ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Vaelluksemme piti olla ihan tavallinen, mutta ei se ollutkaan. Yleensä emme ole noudattaneet aikataulua vaelluksillamme pojan kanssa, mutta nyt rajoitettu aika ja haluttu kohde, Vongoivanräystäs, pakotti siihen.

Miksi sitten juuri Vongoivalle? Nimi on painunut muistini syövereihin jo varhaisella jurakaudella, kun olin ensimmäisellä Lapin vaelluksellani Luirojoella, josta nousimme Luirojärvelle. Illalla tulilla istuessani kuuntelin silloin veteraanien tarinoita Itäkairan koskemattomasta korvesta. Olin sitä mieltä, että jos täältä hengissä selviän, niin minuahan ei Lappiin uudelleen saa! Niin siinä vain kävi, että aika kultasi muistot, ja monet tulet on sen jälkeen istuttu, varusteet ovat parantuneet ja kunto kasvanut. Lieneekö kuntokäyrä sittemmin jo kääntynyt alaspäin? Nimi Vongoiva on uudelleen palannut mieleeni moneen kertaan, milloin kämppien vieraskirjoissa, milloin kohtaamisissa eräkavereiden kanssa. Syntynyt kuva on jäänyt mieleeni, ja nyt oli tilaisuus toteuttaa reissu vaikka aikataulu oli himpun liian tiukka. Liipaisevana tekijänä saattoi olla myös Timon, Tyyn, tarina yhdessä aikaisemmassa Outan numerossa. Eipä siitä stressiä otettu, päivätaipaleet vain tulivat hieman pidemmiksi kuin aiemmin. Rinkka painoi nyt myös pari kiloa enemmän kuin normaalisti; en oikein viitsinyt analysoida syytä siihen, olihan rinkassa olkaimet kunnossa -  ja lantioremmi. Mukana oleva radioasema kylläkin teki oman lisänsä reppujen painoon, akku ja asema antenneineen yhteensä ehkä kolme kiloa jaettuna tasan kahteen mieheen.

Miksi sitten otimme radioaseman mukaan? No, se on harrastus, ja toissijaisena syynä on se tosiasia, että Itäkairan itäosista ei gsm-kännykällä puhuta.

Odotimme reissulta hieman extremeä, olihan minulla kerrankin kunnon pussi mukana.
Mutta ei -  jopa hyttynen kalvoi kinttuani yhdellä tauolla, ja lämpö pyöri yhtenä päivänä 15 asteen nurkilla.

Ostimme kimpassa vanhan ”työvolkkarin”, johon tavaraa sopii mukavasti. Ja matka-autona se on ihan verraton. Ajelimme sunnuntain ja maanantain välisen yön ja olimme Kemihaaran parkkipaikalla puolilta päivin. Olimme aika puhki.

Tarkoituksemme oli mennä Manto-ojan kämpälle yöksi. Siellä olimmekin muutaman kilometrin käppäilyn jälkeen. En ole ennen vieraillut Manto-ojalla, mutta työkaverini oli siellä ollut pari viikkoa aiemmin ja kehui paikkaa. Olosuhteet olivatkin vallan herraskaiset, puucee ja kaikki. Kämpän tulevaisuus kuulemma on uhattuna, niin kuin koko luonnonpuistojen huoltotoiminta. Se on surullista, vaikka olemmekin olleet pääasiassa majoittuneina luontoon.

Vaelluksilla on monia hetkiä jolloin mielellään käyttäisi kämpän palveluja hyväkseen, vallankin silloin kun siellä on sauna. Vietimme rauhaisan iltapuhteen kämpällä kuunnellen sitä, mitä ei etelässä kuule, siis hiljaisuutta. Illan mittaan luimme maailman eniten erämaaolosuhteissa luettua kirjaa eli kämpän vieraskirjaa. Tulomatkalla ei muuten kylläkään ollut ihan hiljaista. Rinkkani piti, ja on aina pitänyt semmoista hiivatin kitkutusta kävelyn tahdissa, että seuraavaa reissua se ei tule näkemään. Kitkutuksen kohde on pysynyt salaisuutena kaikki vuodet. Vain kunnolla kastuttuaan rinkka on hiljainen. Mutta se taitaakin olla mainio karhunkarkoitin.

Nukkumatti kuitenkin odotti univelan maksua, ja sen hän tuli saamaan. Nukuimme 12 tuntia putkeen. Hyvistä unilahjoistani pitää muistaa kiittää osaavaa urologiani.

Matka jatkui seuraavana aamuna yhdentoista aikaan. Pitkospuut olivat hieman lahoja paikka paikoin, joten varovainen piti olla. Lisäksi ne olivat pienessä tihkusateessa aika liukkaat, vallankin kun märkiä lehtiä oli niiden päällä.

Sitten jossain Keskipakkojen paikkeilla pidin sovitun radioyhteyden etelässä päivystävän toisen radioamatöörin kanssa. Radiossani tuntui olevan jokin vika, koska tehoa lähti vain 0,3 wattia. Kuitenkin seitsemän Mhz:n taajuus on siitä hieno, että suurin piirtein 1000 kilometrin päässä signaali on  voimakkaimmillaan, joten yhteys syntyi. Nyt oli kyseessä ihan tavallinen tekninen kokeilu, kännykkäkin pelasi tuossa paikassa. Sen sijaan valmistamani antenni toimi optimaalisesti, näin pikkutehollakin syntyi yhteys.

Härkämurustan paikkeilla alkoi jo hämärtää, ja matkaa oli vielä pikku purolle, johon olimme päättäneet leiriytyä.

Olimme tulossa kuitenkin alueelle jossa Mauri Myrsky rellesti takavuosina. Hän teki sen etelä-pohjoissuunnassa, ja miljoonia petäjiä oli kellahtanut hänen osoittamaansa suuntaan. Tämähän oli harmillista, kun meidän kulkureittimme meni itä-länsisuunnassa alueen halki. Rungot olivat niin ärsyttävän korkealla maasta, että voimisteluksihan se meni!



Selvisimme kuitenkin ryteiköstä ja pääsimme pikku purolle Kemi-Sompion puolelle lähelle Auhtijoen ja Jaurun liittymää. Oli jo melko pimeää kun saimme Erätoverin trimmattua pystyyn ja haettua melkoisen pimeässä jokusen polttopuun. Tässä yhteydessä on todettava, että jos joku ansaitsisi Nobel-palkinnon, niin LED-otsalampun kehittäjä. Valonlähde unohtuu niin tykkänään, että kerran huomasin vasta makuupussissa, että täällähän on kirkasta! No, alkoi olla nälkä. Päivämatka oli aika pitkä, ja meillä on ollut semmoinen tyyli vaelluksella, että syömme pääaterian vasta illalla. Matkalla keittelemme kahvit ja kuumat kupit sekä syömme pari voileipää. Ja muutama kenttäpullollinen vettä kuluu myös. Ei muuten ole ollenkaan varmaa, etteikö kenttäpulloni olisi seikkaillut näissä maisemissa jo vuonna 1941 - isän perua! En tiedä, onko ravinto-opillisesti oikein mennä täydellä mahalla nukkumaan. Laitoimme siis sörsselit tulelle, ja kolmen hengen latinki syötiin kahteen pekkaan. Kahvit päälle.



Vahvan kahvin avulla saa rauhaisan yöunen. Paitsi jos haluaa, että se virkistää, silloin se virkistää. Sen sijaan laiha ja kiehutettu kahvi ajaa pussista vuorenvarmasti puun taakse useamman kerran yön aikana. Kamala tilanne alueilla missä ei ole puita! Eli kun keitätte kahvia, se ei sitten saa kiehahtaakaan! Ja paljon poroja. Muuten pikakahvin kanssa pätee sama, ei laihaa. No, nämä olivat omia hajamietteitä.

Sitten saavuimme parin pikku kahlauksen jälkeen Tahvon tuvalle, asetimme rinkat seinustalle ja päiväreppuvarustuksella Tyyrojan rantamia pitkin aloimme siirtymään pääkohteeseemme Vongoivanräystäälle. Tahvolta kannattaa nousta Tyyrojan itäpuoliselle harjulle vaikka siinä onkin hengästyttävä nousu alkuun. Harjun päällä on suhteellisen helppokulkuinen polku edetä niin, että  Vongoivanräystäälle voi nousta itäpuolelta, jossa on loivaa nousua. Syksy oli vaiheessa, jossa kaikki ruskan värit olivat jo kadonneet, ilma hieman möteröinen - sanonta savonmaalta, siis sumuinen.
Nousu räystäälle oli hetkittäin hengästyttävä juttu, katselin juniorin kantapäitä, kun hän paineli rinnettä ylös. Minä olin syövinäni mehukkaita mustikoita rinteessä, että henki pikkuisen kulkisi.  - Ilmeisesti minuun iski ohuiden ilmanalojen vuoristotauti. Itse asiassa söin mustikoita, ne olivat tosi herkullisia ylhäällä rinteessä, vaikka alamaissa ei juurikaan enää marjoja näkynyt.

Rinne oli sopivan loiva nousta, paikka paikoin rakkaa ja välillä tasaisempaa. Huomioni kiinnittyi pieniin punaisiin kiviin, joita oli paljon rinteessä. Täytyypä seuraavalla reissulla selvittää niiden laatu.

Vihdoin ylhäällä. Legendaarinen kohde oli saavutettu vaikka ei tämä nyt mikään Himalaja olekaan. Ilma oli myös ylhäällä selvästi viileämpi, ja pakotti vetämään tuulenpitävää päälle. Muuten koko reissu meni Intin peltipaita päällä ja alla Intin verkkopaita. Vanhanaikaista ja toimivaa.
Pohjoisessa näkyi Vongoiva ja Saariselän tunturialueen huiput. Testasin jälleen sadeviitan vaikutuksen lämmön ylläpitäjänä silloin, kun ollaan hikisiä tai muuten märkiä. Puoli tuntia menee mukavasti sadeviitan sisällä ennen kuin hiipii vilu puseroon. Vaan siinäpä ehtii katsella pikku painajaiset, ja taas on kuin uusi mies jatkamaan matkaa. Kameramme suostui ystävällisesti ottamaan meistä kuvan reunalla.

Ja minusta otettiin kuva vielä hieman reunemmalla. Takanani Itäkairan ääretön erämaa ja sen rauha. Olin hetken ajatuksissani jyrkänteen reunalla, ja muistot palasivat 1960-luvulle tulille Luirojoen rantamaille. Eipä oltu nytkään kaukana niistä maisemista. Kuinkahan moni silloisista vaeltajista on vielä hengissä? Mahtavatko tietää, että silloinen keltanokka seikkailee täällä oman poikansa kanssa? Alas oli jokunen sata metriä pudotusta, tosin siinä olisi tullut pari pomppua matkalla. Olin kuitenkin tarkkana, olihan minulla kokemusta Grand Canyonista, jossa seisoin vastaavanlaisessa  paikassa. Siellä olisi mennyt vapaalla pudotuksella kilometri, sitten pomppu, ja taas 800 metriä. Jätin kuitenkin pomput kokeilematta, se olisi vaikeuttanut tämänkin jutun kirjoittamista.

Palailimme Tahvolle, jossa oli eräs vaeltaja saunanlämmityspuuhissa. Tämä sopi erinomaisesti meidänkin pirtaamme sillä hetkellä. Olihan Vongoivalla käynyt tuuli vetänyt olon vilpoiseksi.
Ankaran saunomisen jälkeen nautittu yleismössö veti taaskin olon raukeaksi. Nautimme vaeltajan kanssa iltakahvit, turinoimme niin kuin vaeltajilla on tapana, ja hän jatkoi matkaa yön selkään Peuraselälle päin ja me unten maille.

Alkoi paluumatka. Etenimme rauhallisesti Jaurun rantamia hyvää polkua pitkin.
Tarkoituksemme oli mennä Peuraselkään kahvinkeitolle. Siinä tuli taas yksi kahlaus tosi virkistävässä vedessä suoritettua.

Alueella on vain vähän jokia, joita ei pysty kahlaamalla ylittämään. Koskapa olimme olleet viimeksi yhteydessä kotiväkeen pari päivää sitten, laitoin paluumatkalla radioaseman pystyyn ja saimme kotiväelle välitettyä tiedon, että hengissä ollaan. Kyllähän he siellä olisivat pärjänneet ilman tietoakin. Näin oli kuitenkin sovittu, antenni tuli testatuksi ja hyväksi havaituksi.



Paluumatkamme toiseksi viimeisen yön vietimme Keskipakkojen laavulla valmiilla petipaikalla. Yö oli ajankohtaan nähden lämmin. Seuraava aamu koitti kirkkaana ja päivästä tuli lämmin. Etenimme Kemihaaran suuntaan, jossa vietimme viimeisen yön Erätoverin suojissa melko lähellä Kemihaaraa.
Tässä kohdassa voin todeta, että olimme tavallaan edellä aikatauluamme, mutta me HALUSIMME olla vielä yhden yön tulilla. Ja aina pitää olla riittävä marginaali niin muonavarojen kuin ajankin kanssa. - Minullahan tuo aikapuoli on nyt järjestyksessä, ja tekemättä on semmoinen pidempi rauhallinen reissu.

Viimeinen kahlaus reippaasti yli Naltiohaaran, ja olimme perillä.

Sauna odotti. Siellä sitten menikin tovi. Mikään paikka muuten ei tullut kipeäksi eikä yhtään rakkoa jalkoihin, vaikka reissu oli turhankin tiukka aikataulultaan. Tällaista kiirettä koetamme välttää seuraavalla reissulla. Sitten ankara latinki poronkäristystä, ja hyvästeltyämme emännän vääntäydyimme Volkkarin istuimille ja matka kotiin päin alkoi.

Matti Ampio
Seppo Ampio