Lehdet 2011

Pakko päästä

Ikä tuo mukanaan kaikenlaista vaivaa, mutta silti raihnaisessa kehossa saattaa asustaa nuori ja vireä ihminen... aika usein pieni lapsi. Ristiriita on melkoinen, mutta on uskottava ikääntymiseen, kun peilistä katsoo vastaan ”ei mikään eilisen teeren tyttö”. Sairastuin nuorena, vuosikymmeniä sitten lapintautiin. Sairaus on tähän asti pysynyt jotenkuten kurissa yhdellä kesäisellä vaelluksella kun enempään ei ole ollut mahdollisuutta. Muutaman viimeisen vuoden olen ollut vaivojeni vanki enkä ole päässyt vaellukselle. Viime keväänä pyysin vaeltajapuolisoani suunnittelemaan reissun sillä tavalla, että voin lähteä mukaan. Ja oitis hän keksi.

 

Inarille

Kaksitoista vuotta sitten olimme edellisen kerran Inarilla. Siitä reissusta jäivät mukavat muistot ja selvisimme hyvin Saamenmerellä. Alkuun kippari oli kyllä aika jännittynyt ja ajeli tiukasti ”viivaa” pitkin. Minä ehdottelin, että hän voisi vähän oikoa, kun alla oli veneilykartan mukaan jopa 90 metriä vettä. Tuolloin meillä oli mukana rinkatkin ja kävimme vaeltamassa Kessissä, tämän kesän reissulla meillä oli vain reput päiväretkiä varten. Pakkasimme kaikki tavarat veneen keulaan ja peitimme isolla pressulla. Minä istuin keskellä, käden ulottuvilla kamera ja kaulassa kiikari, kippari takana. Etenimme moottorin voimalla eikä se häirinnyt yhtään, ei alentanut nautintoa. Pienen moottorin ääni ei ollut suuren itikkatokan surinaa kummempi. Sen muistin edellisestä reissusta, että pitää pukeutua hyvin lämpimästi ja tuulenpitävästi, vaikka olisi lämmin sää.

 

Inarijärvi on valtava, sitä on kunnioitettava, sitä on lähestyttävä nöyrästi. Kahdentoista vuoden takaisella reissullamme saimme tuntea sen pelottavan voiman, mutta onneksi selvisimme silloin suojaan. Eräs taiteilija on sanonut: ”Inarijärvi on ehdottomasti naispuolinen, tiukka mimmi.” Kyllä oli kipparilla kestämistä, kun oli kaksi ärhäkkää vastassa!

Vuokrasimme veneen Partakosta. Tarkoitus oli lähteä veneilemään muutamaa päivää ennen juhannusta, mutta vesille ei ollut mitään asiaa: Inari ärjyi. Meidän oli pakko pystyttää teltta ja yöpyä siinä. Yöllä  heräillesämme huolestuneina kuulostelimme tuulta. Seuraavana aamunakaan ei ollut turvallista lähteä. Niinpä joutessamme teimme tutustumisretken Utsjoelle, ajelimme Tenon vartta Karigasniemeen ja kävimme Sulaojalla. Sevettijärven tiellä huomasimme, etteivät puiden latvat heiluneet. Toivo heräsi. Kun pääsimme Hietajoen leirintään, Matti Kokkarinen, veneenvuokraaja, oli rannassa ja hymyili leveästi: ”Nyt pääsette lähtemään.” Yhtäkkiä iltapäivällä järvi oli tyyntynyt – kuin nainen. Heittelimme tavarat ennätysajassa veneeseen. Ilta oli uskomattoman kaunis: tyyni järvi, aurinko pilkahteli muhkurapilvien lomasta ja edessä aava vesi. Ajelimme lähes pari tuntia etelään päin. Löysimme suojaisasta lahdesta vanhan leiripaikan, johon leiriydyimme, asettauduimme juhannuksen viettoon. Kippari lähti kalaan, minä kiertelin saaressa kameran kanssa. Linnut sirkuttivat, käki helskytteli myötäänsä, ja järven selällä huutelivat kuikat, ympärillä alkukesän raikas vihreys ja rinnassa riemullinen tunne: saamme olla täällä lähes viikon. Menetimme myrskyn takia onneksi vain yhden päivän.

 

Olimme leiriytyneenä kolmessa saaressa reissumme aikana, kaksi yötä kussakin leirissä ja aina vanhoilla leiripaikoilla. Se oli hyvä ratkaisu; leirin purkaminen ja pystyttäminen on aikamoinen homma. Näin jäi aikaa olla rauhassa: retkeillä lähisaarissa, lueskella, kalastella tai vain olla joutilaana rannalla. Parina lämpimänä iltana istuin rantakalliolla ja neuloin itselleni lapinlapaset. Kädet neuloivat, katse lepäsi järvellä ja höyhenenkeveät ajatukset harhailivat milloin missäkin. Oli tyyntä ja lämmintä, itikoita ei ollut nimeksikään. Ensimmäisellä Inarin reissulla kippari hämmästyi, kun veneessä vedin repusta virkkaustyöni ja rupesin virkkaamaan. Silloin meillä oli myös lämmintä juotavaa ja voileipiä venematkoilla.

 

Veneretken ruokalistan voi suunnitella toisella tavalla kuin vaelluksen. Kuivamuonat pakkasimme kannelliseen muovilaatikkoon, kylmäsäilytystä vaativat kylmälaukkuun. Salaattiaineksia riitti joka päivälle, pakastemarjojakin puoleksi viikoksi. Meillä oli mukana uusia perunoita juhannuksen kunniaksi. Juhla-aterialla söimme poropihvejä lisukkeiden kanssa ja jälkiruoaksi mansikoita. Poronlihaa oli reilusti saatavilla jokaisessa leirisaaressa... Kalaa olisimme syöneet vaikka joka päivä, mutta Inari antoi sitä niukasti. Monta kertaa epäilimme, ettei järvessä ole ollenkaan kalaa. Yhdellä päiväretkellä kippari melkein sai todella ison hauen. Veneileminen ei laihduta. Ruoka maistuu hyvin, ja kulutusta ei ole sillä tavalla kuin vaelluksella.

Teltassa meillä oli ohuet superlonipatjat retkipatjojen lisäksi sekä tyynyt. Pehmike oli hyväksi vanhoille luille. Olimme varanneet repullisen lukemista. Radiotakin kuuntelimme: ainakin kerran päivässä uutiset ja  musiikkia Ylen ykköseltä, ”kalmistokanavalta”, kuten nuoremme kanavaa kutsuvat. Juhannukseen kuuluu ehdottomasti Kesäillan valssi ja Kesäpäivä Kangasalla. Ne onnistuimme kuulemaan ja lisäksi ylimääräisenä juhannuslahjana Schubertin Forelli-kvinteton. Saimme juhannustervehdyksen tutuiltamme Tansaniasta. Tuli hyvin merkillinen olo: he siellä kaukana Afrikassa, me täällä Inarin perukoilla; molemmat maailman äärilaidoilla.

Iltaisin oli mukavaa vetäytyä telttaan lukemaan. Tuntui kuin yölamput olisi sytytetty, kun aurinko paistoi viistosti telttaan. Lukea olisi voinut läpi yön! Niin emme kuitenkaan tehneet, koska vanhat tarvitsevat pitkät yöunet ja päivällä kunnon päivänokoset. Yöt eivät aina olleet kovin levollisia, ohut patja ei bonnelia korvannut. Näin paljon unia, painajaisiakin jostain syystä. Yhdessä unessa Ruotsin kuningas kurvasi punaisella avoautollaan kotipaikkakunnallemme. Hän oli menossa vaellukselle ja otti kaverikseen paikallisen osuuspankkivirkailijan. Säälin kovasti Silviaa, kun hän ei päässyt mukaan retkelle.

Sää helli meitä. Oli lämmintä ja itikoita hyvin vähän. Pienet tuulet eivät haitanneet päiväretkiämme, koska emme ylittäneet suuria selkiä. Yhdellä päiväretkellä jouduimme rantautumaan ukkoskuuron takia. Iltaisin Inarijärvi oli tyyni  ̶  kuin mies. Paluupäivänä tuuli oli jo aamulla huolestuttavan voimakas. Läksimme kuitenkin matkaan ja ajelimme aika pitkälle, mutta sitten oli pakko pysähtyä tuulta pitämään erääseen saareen kahdeksaksi tunniksi. Mutta mikäpäs siinä oli ollessa: pystytimme teltan, ruokailimme, palvoin aurinkoa kalliolla, kippari käveli pitkin rantoja ja haisteli tuulia. Sää oli helteinen.Yritin lueskella Ruandan kansanmurhaa käsittelevää kirjaa, mutta se ei oikein sopinut tunnelmaan; kavala maailma oli kaukana. Olisimme haluneet jäädä vielä, mutta matkaa oli jatkettava mantereelle heti kun tuuli tyyntyi. Koko retki oli kiireetöntä harmoniaa, aivan kuin juhannuksen lisäksi joulukin olisi ollut samaan aikaan.

 

Vaeltamaan

Inarin reissun jälkeen mielen pohjalle jäi kytemään ajatus vaelluksesta. En puhunut mitään haaveestani, koska pidin ajatusta mahdottomana. Vaeltajapuolisoni yllätti minut ehdotuksellaan: hän kantaa minunkin rinkkani, minä vain kevyttä reppua, tehdään lyhyet päivämatkat ja valitaan helppo maasto. Minun ei ollut kovin vaikeaa hyväksyä sherpan ehdotusta ja lupasin kävellä ainakin viisi kilometriä päivässä.

Elokuussa me sitten lähdimme. Alkumatkalla mönkijä auttoi meitä syvemmälle erämaahan, mutta sen jälkeen selvisimme omin voimin. Ensimmäisen yön vietimme varaustuvassa. Olimme aika hämmentyneitä, kun tuvalla väkeä vilisi kuin pahimmassa liikepaikassa: metsähallituksen huoltomiehiä ja paikallisia rakentajia. Ja myöhään illalla varaustupaan tuli vielä kaksi miestä, jotka kyllä kohteliaasti siirtyivät autiotuvan puolelle nukkumaan. Sanoivat kuorsaavansa niin paljon ettei kukaan voi nukkua heidän kanssaan samassa huoneessa. Olin hyvin otettu, ja pikkueeva sisälläni heräsi, kun yksi paikallinen ehdotti minulle:”Jätä äijä tänne ja lähe meijjän mukhan.” Kävi sherpallekin sanomassa:”Onpahan ees yritetty!” Hän yritti uudelleen vähän myöhemmin, mutta kieltäydyin ja perustelin, että olisi oppiminen uusille tavoille, kun ”tuon” kanssa olen tottunut elämään. Mitäs minä muutakaan saatoin sanoa, kun sherpa istui vieressäni!

 

Kun seuraavana aamuna teimme lähtöä vaellukselle, huoltomies neuvoi sherpaa kantamaan minut selässä kämpän vieressä olevan joen yli. ”Kyllä minä nuorempana olisin, mutta nyt en jaksa”, tuumasi sherpa. Siihen huoltomies: ”Mie sitä otan joskus akan selkhän.”

Rauha laskeutui, kun pääsimme omille poluillemme. Sherpa kantoi omaa rinkkaansa, minä reppuani, jossa oli vain kaikkein välttämättömin. Minä jäin ensimmäiselle taukopaikalle lueskelemaan, kun sherpa lähti hakemaan minun rinkkani. Vähän välipalaa ja sitten taas matka jatkui ensimmäiseen leiriin. Pystytimme teltan, ja sherpa kävi hakemassa rinkkani taukopaikalta. Seuraavana päivänä sherpa vei ensin rinkkani uuteen leiripaikkaan, haki sitten omansa ja minut. Näin teimme sitten jatkossa aina. Leiriydyimme viikon aikana vain kolmessa paikassa. Päivämatkat leiristä toiseen olivat lyhyitä, kuitenkin sherpalle tuli kilometrejä kaikkine syrjähyppyineen lähes 100, minulle vain 40. Sherpan työskennellessä olin teltassa, lueskelin, ratkoin ristikoita tai lähdin tunturiin kävelemään. Pari tuntia kulahti hetkessä. Viimeisen vaelluspäivän viimeisen etapin, 4 kilometriä, kannoin itse rinkkani.

Muutaman vuoden vaellustauon jälkeen tunturissa olo tuntui sanomattoman hyvältä, turvalliselta ja hyvin tutulta, aivan kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Oli hyvä olla kaksistaan, aistia erämaan rauhaa ja hengittää avarassa tunturimaisemassa. Ja kuinka huvassa päivät kuluivat, täyttyivät pienistä retkistä, leiriaskareista ja oleilusta. Aika menetti merkityksensä, minulla ei ollut edes kelloa mukana. Kiipesin monta kertaa tuntureille, yhdelle tunturille neljästi. Mukanani oli aina muovipusseja mustikoita ja sieniä varten. Mustikat olivat parhaimmillaan: kiinteitä ja makeita. Ruska-aika oli alullaan. Mustikanvarvut värjäsivät paikoin tunturien rinteet kauniinpunaisiksi. Erämaa oli hyvin hiljainen. Silloin tällöin kuului kapustarinnan surumielinen vihellys. Kaikkialla oli kaljun näköistä. Hyviä jäkälikköjä emme nähneet missään, vain aavistuksen harmaata.

 

Ruoanvalmistus ja kahvinkeitto kuuluivat sherpan tehtäviin. Minä voitelin leipäpalaset ja ruokailin omatoimisesti. Kalaakin sherpa sai, mutta niukanlaisesti. Ilmeisesti vein kalaonnen, niin kuin Inarillakin. Nuotiota emme voineet tehdä koko viikon aikana, mikä oli pettymys. Maasto oli hyvin kuiva ja joka päivä päiväsaikaan puhalsi voimakas tuuli. Perinteisen rosvokalan teimme Trangialla savustuspussissa: kerros fileoitua kalaa, päälle pippurirouhetta, tilliä, sipulirenkaita ja päällimmäiseksi juustoa. Savustuspussissa kyllä luki ettei sitä saa käyttää avotulella, mutta hyvin onnistui. Kalaan tuli mieto savunmaku. Teimme toisenkin kerran samanlaisen, jopa vielä edellistä maittavamman herkkuaterian sienien kera. Ja jälkiruokaa meillä oli aina.

Viikko vilahti liian nopeasti. Sain kokea vaeltamisen sietämättömän keveyden. Pelkän repun kanssa kävely tunturissa oli uudenlainen elämys. Hartiat ja kädet eivät puutuneet, kävely oli leikkiä. Jaksoin enemmän kuin ennakkoon olin uskaltanut toivoa. Ehdotinkin sherpalle, että jatkossa tehdään aina näin. Sherpa yski epäröiden. Ilmeisesti hän toivoo minun kuntoutuvan entisenlaiseksi takkaporoksi.


Ruskaretkelle

Vaelluksellamme näimme häivähdyksen alkavasta ruskasta. En ole koskaan nähnyt Lapin värirunsautta, joten se jäi mielen pohjalle kaihertamaan kuin kivi kenkään. Mutta jo ajatus kolmannesta peräkkäisestä reissusta lyhyessä ajassa pohjolaan tuntui hullutukselta. Vaeltajapuolisoni yllätti taas kysymällä suoraan: ”Varaanko minä sen kämpän?” Asia oli sillä selvä.

Majoituspaikkamme sijaitsi lähellä tuntureita. Sieltä oli helppo lähteä päiväretkille. Menomatkalla saimme muistutuksen elämän yllätyksellisyydestä: taksi ajoi peräämme eräässä risteyksessä. Se tiesi asioiden selvittämistä ja lääkärissä käyntiä. Mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut ja auto säilyi ajokunnossa.

Ruskan sanotaan alkavan 10. päivänä syyskuuta klo 8.00. Nyt tämä tieto ei pitänyt paikkaansa. Viikkoa aikaisemmin olisivat olleet paremmat kelit ja ehkä luontokin värikylläisempi. Kahtena ensimmäisenä päivänä sää suosi meitä. Aurinkokin näyttäytyi, mutta sen jälkeen viikko oli sateinen ja sumuinen. Joka päivä kävelimme: huonolla säällä alapoluilla, paremmalla tunturissa. Monesti tunturissa oli näkyvyys olematon murkun takia. Maaruskaa oli vähän, riekonmarjat hohtivat punaisina, samoin paikoin mustikanvarvut. Koivut olivat karistaneet lehtiänsä, vaivaiskoivut olivat täysin lehdettömiä. Vieläkään en nähnyt Lapin ruskan loistoa.

 

Oli mukavaa saunoa joka ilta ja nukkua kahden lakanan välissä. Makuusopessamme oli kyllä huomattavasti huonompi ilmanvaihto kuin teltassa, ja patjakin oli huono. Monena yönä uni oli levotonta. Ja taas kuninkaalliset änkesivät uniini! Olin juontajana juhlassa, jossa vieraana olivat naapurimaan Victoria ja Daniel. Valittelin huonoa ruotsinkielen taitoani. Daniel oli kovin ymmärtäväinen ja sanoi, että hän ei osaa ranskaa. Victoria hymyili herttaisesti. Perheenlisäystä en uskaltanut ottaa puheeksi. Lopuksi Victoria kävi kiittämässä minua ruoasta. Vastasin kiitokseen tuttavallisesti. Victorian katse oli merkitsevä, ja nolostuin kun en muistanut kutsua häntä kruununprinsessaksi.

Käveleminen merkityillä poluilla oli tietysti helppoa, mutta aika mielikuvituksetonta. Ihmisvilinä tuntui oudolta. Oikeilla vaelluksillamme emme viikkoihin näe ketään eikä ihmisiä kaipaakaan. Erämaahan ei mennä seurustelemaan. Monissa paikoin polut olivat rumasti leventyneet; kävelijä kun kävelee huonon polun vierestä. Osa poluista oli päällystetty hyvin ja niitä pitkin oli helppo tepsutella huonokoipisenkin tai jopa ajella pyörätuolilla. Tällaisia retkeilypolkuja tarvitaan, koska kaikki kulkijat eivät ole ultravaeltajia eivätkä halua viettää öitänsä rakikossa kivi päänalusenaan. Laskettelukeskuksissa rinteet olivat täynnä suuria avohaavoja. On järkevää keskittää rakentaminen tietyille tuntureille. Ymmärrän että monet pitävät laskettelusta, mutta silti olin aika apea, kun katselin rusikoituja rinteitä ja tiheästi rakennetuja hotelli- ja mökkikyliä. Missään vaiheessa tällä reissulla mieleni ei rauhoittunut niin kuin kahdella edellisellä menneen suven retkellä.

 

Kotimatkalla aurinko jaksoi räkittää kirkkaansiniseltä taivaalta, ja vaaramaisemat olivat mitä kauneimmat väriloistossaan. Oli  hyvä päästä kotiin, asettautua taloksi ja mennä nukkumaan ikiomaan sänkyyn. Tuli tunne, että nyt tämä resuaminen riittää tällä erää, on muiden asioiden aika. Mutta ehkä ensi huhtikuussa menen taas tuntureille, hiihtämään. Sitä en ole vielä kokenut.

Liisa Koponen