ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Idea kolmen viikon vaelluksesta sai alkunsa kun luin Petri Mäkelän ja Petri Vuorenpään kirjan ”Hiihtäen halki Grönlannin”. Kirja innosti minua ja aloin pohtia, miten suuri henkinen haaste ja oppimiskokemus pitkä vaellus voi olla. Olen harrastanut muutaman vuoden vaeltamista ja haaveillut pitkästä vaelluksesta talvisessa erämaassa.  Päätin, että nyt on aika ottaa ensimmäinen askel ja yrittää pitkää vaellusta sulan maan aikana. Tänä syksynä elämäntilanteeni oli sellainen, että pystyin lähtemään kolmeksi viikoksi metsään. Poikaystäväni Tuomo oli myös helppo suostutella mukaan ideaan.

Aloitimme suunnitella noin 400 kilometrin pituista reittiä Pohjois-Karjalan alueella. Yllätykseksemme saimme selville, että pystyisimme kulkemaan koko matkan merkittyä vaellusreittiä pitkin. Vaihtoehtoja reitille oli useita ja päädyin lopulta valitsemaan reitin Ilomantsista Kuhmoon. Taipaleemme kulki muun muassa seuraavia vaellusreittejä pitkin: Taitajan taival, Susitaival, Karhunpolku, Koivujoenpolku, Saramonjotos ja Ukk-reitti Kuhmossa. Sain suunniteltua reitin varrelle vielä sopivasti kaksi huoltopistettä, jonne veimme etukäteen ruokatäydennyspaketit.

Tärkeintä meille ei ollut fyysisesti matkantaittaminen vaikka reitti olikin huolellisesti suunniteltu. Tavoitteenamme oli oppia lisää itsestä ja omasta jaksamisesta. Suurin tavoitteeni oli saada tästä vaelluksesta henkisesti kasvattava kokemus. Ajattelin, että ehkä voisin jopa oppia jotain uutta elämästä. Hiljaisuus ja eristäytyminen kolmeksi viikoksi kiehtoi minua.

Yksi tavoitteemme oli myös nähdä mahdollisimman paljon jälkiä karhuista. Monet ihmiset pelkäävät karhua, mutta minä ihailen karhua ja sen elämää.

Usein ajatellaan, että Suomessa ainoat ”oikeat” vaelluskohteet löytyvät Lapista. Mutta myös Pohjois-Karjalasta löytyy upeita erämaisia alueita. Pohjois-Karjala retkikohteena kiinnosti minua ehkä eniten nimenomaan tiheän karhukannan vuoksi. Muita asioita, joiden takia valitsimme juuri Pohjois-Karjalan retkikohteeksi, oli sen läheinen sijainti ja upeat vanhojen metsien alueet, meille entuudestaan tutut ja rakkaat paikat.

Edessä 3 viikkoa ja 400 km

Ensimmäisinä päivinä oli epätodellinen olo, kun ajattelin tavoittelemaamme kokonaismatkaa. Päätinkin yrittää elää ennemmin päivän kerrallaan kuin keskittyä ajattelemaan 400 kilometrin päässä siintävää määränpäätä. Eikä tavoite varsinaisesti ollutkaan itse määränpää, tätä sain muistutella itselleni. Eiköhän tämä koko elämä ole matkan tekoa…

Ensimmäisenä päivänä olimme tietenkin intoa täynnä, vaikka rinkka painoikin aikalailla. Oli upea tunne päästä vihdoin kulkemaan.

Toisen päivän loppuvaiheilla vasen polveni alkoi kipeytymään. Kipu oli suhteellisen voimakas ja se tuntui polven ulkosyrjässä. Kipu tuntui aika huolestuttavalta. Harmittelin, kun olin suunnitellut niin paljon tätä vaellusta ja haluaisin niin kovasti toteuttaa sen.

Muutaman päivän jälkeen aloin pohtimaan, miksi mielialani oli laskenut niin paljon. Matkanteosta oli tullut polvikivun myötä erittäin epävarmaa, perille pääsy ei ollutkaan enää edes todennäköistä. Ehkä olinkin ajatellut etukäteen, että onnistun kulkemaan tämän pitkän matkan. Olinko päättänyt asian jo etukäteen? Kun ymmärsin pilaavani tämän hetken murehtimalla tulevasta, oli jälleen aika pysähtyä tutkimaan omia ajatuksia. Päätin yrittää tästedes keskittyä ainoastaan tähän päivään, tähän hetkeen ja nauttia siitä mitä minulla on. Luottaa siihen että asiat järjestyvät tapahtui mitä tapahtui.

"3.päivä. Tänään mietin ja totesin että ei ihminen oikeasti tarvitse laajakuvatelevisiota. Kävelimme tänäänkin tosi kauniissa maisemissa."

Polvikipuni alkoi toisena vaelluspäivänä ja kesti noin viikon. Kuin ihmeen kaupalla, se alkoi viikon kuluttua hellittää. Miten iloinen olinkaan siitä, että pystyin jälleen kävelemään ilman kipua. Miten sitä unohtaakaan terveenä, kuinka kiitollinen terveydestä tulisi olla!

Ensilumi satoi maahan viikon vaeltamisen jälkeen.

"8.pv. Kirjotan nyt lyhyesti kun on niin kylmä ja väsy. Tänään n.1h kävelyn jälkeen ne karhun jäljet sitten tulivat vastaan! Ensilumi oli maassa. Oli todella upeaa ja jännittävää lähteä seurailemaan niitä ja tutkia miten ihanat varpaan jäljet niissä oli! Ne olivat vielä niin tuoreet, se oli lähtenyt varmasti meitä pakoon! Oli upeaa kävellä karhun jälkiä pitkin ja kokea miten karhu liikkuu metsissä. ”

Ja en minä niitä jälkiä lähtenyt pidemmälle seuraamaan senkään takia, että en halua häiritä metsän kuningasta. Vaikka todennäköisesti se olikin jo hyvin kaukana meidät kuultuaan ja haistettuaan. Mutta sillä oli varmasti nälkä, tänä vuonna on ollut tosi huono marjavuosi. Eikä se siksikään halua juoksennella pakoon ketään yli-innokasta karhufania.

Karhun takatassun painallus lumella.

Ihailen karhun elämää. Karhulla on niin paksu turkki, että se voi loikoilla lumihangella ja silti sillä on mukavan lämmin. Karhua eivät työhuolet paina, kun se keskipäivän auringossa istahtaa mättäälle ja alkaa riipiä mustikoita suuhunsa suurella kämmenellään. Karhu pärjää omillaan, ja metsä on kaikki mitä sillä on.

Ymmärsin, että karhukin kulkee mieluummin pitkospuita kuin rämpii suossa. Olemmeko me oikeastaan niin erilaisia otuksia?

Meillähän on lähes samankokoiset jalatkin..

Tämä oli taas hetki jolloin läsnä oli vain hiljaisuus ja luonto. Ei tiennyt yhtään mitä olisi voinut tuona hetkenä sanoa, mutta silti tuntui että on jo kertonut kaiken.

Majavien tekosia

Rajaseudun luonnossa on jotain villiä. Liikkuessa ei voi olla miettimättä ympäröivän metsän sisälleen kätkevää elämää. Suomen vankin suurpetokanta liikkuu näillä samoilla seuduilla, jopa samoilla poluilla. Tarkkaavainen kulkija voi huomata ympärillään niiden jättämiä merkkejä, pieniä muistutuksia siitä ettemme sittenkään ole täällä yksin.

Välillä mielessäni pyöri kaikenlaisia ajatuksia kävellessä, mutta hienointa on kävellä silloin, kun kaikki muu unohtuu ja näkee vain ympäröivän luonnon.

Minulla on selittämätön kaipuu luontoon ja rauhaan, hiljaisuuteen. On ihanaa viettää koko päivä taivasalla, vain kävellä, syödä ja nukkua. Silloin elämisen riemut ovat yksinkertaisimmillaan. Päivän rytmi katsotaan taivaalta ja ei ole kiire minnekään.



Yövyimme yhden yön pienellä saarekkeella keskellä Patvinsuota. Oli todella kylmä yö.
Aamulla herätessä huomasin edellispäivänä kastuneiden sukkien ja kenkien jäätyneen umpijäähän.



Metsän poika tahdon olla
sankar jylhän kuusiston
Tapiolan vainioilla
karhun kanssa painii lyön
ja maailma unholaan jääköön

Aleksis Kivi puki sanoiksi tuntemuksemme vaelluksen puolivälin paikkeilla. Tämä runo löytyi Ruunaalla sijaitsevan laavun vieraskirjasta.

"Mietin, miten erilainen asia luonto on ollut täällä ihmisille 50-60 vuotta sitten, kun ollaan oltu puusavotoissa esimerkiksi täällä Ukonjoen kämpällä. Tai sotien aikaan."

Tällä alueella on eletty sesonkiluontoisesti puusavottojen takia.

Saapumassa Otroskosken kämpälle

” Vapaa on vielä suurille sieluille vapaa elämä. Totisesti, joka vähän omistaa, hänet sitä vähemmän omistetaan: ylistetty olkoon pieni köyhyys! ”
-Friedrich Nietzsche (Näin puhui Zarathustra)

"Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen. – Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman."
-Nuuskamuikkunen (Muumipeikko ja pyrstötähti)

Me kuljemme autiotuvalta toiselle tai pystytämme teltan. Matkalla näemme joka päivä uusia maisemia ja uusia kauniita asioita. Ne jäävät mieleen pitkäksikin aikaa.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että onni on sellaista jonka voi kokea, sitä ei voi mitenkään saavuttaa omistamalla materiaa. Oikeastaan, luulen että mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hänen ajatuksensa on kahlittu vain tavaroihin ja niistä huolehtimiseen. Mielestäni onnea voi saavuttaa esimerkiksi tekemällä asioita, jotka tuntuvat oikeilta. Omalla kohdallani luonnossa liikkumalla.

Vaeltamisessa olen aina erityisesti pitänyt siitä, miten vähällä tulee toimeen. Vaeltaessa ymmärtää, mitä ihmisenä oikeasti tarvitsee. Arkielämässä saatamme oikeasti luulla, että ihminen ei voi elää ilman televisiota, muodikkaita vaatteita, ilman Internet-yhteyttä ja kännykkää. Tällä vaelluksella ymmärsin vielä paremmin mitkä ovat ihmisen perustarpeet: suojaa kylmyydeltä, vettä ja ruokaa.

Autiosauna Otroskoskella Karhunpolun varrella. Oli aivan ihanaa käydä saunassa ja viettää kevyempi päivä kahden viikon vaeltamisen jälkeen!

Oli niin ihanaa katsella tätä maisemaa pieneltä sillalta. Tällainen hiljainen aamu tuo minulle mielenrauhaa. Ajatukset ovat kuin tyyni järven pinta ja tunnen olevani yhtä ajattoman luonnon kanssa.
Ajattelin jälleen, miten hyvää elämää tämä vaeltaminen onkaan.
Kiire ja kellonajat unohtuvat kokonaan.


Pyrimme elämään koko vaelluksen ilman kellonaikoja, mutta käytimme kuitenkin herätyskelloa päivinä, jolloin edessä oli pitkä matka. Joskus saattoi tuntua että nyt on jo ”kiire” lähteä liikkeelle, että ehditään valoisalla perille. Kiire meinasi siis tulla luonnon keskelläkin. Ei siinä auta muu kuin pysähtyä ja muistuttaa itselleen että ei meillä ole kiire, meillä on koko elämä aikaa.

Pidimme kännykät myös suljettuina suurimman osan ajasta ja ainoat yhteydet ulkomaailmaan olivatkin toimittajien haastattelut. Paikallinen lehti Karjalainen seurasi vaellustamme pari kertaa viikossa ja teki juttuja lehteen puhelinhaastattelujen tai toimittajien vierailujen perusteella.

”Ei tiedetä mitä maailmalla tapahtuu. Eikä kyllä kiinnostakaan.”

Minua kosketti eräs kirjoitus yhdessä vieraskirjassa. Tämä mies oli matkalla aivan eteläisimmästä Suomesta Lappiin, Inariin (kävellen). Hän kirjoitti ” Aloitin kävelemisen kolme vuotta sitten, kun ihana vaimoni kuoli syöpään. Saan kävelemisestä voimaa. Olen onnellinen asuessani Suomessa, ei missään ole näin paljon luontoa ja metsää! Toivon siunausta ja parannusta reittien ylläpitäjille.”

Käveleminen on sellaista, että usein kaikki muu unohtuu. Minäkin olen huomannut että kävelemisestä saa voimaa. Ja siksi kai minäkin kävelen.

Katse on tavallaan kaksisuuntainen voima. Ei ole pelkästään niin, että minä näen metsän, vaan tunnen miten metsä näkee myös minut. Siinä on aikaa itsetutkiskelulle. Luonnossa oleminen vaikuttaa ajatteluun. Ei ole häiriötekijöitä ja metsä ei vaadi minulta mitään.

Kuvassa Uuronrotko Saramonjotoksen varrella

Kärnänkivi Saramonjotoksella. Kaatuuko se päälle?

 

Kävelymatkamme jakaantui päiville siten, että kuljimme 5-12 tuntia joka päivä. Lepopäivinä kävelimme 3-5 tuntia. Kävelymatkat eivät tuntuneet missään vaiheessa puurtamiselta, vaan kävelytahti oli leppoisa ja mukava.

 

Jylhä ja kaunis Hiidenportin rotkolaakso. Yön aikana lampi jäätyi ja lumipeite verhosi maan.

Luontoäidin kädenjälkeä

 

”Onnellisin olen kulkeissani taivasalla, kun keskittyminen on tässä hetkessä, tässä silmänräpäyksessä.”
-Vera Simonson kertoo vaelluksestaan Baffinin saaren halki.



Kolme viikkoa metsässä saattaa kuulostaa pitkältä ajalta, mutta täytyy rehellisesti sanoa, että ei se siltä kyllä tuntunut. Aika meni hirmu nopeaa, enkä kaivannut "kotiin" ennen kuin ihan viimeisimpinä päivinä pikkuisen. Pääasiassa oli vain yksinkertaisen ihanaa asua metsässä. Kolme viikkoa aikaa itselle, kolme viikkoa aikaa elää luonnossa!

Vaelluksemme ei tuonut kuitenkaan niin erityislaatuista elämystä eristäytymisestä, koska emme olleet niin yksin kuin odotin. Pohjois-Karjalan metsät ovat loppujen lopuksi nykyisin aika rikkonaista aluetta. Metsäautotiet kulkevat ristiin rastiin ja tekevät metsästä rikkonaisemman.

Oli hieno reissu ja se opetti meille paljon ja meillä oli todella hauskaa. Opimme aika hyvin lisää omasta jaksamisesta ja kuinka usein kevyempiä päiviä tulisi pitää. Suosittelen lämpimästi pidemmän vaelluksen toteuttamista vaeltamista harrastaville. Suunnittelussa tärkeää on mielestäni se, että suunnittelee vaelluksen aivan erityisen huolellisesti ja miettii tarkasti mahdolliset riskit ja varautuu niihin.

Olemme Tuomon kanssa tavanneet toisemme eräopaskoulussa kolme vuotta sitten ja siitä lähtien tehneet lähes kaikki reissumme yhdessä. Tunnemme siis toisemme hyvin, niin vaelluksella kuin arkielämässäkin. Kolmen viikon vaellus aivan kahdestaan oli kuitenkin erilainen retki ja haaste kuin koskaan ennen. Yhteiselämään vaeltaessa tarvitaan ymmärrystä ja joustavuutta. Luulenpa, että pitkällä vaelluksella suhde kehittyy välttämättä joko vahvemmaksi tai heikommaksi. Jos jokin asia häiritsi, se täytyi ottaa heti puheeksi. Pitkässä vaelluksessa on haasteensa mutta se tarjoaa myös erityislaatuisen tilaisuuden suhteen vahvistamiseen. Me tunsimme jo vaelluksen puolivälin paikkeilla, että vaellus on lähentänyt meitä.

Vaellusta suunnitellessani olin ajatellut, että ehkä voisin tällä reissulla oivaltaa jotain uutta elämästä. Nyt vaelluksen jälkeen, kun mietin asiaa uudelleen, niin huomaan että monet jo ennestään mielessäni olleet ajatukset elämästä vahvistuivat. Niistä kenties vahvimpana se, että tunnen, että tällainen on hyvää elämää: omistaa vähän, kulkea paljon ja nauttia elämän pienistä asioista!

Tämä oli meille kolme viikkoa karhunelämää, huoletonta ja onnellista.

Anni Vuohensilta ja Tuomo Nurmi