Taiteilija, graafikko Urpo Huhtanen menehtyi vaikeaan sairauteen 1. helmikuuta Mäntyharjulla. Hän oli 75-vuotias, syntynyt 6. elokuuta 1935 Nurmijärvellä. Mestari on poissa.

Urpo Huhtanen valmistui taidegraafikoksi 1957 Taideteollisesta oppilaitoksesta. Hän opetti myöhemmin (1973–75) Taideteollisessa korkeakoulussa kirjagrafiikkaa.

Työuransa hän aloitti mainosgraafikkona, mutta keskeisimmän osan vuosista 1959–75 hän toimi WSOY:n kirjagraafikkona. Sadat WSOY:n kirjat saivat ulkoasunsa hänen työnsä tuloksena, hillitysti ja tyylikkäästi. Hän kuvitti kauno- ja tietokirjallisuutta, lapinklassikoita ja uutuuksia. Huhtanen suunnitteli uransa aikana paljon käyttögrafiikkaa: Kansallisoopperan logon sekä lukuisia ooppera- ja teatterijulisteita. Urpo Huhtasen taidokas tyyli toi menestystä useissa koti- ja ulkomaisissa kilpailuissa.

Huhtanen jäi vapaaksi kuvittajaksi 1976. Kirjan kuvittamisesta Urpo Huhtanen toteaa: ”Kuvittaja kokee kirjan kuvittamalla, mutta toistamatta tekstiä. Kuvat ovat hänen kommenttejaan siitä. Hänen on astuttava kuvillaan ikään kuin rivien väliin. Kuvitus ei suinkaan ole kirjaan iskostettu taideteos, vaan se palvelee sanomaa, josta tekstissä on kysymys. Kuvitus ei myöskään saa olla pelkkä myyntiä edistävä somistuskeino. Kuvittajan olisi hallittava monenlaisia tyylilajeja sovellettavaksi kuhunkin ainutlaatuiseen tekstiin, jonka puitteissa hän kulloinkin työskentelee.” Saatuaan valtion 15-vuotisen apurahan 1985 Huhtanen alkoi laajentaa ilmaisuaan maalaustaiteeseen. Hänen teoksensa syntyivät kannanottoina uhanalaisen luonnon puolesta. Huhtasen teoksia on ollut vuosien varrella lukuisissa näyttelyissä. Hän työskenteli viimeisiin aikoihinsa asti.

Huhtasen kiinnostus luontoon ja ennen kaikkea metsään alkoi jo lapsuudessa, jolloin hän liikkui Aleksis Kiven Taula-Matti-tarinoiden innoittamana Nurmijärven maisemissa. Metsään liittyi yksinolo ja metsässä kulkeminen; syntyi halu tutustua yhä koskemattomampiin seutuihin, joita ei enää siihen aikaan (50–60-luvulla) ollut kuin Lapissa. Urpo Huhtanen rakasti Lappia. 1960-luvun puolivälistä lähtien hän vietti pitempiä ja lyhyempiä ajanjaksoja Angelin lähellä Pyhäjärvellä omistamassaan vanhassa lapintalossa tiettömän taipaleen takana. Alue oli siihen aikaan hiljaisuuden ja yksinäisyyden maa, jossa ulkopuolinen ihminen oli vain satunnainen vierailija. Lapissa Huhtasta viehätti erityisesti se, että siellä tutustui ihmisiin, näki heidän luonnonkäytön mielekkyytensä, tasapainoisen elämänrytminsä. Lapissa vietetyt ajat olivat hänelle kokonaisvaltainen, eheyttävä kokemus. Lapinkirjoihinsa hän tallensi herkällä viivalla ihmiset ja Lapin ainutlaatuisen luonnon eläimineen.

Urpo Huhtasen oma kirjallinen tuotanto liittyy Lappiin ja saamelaisiin. Ensimmäinen teos Lapinkorpi (1964) on tehty yhdessä Mikko Kilven ja Martti Montosen kanssa. Kirjan päätekijäksi mainitaan Urpo Huhtanen. Kirja oli hätähuuto Koilliskairan puolesta. Kirjan teksti ja pääosin mustavalkoiset valokuvat kertovat väkevästi koskemattomasta erämaasta, sen säilyttämisen tärkeydestä luonnontilaisena tuleville sukupolville.

Pilkkaotsa (1983) on Urpo Huhtasen kirjoittama ja kuvittama lastenkirja. Kirja kertoo orvoksi jääneestä poronvasasta, jonka lapinpoika Niilas-Antti ottaa lemmikikseen. Tarina ei ole kovinkaan kiehtova, mutta kuvitus on viehättävä  niin kuin muissakin Urpo Huhtasen kuvittamissa lastenkirjoissa.

 

Pilkkaotsa

Kuva Kaarina Huhtisen kirjasta Mitä tapahtui Velhosuolla

 

Porovuosi-kirjassaan (1970) Urpo Huhtanen kertoo poronhoidon vuodenkierrosta. Kirja on jaettu lukuihin porosaamelaisten käyttämien kuukausien nimien mukaan: vasakuu, kevätkuu, kesänkuu, uudenkarvankuu, sarvenkulomakuu, rykimäkuu, valumakuu, joulukuu, uudenpäivänkuu, kova kurja kuu, joutsenkuu, korppikuu. Huhtanen on kuvittanut kirjan puupiirroksin ja mustavalkoisin valokuvin. Teksti on asiarunoutta. Kirjaan on liitetty englanninkielinen teksti.

Uudenpäivänkuu

 

Joutsenkuu

 

Tuuli kääntyy pohjoiseen (1988) on sanan varsinaisessa merkityksessä Urpo Huhtasen oma kirja: hänen ovat sanat ja erämaassa eletyt päivät. Kirjailija löytää 20 vuotta vanhan kartan jäännökset ja omat muistiinpanonsa ajalta, jolloin hän paransi mieltään Lapissa Angelin Pyhäjärvellä. Mennyt tulee lähelle: tikkatiet, poropolut, kalakentät, lapinpiisien loiste – ja ihmiset, Vaeltava Elli, Uulan-Uula, Tsalkku-Niila, postinkantaja Kitti-Sulo, Nilppi, Pellervo Kankainen... Lyhyissä tunnelmallisissa, paikoin aforismimaisissa luvuissa eletään erämaassa, johon vasta hakattiin ensimmäisten tekoaltaiden pohjia; liikutaan ajassa, jolloin ensimmäiset avohakkuut saivat kyyneleet saunanrakentaja Villen silmiin. Joet ja järvet ovat puhtaita ja kalaisia. Kirjan alussa Urpo Huhtanen kirjoittaa: ”Malja itään, etelään, pohjoiseen ja länteen. Päivien, viikkojen ja vuosien häipyvät mielikuvat uppoavat. Haihtuu tunne: olet siipiveikko maapallon pinnalla. Katoavat ihmisten itsemurhahankkeet. Poissa muistikuvat kaupunkien meluavista siirtokunnista. Edessä on tuulta, happea ja elettävää elämää.”

Ja kirjan lopussa: ”On hyvästelty Uulalaiset... estelivät lähtöä kovin. ‒ Jäisit tänne poromieheksi, autamme alkuun. Olet vielä nuori, opit kyllä. Mutta...niin hyvä kuin onkin...niin vaikea kuin onkin palata uhkaavaan ᾿maailmaan᾿, on se nyt tehtävä.”

Kirjan piirokset ovat herkkiä, eläviä. Monet kuvat näyttävät värillisiltä, vaikka ovat mustavalkoisia. Katsoin kirjan kuvat monta kertaa ennen kuin ryhdyin lukemaan. Kirjaa on luettava hitaasti, jokainen sana on merkityksellinen.

 

 

 

Kuvia Tuuli kääntyy pohjoiseen -kirjasta

Porovuosi- ja Tuuli kääntyy pohjoiseen -kirjoista jää haikea olo. Kirjat kuvaavat kadotettua ihmisten elämää, raiskaamatonta luontoa.

Paljon on ihminen tuhonnut sen jälkeen ‒ peruuttamattomasti.

 

Liisa Koponen