ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Se alkoi jo yli 20 vuotta sitten, vaelluksella itäisellä Saariselällä: kuivalla ja tuulisella tunturinlaella, jossa ei jäkälän ja muutaman sinnikkään hyttysen lisäksi kummallisempaa elämää näkynyt, oli kuivuneessa junttamaassa pieni, tummanvihreä nykerö, jossa oli puhtaanvalkoiset, ihmeen kauniit kukat. Se oli kuulemma uuvana, tunturikasvien aatelia. Myöhemmin tutustuin uuvanaan lähemmin biologian opinnoissa: tuo pieni kasvi sinnittelee ikivihreänä tuulenpieksemillä, lumettomilla tunturinrinteillä, ja karaistuu niin tehokkaasti, että se kestää tutkitusti jopa -56 asteen pakkasta. Ei moista voi kuin ihailla. Opinnot ja työt veivät aivan toisenlaisten kasvien ja ongelmien pariin, mutta joka vuosi, parhaimpina vuosina usean kerran vuodessa, suuntasimme tuntureille. Ja joka kerta, kun vastaan tuli uuvana, se sykähdytti: nyt ollaan perillä, paljakassa.



Muutama vuosi sitten onni potkaisi, ja saimme rahoituksen tunturikasvien mikrobeja koskevaan projektiin, ja pääsin pitkästä takaisin tunturiin – uuvanan ja muiden tunturikasvien pariin, ja vielä Kilpisjärvelle, Saanan, Jehkasin ja Mallan maisemiin.



Työmailla. Kyllä tämä maisema maisemakonttorin voittaa.

Vaikka en ole ollut koskaan mikä vauhtivaeltaja, ja viettänyt luultavasti keskimääräistä enemmän aikaa kontillaan tunturinummella kasveja ja muuta elämää ihmettelemässä (pitkälti sen ansiosta, että vaellusporukassa oli ihan oikeitakin kasvitieteilijöitä), työhön kuuluva näytekasvien valinta ja näytteenoton valmistelu ovat mahdollistaneet tuntureiden pieneen suureen elämään perehtymisen ihan uudella tavalla. Työn puolesta pakollinen polvien ja kyynärpäiden varassa pyllistely antaa oikean perspektiivin tuntureiden elämään: monia kasveja kun ei normaalikorkeudesta edes hevin huomaa, kuten kuuluisan jääleinikin pikkuserkkua pikkuleinikkiä tai Yliperäntuntureiden valtapuuta, vaivaispajua.



Jääleinikki ja pikkuleinikki

Ja arktisen rajalla eläviä kasveja ja niiden sitkeyttä ei voi kuin ihailla: miltei yhdeksän kuukauden talvi, lyhyt ja usein kylmä kesä, ravinneköyhä maa – usein pelkkä soraikko – ja silti heinäkuun alussa tunturinrinne kukkii ja kuhisee elämää (tai no, inisee).




Me tutkimme näissä sitkeissä kasveissa eläviä mikrobeja ja niiden toimintaa. Takana on ajatus, että kasvit tarvitsevat monenlaisia kumppaneita kyetäkseen selviämään näin karuissa olosuhteissa – lauhkean ilmanalan kasvitkin kun hyödyntävät sienijuuren lisäksi maaperän sieniä ja bakteereita tehostaakseen ravinteiden hankintaa. Osa mikrobeista on erikoistunut elämään kasvien sisällä, ja niiden tiedetään parantavan mm. kasvien kylmänsietokykyä. Arktisten alueiden mikrobeista tiedetään kuitenkin perin vähän, ja siksi me olemme olemme metsästämässä Kilpisjärven kasvien bakteereita: haluamme selvittää, minkälaisia yhteisöjä tuntureiden kasveissa elää, mikä merkitys niillä on kasvien selviämiselle, ja mikä niiden ekologinen rooli voisi olla. Yksi kohdelajeistamme on itseoikeutetusti uuvana.


Steriiliä sorankaivuuta ja uuvanan juurten pesua

Mieheni mielestä kenttätyön työnkuvani vaikuttaa kuulemma olevan pääasiassa “tunturissa maleksiminen ja välillä makailu”. Tosiasiassa näytteiden kerääminen on kärsivällisyyttä ja tunnottomia sormenpäitä vaativaa hommaa. Koska kasvit pitää kerätä kokonaisina, koska tunturikasvien juuret ylettyvät usein perin syvälle, ja koska maaperä on usein enemmän kiveä kuin maata, on lapiosta hyötyä vain osittain. Suurin osa näytteistä kaivetaan esiin varovasti käsin. Ja koska emme halua näytteisiin omaa mikrobikantaamme, vietämme siis tunteja kaivaen tunturisoraikkoa lateksihankat kädessä. Viime kesänä joku vaellusporukka osui paikalle, kun olin kaivamassa hapron monikymmensenttisiä juuria Saanan rinnepuron pohjasoraikosta. Joku kysyi varovasti mitä teen. En voinut välttää kiusausta, vaan sanoin: “kaivan ojaa”. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku kysyi “no mitä ihan oikeasti teet”. Kun selitin, että kaivan hapron juuria puron pohjalta, he hetken huolestuneen hiljaisuuden jälkeen poistuivat paikalta (vaikka olisin kyllä ihan mieluusti selittänyt miksi).



Lounastauko tunturissa: tutkija syö eväitä ja porot syövät tutkijan näytekasveja (tässä tapauksessa Saanan näytepaikkamme haproja).

Kun näytteet on tuotu laboratorioon, ne pestään huolellisesti kylmässä vedessä (toinen kärsivällisyyttä ja tunnottomia sormia vaativa tehtävä), ja varsinkin uuvanan takkuista tukkaa muistuttavien hienojuurten ja sen juuristoon lomittuvan sienirihmaston peseminen kestää niin kauan, että kohdelajin valintaa on tullut kaduttua kerta jos toinenkin. Mutta pesun, steriloinnin, vasaroinnin (hienostunut solukonhajoitustyökalumme), laimennosten ja maljausten jälkeen ne ovat maljalla kasvamassa: kasvien salaiset asukit. Siitä alkaa meidän talvinen työmme, jolloin kuoritakki vaihtuu labratakkiin, ja joka kestää kuukausia ja jopa vuosia.



Uuvana kylvyssä





ps. kyllä, niistä bakteereista löytyy paljon mielenkiintoista





Uuvana valmistautuu talveen syyskuussa 2010

Alustavina havaintoina voidaan todeta, että monet uuvanasta, haprosta ja tunturivihvilästä eristetyt bakteerit kykenevät liuottamaan mineraalifosfaattia, ja sitomaan ilmakehän typpeä - ominaisuuksia joiden voisi ajatella edesauttavan isäntäkasvin ravinteidenottokykyä. Suuri osa bakteereista kasvaa ja on aktiivinen varsin alhaisessa lämpötilassa, mitä toki Yliperän alkuperäisbakteereilta voisi odottaakin. Kiehtovinta on, että osa bakteereista on hyvin selvästi sidoksissa tiettyyn kasvilajiin, joten niillä ja niiden isäntäkasveilla vaikuttaisi olevan hyvin läheinen suhde, jonka voi ajatella olevan molempia osapuolia hyödyttävä. Olemme vasta tutkimuksen alussa, kerromme tuloksista Outassa, kun ne on julkaistu.

Riitta Nissinen