaamme kuin myöntää, että eksyksissä ollaan ja pahasti ja myös sen, ettei hän oikeasti ollut koskaan Lossujärven kämpällä asti ollutkaan. Pahaksi onneksi taivas peittyi raskaisiin tummiin pilviin ja tihkusade muuttui kunnon sateeksi. Minä virittelin kivensuojaan trangian, ruokalistalla oli perunamuusia ja lohikastiketta.

Muut pystyttivät telttaa, joka siis oli kolmen hengen teltta, ja meitä oli neljä isoa ihmistä. Eeva oli niin poikki, että kömpi syömättä telttaan ja taisi nukahtaa heti. Sade oli muuttunut lähes vaakasuoraan satavaksi rännäksi ja tuuli yltynyt myrskyksi. Kerrankin ei kastike loppunut kesken, kun lusikallisen otti, niin kaksi satoi tilalle. Maija ja Eerokin kömpivät telttaan ja minä jäin puhdistamaan trangiaa. Kun vihdoin pääsin telttaan istuin absidissa rinkkojen ja märkien vaelluskenkien seassa ja ihmettelin, että mihinkähän nyt sitten makuupussini tunkisin. Ei auttanut kun pujottautua pussiin ja työntää jalkopääni muitten väliin ja pääni absidin puolelle. Vaelluskenkien päälle kasasin vaatteista tyynyn. Myrsky pauhasi ja telttakangas paukkui ja rytisi. Onneksi teltassa oli niin paljon painoa, muuten se olisi voinut muuttua leijaksi.


Aamu valkeni harmaana, mutta onneksi kuivana. Porukalla karttaa tutkailemalla totesimme, että olemme Norjan korvessa noin reilut viisi kilometriä Lossujärvenmajan alapuolella. Reunoilla nukkuneiden makuupussit olivat kastuneet ja muutenkin eiliset varusteet olivat litimärkiä. Ei tarvinnut paljon miettiä kun päätimme palata samoja jälkiämme takaisin Kilpisjärvelle.

Leirin purku sujui joutuisasti, ei tehnyt mieli liiemme viivytellä koleassa aamu säässä



Lähestyessämme paikkaa missä kivinuolet olivat, havaitsimme, että niiden osoittamassa suunnassa kanervapuskien toisella puolella jatkui tasainen ja hyvä polku suuntana selvästi Lossujärvi. Tulipa opittua kantapään kautta, ettei koskaan kannata luottaa ns. muiden kokemuksiin.

Valopilkkuna surkeuden keskellä oli Kilpisjärven luontokeskuksen pirteä virkailija. Käyttämättömiä avaimia palauttaessamme hän hetken mietittyään palautti meille maksamiemme varaustupien maksut ja antoi myös vinkin mihin kannattaisi nyt kulku suunnata.

Aamulla puhdistettuamme auton lumesta käänsimme nokan kohti Skibottenia ja sieltä jatkoimme matkaa Signaldalenin laaksoon. Löysimme henkeäsalpaavan upean paikan ja sopivasti hylätyn ladon, missä vietimme yön. Signaldalen laakso on muuten mainio paikka aloittaa vaellus, sieltä pääsee puolessa päivässä Norjan suurtuntureille. Palattuamme Kilpisjärvelle kiersimme Saanan ympäri ja kiipesimme sen laelle. Emme eksyneet, vaikka lumisade ajoittain peittikin kaiken näkyvyyden.

Kilpisjärvi oli näillä erin nähty ja päätimme jatkaa matkaa kohti Kittilää ja Loma Paksua. Lämmin sauna ja pehmeä vuoden vähän lohdutti. Kyselimme paikan isännältä Reijolta mihin kannattaisi vielä tutustua. Reijo kertoi Kittilän rajamailla olevasta Kumputunturista sekä Aakkenustuntureista, joiden rinteeltä löytyy sodanaikainen pommikoneen jäänne.

Seuraavaksi yöksi matkasimme Kumpututurille, joka pienen edestakaisen ajelun jälkeen löytyikin. Melkoinen oli kiipeäminen ja jos Norjan korvessa nupluiltiin pienillä kivillä niin Kumputunturin laella pienin kivi taisi olla metri kertaa metri.

 

Tunturin laella nökötti pienen pieni mökki


Ongelma oli vain se, ettei Reijo ollut muistanut kertoa ettei siellä ole vettä. Olihan se kokemus kun Maijan kanssa kontattiin lohkareinen välissä ja yritimme kivenkoloista kuksalla kaapia vettä kattilaan samalla kun myrskytuuli yritti lennättää veden takaisin maahan. Onnistuttiin sentään saamaan kahvi- ja jauhelihasoppavedet. Minä ristinkin Kumputunturin Puhkutunturiksi. Auringonlasku oli Puhkutunturin laelta katsottuna todella kaunis.

Sieltä suuntasimme kohti Aakkenusta ja taas oli tietysti pikkuisen hakemista ja pari ketunlenkkiä ennen kuin löysimme perille. Aakkenuksen parkkipaikalla tutkailimme puisia opastekilpiä ja yritimme muistella Reijon antamia ohjeita, sillä karttaahan meillä ei ollut. Eväät reppuun ja eikun menoksi. Kuinkas kävikään, aluksi kuljettiin kosteahkossa, lähes soisessa maisemassa. Vasta noustessa Aakenuksen rinnettä polku muuttui kivisemmäksi. Puurajassa tuuli taas yltyi aika ikäväksi, mutta mitään lentokoneen raatoa ei useamman tunnin kävelyn jälkeen näkynyt. Akillesjänteeni oli jo pitkään antanut merkkejä olemassaolostaan ja sain tarpeekseni päämäärättömästä vaeltamisesta. Ilmoitin palaavani autolle ja parkkipaikalla olevaan kotaan makkaranpaistoon. Eeva oli kanssani samaa mieltä, mutta Eero ja Maija jatkoivat etsiskelyään. Vaikeuksitta löysimme takaisin ja tuletkin syttyivät ongelmitta.

Makkarat ehdimme paistaa ja melkein jo syödäkin, kun synkän näköiset Maija ja Eero palailivat. Mustanpuhuvat ilmeet kertoivat, ettei kannata kysellä oliko hylky mielenkiintoinen, sillä eihän sitä ollut löytynyt. Vaitonaisina pakkasimme auton, reissun viimeinen päivä oli kääntymässä iltaan.

Sen verran syntyi juttua, että päätettiin yöpyä ensimmäisessä sopivassa kohteessa. Jo parin ajetun kilometrin jälkeen olikin iso mainoskyltti vuokrattavista mökeistä. Onneksi mökkejä oli vapaana ja nyt emme eksyneet kun saimme ajo-ohjeet vuokraajalta. Mökki oli todella hieno ja saunan lämmössä synkkyyskin alkoi hellittää, vaikka vielä emme pystyneet hymyilemään töppäilyillemme - sen aika tuli paljon myöhemmin. Hyvin nukutun yön jälkeen, aamulla ani varhain, suuntasimme auton kohti etelää ja kotia, jonne nyt päästiinkin kommelluksitta.

Eksyttyä tuli kerralla niin monta kertaa ettei sen jälkeen ole tarvinnut eksyä. Ehkä siihen pikkuisen on vaikuttanut sekin, että sen jälkeen kartturimme Anne on aina ollut matkassa.

Sirpa Kuosmanen