Osallistuin Camera Borealis -luontokuvatapahtumaan Inarissa 19.-20.11.2011. Opin tapahtumassa paljon mielenkiintoisia asioita erämaihin liittyen ja varsinkin Jorma Luhdan valokuvat olivat hengästyttävän upeita. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja ohjelmatarjonta monipuolista: keskustelutilaisuus, kuvamatkoja, kuvaesittelyitä, tutkijan näkemys erämaihin ja teatteria.

Retkeilijän korvaan särähti ja silmään sattui kuitenkin. Tapahtuman teemakuva oli Piekanaäytsistä Muotkalta, johon ollaan ajettu kelkalla, isketty kota pystyyn ja kelkan valot hehkuvat kotakankaan läpi näyttäen nuotiolta. Minulle se on irvikuva. Hupikelkkailu on Muotkan erämaa-alueella kielletty, mielestäni valokuva ei ole tarpeeksi hyvä syy rikkoa tätä sääntöä.

Useamman kerran luontokuvaajat kertoivat esityksissään rikkovansa luonnonpuistojen sääntöjä kävelemällä alueilla, jotka ovat kiellettyjä ilman esimerkiksi tutkijoille tarkoitettua erityislupaa. Se vaikutti olevan yleinen tapa. En voi käsittää miten näin omahyväisesti asetutaan sääntöjen yläpuolelle, joiden tarkoitus on suojella arkaa luontoa ja ikäänkuin kerskutaan sillä. Näin kuvan, jossa linnunpoikanen on kuvausapulaisen kädessä ja perusteluna ”ei siitä ole haittaa”. Olen kuvitellut luontokuvan jonain motiivina olevan luonnonsuojelu eikä luontoa nähtäisi törkeästi vain hyödykkeenä uralla.

Mihin luontokuva kehittyy kun esimerkiksi linnuista on jo otettu niin tarkkoja kuvia, että jokainen sulan karva näkyy – tulee väistämättä porno mieleen. Olisiko kuviin hyvä saada myös tunnetta ja sanomaa, kun kuvaustekniikka ja kuvat ovat jo niin kehittyneitä. Samalla ihmettelen, että jatkuuko eläinten haaskaruokinta myös sen jälkeen kun pesintä on onnistunut ja kuvat saatu? Onko valokuva tärkeämpi kuin luonto?

 

Maria Haakana

http://www.duottar.net/