Lehti 3/2011

”Ikävä erätön ilta.” Retkeilykirjallisuuden tarkastelua

Otsikko on lainattu Markku Variksen eräkirjallisuutta käsittelevästä kirjallisuustieteellisestä tutkimuksesta. Ja tosiaan: miten ikävä ilta ilman eräkirjaa tai muuta luontokirjaa onkaan! Variksen mukaan eräkirjat, metsästys- ja kalastusaiheiset kirjat, ovat luontokirjallisuutta kuten retkeilykirjallisuuskin. Tässä kirjoituksessa esittelen suomalaista kotimaassa tapahtuvasta retkeilystä kertovaa kirjallisuutta ja etsin ko. lajin piirteitä. Varsinaisten retkeilykirjojen lisäksi tarkastelen retkeilyaiheisia romaaneja ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, opaskirjat jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Olen käyttänyt Variksen tutkimuksen näkökulmia ja saanut häneltä arvokkaita vihjeitä, mistä lämmin kiitos.

Markku Varis: Ikävä erätön ilta. SKS 2003

 

Metsästyksestä ja kalastuksesta on kirjoitettu paljon enemmän kuin retkeilystä ja vaeltamisesta. Kojoa lainatakseni: eräkirjat täyttävät isonkin rinkan, retkeilykirjat mahtuvat rinkan yhteen taskuun. Kuitenkin aina silloin tällöin ilmestyy retkeilystä kertovia kirjoja, ja vielä useammin sellaisia, joissa retkeilyä jossain muodossa on kuvattu osana muuta sisältöä.

Sanalla retki ja retkeily tarkoitetaan luonnossa tapahtuvaa vapaa-ajan ulkoilua. Eräretki on alkuaan tarkoittanut metsästykseen ja kalastukseen liittyvää retkeä, myöhemmin pitkäkestoista asumattomassa erämaassa tapahtuvaa retkeä; nykyään sitä käytetään samassa merkityksessä kuin sanaa vaellus vaikka retkeen ei liittyisikään eränkäyntiä. Eräretki ja vaellus ovat useita päiviä kestäviä retkiä, joissa yleensä yövytään maastossa tai autiotuvissa. Päiväretki tai lähiretki taas ovat lyhytkestoisia ja lähellä asuinpaikkaa tapahtuvia. Eräretki, erävaellus ja vaellus voidaan nimetä myös retken pääasiallisen luonteen mukaan, esimerkiksi kalastusvaellus, hiihtovaellus, pyöräilyvaellus, melontavaellus, pyhiinvaellus... Tässä kirjoituksessa käytetään sanaa retkeily, kun tarkoitetaan mitä tahansa retkeä ja muita käsitteitä sen mukaan, millaisesta retkestä on kyse.

 

Retkikirja – matkakirja

Varsinaisissa retkeilykirjoissa, jotka siis kertovat retkeilemisestä tai vaeltamisesta, muistellaan tehtyjä retkiä. Vanhemmassa kirjallisuudessa luonnossa liikkumisen syynä on ollut metsästys, kalastus tai muu hyödyn tavoittelu. 1920-luvun lopulla alkoi uudenlainen luontoharrastus: retkeily ilman minkäänlaisen aineellisen saaliin tavoittelua, ”tyhjänkävely”. Kirjallisuudessa ensimmäisenä tällaisena tunnetaan Kaarina Kari, joka Anna Lehtosen ja muutaman ystävättärensä kanssa vaelsi Haltille 1933 ja vei sinne vieraskirjan. Kari kirjoitti lähes 50 vuotta myöhemmin näistä retkistä kirjan Haltin valloitus (1978). Kirja on muistiinpanojen pohjalta kirjoitettu kuvaus retkistä Kainuussa ja Käsivarressa vuosina 1929-37. Retkeily tuolloin oli hankalaa, ei ollut hyviä retkeilyvarusteita, painavia varusteita kuljetettiin kottikärryjen kaltaisilla työntörattailla ja jopa porolla, eikä Kilpisjärvelle ollut vielä tietä. Karin kirja on retkeilyn historiaa, kirjallisesti sen ansiot ovat vähäiset, mutta valokuvat ovat yllättävän laadukkaita.

Kullervo Kemppistä pidetään retkeilykirja-lajityypin aloittajana. Kuitenkin aiemminkin oli aiheesta kirjoitettu. Paavo Pitkäsen 1949 ilmestynyt Lemmenlenkillä Lapissa kertoo vaelluksesta Enontekiöltä Inariin ja on hyvä kuvaus tuon ajan retkeilystä. Pitkänen yrittää käyttää kirjassaan pohjoisen sanontoja eikä oikein onnistu, ilmaisut jäävät epäaidoiksi. Sen sijaan kuvaukset Lapin ihmisistä, mm. Kaapin Jounista, ovat hersyviä.

Pitkäsen Noita ja neljätoista (1963) on erä- ja retkeilykirja, jossa on kaksi retkeilyaiheista novellia. Veneilyretkellä noustaan soutaen Ivalojokea ja toisessa kerrotaan tunturivaelluksista. Retkeilijä sanoo raskaan vaelluksen jälkeen, ettei enää ikinä lähde tunturiin, mutta vähän ajan kuluttua haluaa taas Lappiin vaeltamaan.

Kullervo Kemppisen vuonna 1958 ilmestyneen Lumikurun sanotaan saaneen aikaan varsinaisen eräretkeilyinnostuksen. Kemppinen oli tehnyt useita vaelluksia Saariselälle niin kesällä kuin talvellakin. Lumikurun alussa on retkeilyohjeita, kirja on täten myös opaskirja. Kemppinen kertoo, välillä suorastaan hurmioituneena, Saariselän parhaista kohteista ja antaa sittemmin kuuluisiksi tulleet nimet mm. Lumikurulle ja Paratiisikurulle. ”Lappia ja sen lumousta ei voi selittää, se täytyy kokea.” Seuraavissa kirjoissaan Poropolku kutsuu (1961) ja Haltian harteilla (1964) Kemppinen vaeltaa myös Lapin muilla tunturialueilla Kevolla, Paistuntureilla, Muotkatuntureilla, Lemmenjoella ja Käsivarressa. Saariselkä oli tullut jo 1960-luvun alussa niin suosituksi, että Kemppinen itsekin pohtii syyllisyyttään Saaariselän pilaamiseen. Epäilemättä Kemppisen kirjat synnyttivät innostuksen tunturivaellukseen. Helsingin Sanomien kirja-arvioinnissa Heikki Väänänen oli Lumikurun arvioinnissaan kirjoittanut: ”Oma syynsä, jos hän lähivuosina havaitsee retkeilyrauhansa melkoisesti vähentyneen.” Uudemmissa kirjoissaan Naskama (1975) ja Tunturikoivun lastuja (2003) Kemppinen pohtii retkeilyn olemusta syvällisemmin kuin varhaisissa teoksissaan.

Klassikko: Haltian harteilla

 

Kemppisen vaelluksilla oli jo paremmat varusteet kuin Karin aikaan. Oli rinkat, keveämmät teltat, ja kohtuullisen hyvät sukset hiihtovaelluksille. Kemppinen itse kehitteli retkeilyvarusteita ja kirjoitti laajan, vieläkin osin käyttökelpoisen retkeilyoppaan Erävaellus (1966).

Leevi Karsikkaan Riekko Jäniksenjalka (1975) on erikoinen kirja: nimettömän Kulkijan ohella pääosassa on riekko, Riekko Jäniksenjalka. Lisäksi muutkin eläimet ovat ovat saaneet oman lukunsa: kärppä, kettu, harakka, naali, kiiruna, jänis, kärppä... Karsikas puolustaa Lapin asukkaita ja luontoa ja käy läpi elämää vuodenkierron ympäri talvesta jouluun. Kirja on vahvasti koettu, elämää ja eläimiä ymmärtävä. Perinteistä kuvausta erävaelluksista sisältää Karsikkaan Hiljainen erämaa (1982), jossa ollaan hiihtovaelluksilla Itäkairassa silloin, kun siellä sai tehdä rakotulet ja metsästää karhuja. Kirja on väritöntä, toteavaa kerrontaa maastosta, retkien rasituksista ja kulkemisesta.

Mutta vuonna 2005 kirjoittamassaan muistelmamaisen eräkirjan Tunturien kuvajaiset esseessä Jokihelmisimpukka Karsikkaan teksti on parempaa, kypsempää ja pohdiskelevaa: ”Olin silloin tuntenut kaiken aikaa, että tulen kirjoittamaan omalla tavallani tuosta kaikesta, olen kirjoittava koko ajan yhtä ainoata pitkää eräkirjaa, jonka ainekset syntyvät oman elämäni tapahtumista ja elämyksistä ja joka loppuu vasta, kun itsekin lopun! Toivon, että se kirja jää sananmukaisesti kesken, että pystyisin kirjoittamaan viimeiseen asti, vielä sinä päivänäkin... jonka tietenkin on pakko joskus tulla, mutta jonka tulolla ei ollut mitään kiirettä.” Tässä esseessä Karsikas muistelee vuosikymmeniä aiemmin tekemäänsä Saariselän vaellusta.

Kai-Veikko Vuoriston Hankien kimallus (1984) sekä Missä pitkospuut päättyvät (2007) kertovat jalkaisin ja hiihtäen tehdyistä vaelluksista eri puolilla Lappia. Vuoristo on retkeilyn ja matkailun asiantuntija, joka laajalla kokemuksella kirjoittaa retkeilystä, esittelee erämaa-alueet ja niiden annin. Näissä kirjoissa kerrotaan pikkutarkasti tehdyistä retkistä, kuvataan luontoa, mutta niissä on tietokirjamainen, melko yksitoikkoinen ja toteava tyyli. Vain harvoin Vuoristo innostuu, ehkä kuitenkin kertoessaan yöhiihdosta Saariselän takamailla tai nähdessään maakotkan.

Valter Keltikankaan kirjat Seitsemän tuntia erämaata (1977) ja Koskilta ja erämaista (1984) ovat tavanomaisista erä- ja retkeilykirjoista poikkeavia. Keltikangas (1905-90) oli metsätalouden professori ja kirjoitti tiedemiehen tarkkuudella myös erämaista. Hän oli tutustunut useisiin Lapissa asuviin ihmisiin ja kirjoitti helmenpyytäjistä Arvid Vegeliuksesta ja Huhti-Heikistä. Kysymykseen, mikä saa etelänmiehen lapinkävijäksi, antoi Huhti-Heikki osuvan vastauksen: vuosituhansien takaa kaikuva erämaan ääni ja vapauden kaipuu. Erikoisen hieno on Keltikankaan kuvaus ”Seitsemän tunnin laaksosta”, koskemattomasta metsäisestä erämaisesta laaksosta Lounasjärven lähellä Petsamossa. Lähdöstään retkilleen erämaihin Keltikangas toteaa: ”Aloitan taipaleen uskoen vakaasti, että erämaa on jälleen kerran antava minulle vähintäänkin sen minkä osaan siltä odottaa.”

Saara Harviaisen vuonna 1989 kirjoittama Lapintikkuja on virkistävällä tavalla erilainen kirja. Harviainen (1919-2004), ”Luu-Saara”, tunnetaan maamme ensimmäisenä naispuolisena ortopedina. Hän retkeili Lapissa paljon, sai aikaan Termislehdon rauhoittamisen Enontekiöllä ja kirjoitti retkistään neljä kirjaa, joista Lapintikkuja on tunnetuin. Harviainen ei anna retkistään turhantärkeää kuvaa, hän kirjoittaa veitikka silmäkulmassa kommelluksista kuten onnistumisistakin, pilailee ja  irvailee saalista himoitseville kalamiehille ja muille himovaeltajille. Hän tutustui moniin Lapin asukkaisiin ja kirjoittaa heistä arvostavasti ja kunnioittavasti.

Aura Koiviston erä- ja retkeilykirjassa Metsäretkiä (1992) kerrotaan metsästyksestä ja retkeilystä, hieman lähiretkistäkin. Koivisto kirjoittaa erittäin hyvin, värikkäästi ja rajun kriittisesti. Kuvaukset juopottelevista ja rähinöivistä metsästäjistä lienee ymmärrettävä metsästyksen ja muiden luonnossa tapahtuvien lieveilmiöiden ironiseksi kritiikiksi. Kirjan pääajatus on luonnon ja luonnonmukaisuuden säilyttäminen, turhaa koneellistumista ja tehometsätaloutta Koivisto arvostelee ankarasti ja ikävöi hävinneitä vanhoja metsiä, suuria haapoja ja retkiä oikeaan metsään.

Raimo O. Kojon Kuukkelin matkassa (2000) on värikäs kuvaus kirjoittajan retkistä yli 40 vuoden aikana. Kojo vaelsi koulupoikana kesällä 1955 Inarista Hettaan ja kirjoitti retkestä laajat muistiinpanot. Näiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta Kojo tarkastelee lähes 50 vuotta myöhemmin retkeilyn, luonnon ja koko maailman muuttumista. Muutos ei ole ollut aina myönteistä, kehitys ei ole aina kehittymistä, ”kautta kuukkelin pyrstön”. Kojon kirja on retkeilykirjojen parhaimmistoa.

Retkeilyn muuttumista on Tapio Laine kuvannut hyvin kirjassaan Vahingossa Vongoivalle (2005). Ensimmäisen vaelluksensa Saariselällä Tutta ja Tapio Laine tekivät 1966 ja 35 vuotta myöhemmin he onnistuivat pääsemään tavoittelemalleen Vongoivalle. Retkeily Saariselällä on muuttunut rajoitetummaksi mutta sisäinen kokemus on pysynyt entisenlaisena. ”Varusteet, asusteet ja ruoka ovat muuttuneet parempilaatuisiksi ja kevyemmiksi. En kyllä lähtisi nyt Saariselälle vaeltamaan kumisaappaissa, farkuissa, puuvillaisessa anorakissa ja flanellipaidassa... enkä suostuisi kantamaan vanhanaikaista rinkkaa, jossa on kapeat nahkaviilekkeet ja ohut nahkahihna lantiovyön paikalla.”

Yrjö Teeriahon tietokirjamaiset kirjat, mm. Pitkin poikin Saariselkää ja muita Lapin takamaita (2005) ja Kulkijoiden vanhaa Saariselkää (2009) sisältävät kirjoittajan muistoja ja kokemuksia monilta omilta retkiltä. Arvokkaita tietoja autiotuvista ja tunnetuista Saariselän persoonallisuuksista Suomun Villestä, Meänteiksestä ja Itäkairan Prinsessasta Teeriahon kirjoista myös löytää.

Valikoima hyviä retkeilykirjoja

 

Ulla-Rosa Rautiaisen Riekonsulka (2009) kertoo yhdestä yksinvaelluksesta Inarinpolulla Sevettijärveltä Karlebotniin. Kirja on pohdiskeleva, mietiskelevä ja elämänkatsomuksellinen, kirjoittaja nimeää retkensä pyhiinvaellukseksi. Toisaalta kirja noudattaa retkeilykuvausten yleistä kaavaa: kohdataan monia vaikeuksia, kastumisisa, hiertymiä, eksytään... lopulta kuitenkin on kaikki hyvin. Rautiaisen kirjassa on myös tietoa vaeltamisesta, kulttuurista ja historiasta.

Össi Nikula muistelee kirjassaan Haaveena Haldi (2011) yli 40 vuotta aikaisemmin miehensä ja neljän lapsensa kanssa tehtyä vaellusta Kilpisjärveltä Haltille. Lapsista nuorin oli 6-vuotias mutta hän jaksoi kuten muutkin sisarukset hyvin. Retki onnistui hienosti ja perhe koki sen antoisaksi. Nikulan kirja on harvinaista laatua: perheretkeilystä on kirjoitettu vähän.

Jalkaisin tai hiihtäen tapahtuvan retkeilyn kuvaamisen lisäksi on kirjoitettu muistakin retkeilymuodoista: veneily-, pyöräily- ja melontaretkistä. Erno Paasilinnan ja Antti Tuurin teos Isoa Inaria kiertämässä (1999) kertoo purjeveneellä tehdystä laajasta Inarijärven purjehduksesta. Paasilinnan osuus on kertomista historiasta ja Tuurin purjehtimisesta. Kirja antaa hyvän kuvan Inarin luonteesta ja purjehtimisesta, mutta paljoakaan uutta lappitietämykseen ei kirjasta saa. Erkki Lampén teki vuosina 2000-2006 neljä pitkää halki Suomen ulottuvaa retkeä kävellen, pyöräillen, hiihtäen ja meloen. Näistä retkistään Lampén kirjoitti päiväkirjamaisen kirjan Neljä retkeä läpi Suomen (2009). Hän hämmästelee kohtaamiensa ihmisten ystävällisyyttä ja pohtii retkiensä mielekkyyttä: ”Saan tyydytystä siitä että olen ensimmäinen, joka on koko tämän retkisarjan kerännyt...olen tehnyt retkeni puhtaasti itseni vuoksi, joskin olen myös toivonut muiden viihtyvän tarinoideni parissa ja saavan rohkeutta toteuttaa omia unelmiaan.”

Raimo O. Kojo ajoi syksyllä 1986 läpi Suomen Nuorgamista Hankoon. Lähes 3000 kilometrin pyöräilyretkellä hän omaan elämäänsä peilaten tarkkaili suomalaista luontoa ja suomalaista elämää ja kirjoitti retkestään kirjan Syysmatka Suomessa (1988). Kirja on herkullisen karhea kuvaus suomalaisuudesta kaikkine suruineen ja iloineen. Kuva ei aina ole kaunis.

Uusimmista retkeilykirjoista on mainittava Jouni Laaksosen Erämaat (2009) ja Juhani Syrjän toimittama Poytään isketty puukko (2010). Laaksosen Erämaat on opaskirjan ja retkikertomusten yhdistelmä. Kirjassa esitellään kaikki pohjoiset retkeilyyn soveltuvat erämaat ja Laaksonen elävöittää tekstiään persoonallisilla ja omakohtaisilla tarinoilla. Pöytään isketty puukko on kirjoituskilpailun tuloksena syntynyt erätarinakokoelma, jonka tarinoista kolmasosa on kokeilevia novelleja vaelluksista. Tarinat ovat hyvin eritasoisia, kielellä kikkailevia, on yritetty saada aikaan moderneja tarinoita, mutta tulos on epäaito. Vain Tarja Makkosen Pakko vaikuttaa itse koetulta.

Lähes kaikissa retkeilystä kertovissa kirjoissa ja esseissä on onnellinen loppu: on onnistuttu, virkistytty, saatu elämyksiä. Annamari Niskanen kirjoittaa novellissaan Amundsen, Orhipov, Eila ja minä (Vuopajan pyörteet. Ivalon Kirjallisuuspiirin antologia 2007), että epäonnea voi kertomuksissa olla mutta vain siksi, että onnistuminen saisi massiivisempaa kaikupohjaa. Näkökulma on retkeily- ja eräkertomuksissa todella harvinainen. Niskanen kirjoittaa pieleen menneestä retkestä kertomuksen, jossa mikään ei onnistu ja koko retki on yhtä kärsimystä. Olipa tuo retki itse koettu tai kuviteltu – samantekevää, tarkastelutapa on tuore.

On erikoista, että eteläisessä Suomessa tapahtuvasta retkeilystä samoin kuin lähiretkeilystä ei ole kirjoitettu juuri mitään. Lieneekö niin, ettei lähiluonnossa liikkumisessa nähdä olevan mitään erikoista kirjoittamisen arvoista, ei eksotiikkaa, ei dramatiikkaa? Siksikö kustantajat eivät tunne mielenkiintoa? Kuitenkin suurin osa retkeilystä tapahtuu etelässä ja lähellä kotia.

 

Retkeilyaiheiset romaanit

Veikko Huovisen 1959 kirjoittama lyyrinen romaani Siintävät vuoret lienee paras retkeilyaiheinen romaani. Nuori työläispoika määrätään opastamaan johtajan tytär vuorten toiselle puolelle. Luokkaeron takia nuoret teitittelevät toisiaan eivätkä tule tietämään edes toistensa nimiä, silti he keskustelevat ja salaa ihastuvat toisiinsa. Kirja kuvaa elämän kulkua, elämähän on vaellusta. ”Kaikki jotka elävät ovat ikäänkuin matkalla milloin nousevassa, milloin laskevassa maastossa. Matkan päämäärä on yleispiirteiltään tiedossa, mutta sen paikan ja ajan yksityiskohdat, mihin ja minne päädytään ovat salatut. Jokaisella on saattajansa tällä matkalla, aviopuolisoilla toisensa, työntekijällä esimies tai työtoveri, koululaisella opettajat. Harvoin tulee kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota siihen seikkaan, että vierellä kulkeva on matkatoveri, josta ehdottomasti on erottava.”

Eeva Kilven 1966 julkaistu Lapikkaita voitaneen luokitella romaaniksi, tai ainakin kaunokirjalliseksi novellikokoelmaksi. Epäilemättä kirja sisältää omia kokemuksia lapinretkistä. Kilpi piruilee saalista himoitseville kalamiehille ja kirjoittaa huumoria käyttäen. ”Lapinkulkijat ovat mitä suurimmassa määrin kaksinaismoraalin ylläpitäjiä; he vaativat seudulta koskemattomuutta mutta tallaavat sitä itse.” Ja ”eräs lapinkävijä on kertonut miten omassa vaimossakin saattaa havaita miellyttäviä piirteitä silloin kun istuu hänen kanssaan iltanuotiolla pitkän ja rasittavan yhdessä kuljetun päivän jälkeen.” Kilpi ironisoi lapinvaelluksia, mutta kirjan lopussa häivähtää kuitenkin kaipaus takaisin vaellukselle.


Eeva Tikan romaanissa Tunturisusi (1975) ja Anni Lahtisen romaanissa Tunturikurmitsa kutsuu (1984) on samankaltainen perusajatus: Lappiin tehty vaellus on suunnattoman raskas naiselle, mutta vaelluksella koettu antaa retken jälkeen myönteisiä ratkaisuja elämän ongelmiin; vaelluksella saa  ideoita, uudistuu ja virkistyy.

Mauri Paasilinnan Valkoinen poro (2001) on mielikuvituksellinen vaellus- ja jännitysromaani. Mies ja nainen joutuvat erikoisella tavalla eksyksiin ja kulkevat erämaassa viikkojen ajan. Kirjan tapahtumat ovat mahdottomia, lukija ei tiedä, mikä voisi olla totta ja mikä puhdasta fiktiota. Mutta ehkä kirjassa halutaan sanoa, millaisia odottamattomia ongelmia elämässä voi tulla ja vaikeuksien kautta voi päästä pohtimaan ja ymmärtämään elämää.

Johanna Sinisalo kirjoitti 2008 puhtaan retkeilyromaanin Linnunaivot. Päähenkilöt ovat vaelluksella Tasmaniassa Australiassa. Olen ottanut tämän romaanin tarkasteluuni siksi, että kirjassa on takautumia myös Suomesta ja Sinisalon kirja kertoo nykyaikaisesta vaeltamisesta. Tasmanian luonto on äärimmäisen ankara, voimakkaampi kuin mihin hienoihin, moderneihin varusteisiin luottava vaeltaja on osannut varautua. Kirja tuo esiin suuren ristiriidan kulutuksen ja luonnon välillä. Onkohan ihmisellä vain pienet linnunaivot eikä hän ymmärrä luonnon voimaa; vai onko lintu sittenkin viisaampi kuin ihminen?

Voisi olettaa, että romaaneissa olisi syvällisempää pohdintaa ja tarkastelua retkeilystä kuin muissa retkeilykirjoissa. Näin ei kuitenkaan ole: monissa matkakirjan tyyppisissä kirjoissa on päästy ainakin yhtä syvälliseen kuvaukseen, esimerkiksi Keltikankaan, Karsikkaan, Kojon ja Rautiaisen teksteistä näin voi sanoa.

 

Retkeilyä muussa kirjallisuudessa

Retkeilykirjallisuuden lisäksi muussa luontokijallisuudessa, nuorten kirjoissa, runokirjoissa, saduissa ja jopa kuvataidekirjoissa on käsitelty retkeilyä. Esimerkkejä tällaisista löytyy runsaasti.

Eräkirjaa ja retkeilykirjaa ei aina voi erottaa toisistaan: monissa eräkirjoissa on retkeilyaiheisia novelleja tai metsästys- tai kalastustapahtuma on retken tai vaelluksen kaltainen.

Eräkirjallisuudesta puhuttaessa ei voi ohittaa kahta suurta klassikkoa, A. E. Järvistä (1891-1963) ja K. M. Walleniusta (1893-1984). Molemmat kirjoittivat ensimmäiset teoksensa 1930-luvulla. Vaikka kummankin retkien syynä on lähes aina ollut metsästys tai kalastus, on kummallakin myös novelleja, joissa ei erästellä, vaan kuljetaan muista syistä.

A. E. Järvinen tunnetaan parhaiten loistavasta luonnonkuvauksesta. Hän oli monipuolinen kirjoittaja, joka luontokuvausten lisäksi kirjoitti saalistuksesta, mutta ehkä sittenkin eniten ihmisistä. Omaperäistä on eläinten näkökulmasta kirjoittaminen, esimerkiksi kirja karhusta metsästyksen kohteena (Salojen valtias 1934) ja novelli Parvalammen kuikka teoksessa Omilta kairoilta (1951). Lähes kaikissa Järvisen kirjoissa on novelleja, joiden aiheena on retkeily, esimerkiksi hänen viimeisessä teoksessaan Särkyvää kirkkautta (1963) sellaisia on useita. Niin hyviä kuin Järvisen kuvaukset luonnosta ovatkin, voivat ne jatkuvasti toistuessaan tuntua puuduttavan samanlaisilta.

Kurt Martti Walleniuksen ensimmäinen kirja Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä ilmestyi 1933. Se on kokoelma kertomuksia, joissa tehdään rangaistusretkiä kolttien pariin, retkeillään metsästäen ja kalastaen, ollaan helmenpyynnissä ja kerrotaan erämaan asukkaista. Walleniuksen teksti on pelkistettyä, mutta merkillisellä tavalla hänellä on myös herkkyyttä ja silmää luonnon kauneudelle.

Monet viime vuosisadan loppupuolen metsästys- ja kalastusaiheiset eräkirjat ovat yksitoikkoista luettavaa: niissä mennään saalistamaan, aluksi ei saada mitään, mutta sitten lopulta vaikeuksien jälkeen saadaan saalis. Onneksi on muutamia poikkeuksia. Kolme vuosikymmentä sitten Koilliskairan autiotuvilla vieraskirjoissa oli Seppo Saraspään merkintöjä, jotka eivät jättäneet kylmäksi, esimerkiksi Manto-ojan kämpän vieraskirjassa: ”Kävin täällä kahden ihmisen parhaan ystävän kanssa: koiran ja vaimon.” Saraspää ja Veikko Haakana tunnetaan eräkirjallisuuden uudistajina, jotka toivat uusia näkökulmia: yhteiskunnalliset näkemykset, huolen luonnon ja aidon elämäntavan säilymisestä sekä huumorin. Saraspään ensimmäinen kirja Pyytömiehiä Koilliskairassa (1984) ja Nurmettuneet nuotiopaikat (1986) kuten hänen muutkin kirjansa sisältävät retkeilijänkin luettavaksi sopivaa tarinaa. Saraspään teksti on vähäeleistä, mutta sisältää riemastuttavaa, kätkettyä huumoria mutta myös satuttavia tapahtumia kuten vaimon kanssa melomisesta ja metsästämisestä kerrottaessa. 1923 syntynyt Veikko Haakana taas on monipuolinen kirjailija, joka on kirjoittanut lähes 50 kirjaa, runoja, nuorisokirjoja, romaaneja ja eräkirjoja. Kirjassaan Tunturista tuulee (1976) hän kirjoittaa retkelle lähtemisestä: ”Tarpeellinen ei ole mikään mikä ei ole välttämätöntä. Välttämättömiä ovat: tarkoituksenmukainen vaatetus, kompassi, leuku ja tulitikut. Ja lopuksi: tarpeellista on käydä kairassa usein.” Haakanan teksti on rauhallista kerrontaa, hän ei retostele saaliilla, metsästys tai kalastus ovat vain syy lähteä luontoon. Kuluvan vuoden alussa Haakana julkaisi uusimman kirjansa Unien kirja. Siinä Haakana kertoo unina muistelmia metsässä kulkemisista, sotakokemuksista ja lapsuudenkotiin paluusta.

Eräkirjailijat retkeilevät

 

Vielä on mainittava yksi eräkirjailija, Suomen Jack Londoniksikin sanottu Teuvo Hahl-Marjokorpi (1930-2000). Hänen kertomuksensa Suomen Lapista ja Ruijan rannoilta kalareissuilta, retkistä ja erikoisesti noiden alueiden ihmisistä ovat rosoisen karheita ja syvälle luotaavia. Ehkä hänen koskettavin teoksensa Yöauringon maa ilmestyi 1976. Sen kertomus Sammu nostaa kyyneleen silmään.

Luonnontutkijoiden ja valokuvaajien monet kirjat sisältävät runsaasti retkeilyä. Yrjö Kokko (1903-77) tunnetaan luontosadustaan Pessi ja Illusia sekä laulujoutsenen pelastajana. Kokko teki useita retkiä etsiessään katoamassa ollutta joutsenta, löysi pesivän joutsenparin ja kirjoitti kirjan Laulujoutsen 1950. Markku Varis kirjoittaa Kokon tuotannosta: ”Kokko on ennen muuta romantikko, joka antaa kuvaamilleen Ultima Thulen linnuille inhimillisiä piirteitä jopa nimeämällä ne Hannaksi ja Marskiksi. Tuotannossaan Kokko yhdistää luonnonvaraisen ihmiselämän sekä luonnon ja sen eläimet harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka tarjoaa rauhallisen ja terveellisen vastapainon nykyaikaiselle kaupunkikulttuurille.” Toinen Kokon retkeilykirjallisuuteen kuuluva teos on Sudenhampainen kaulanauha (1951), jossa isä ja poika jättävät kaupungin ongelmat muuttamalla vuodeksi Lapin erämaihin ja palaavat sieltä kokonaan uudistuneina.

Hyviä esimerkkejä luontokuvaajien kuvausretkistä sisältyy Eero Murtomäen teoksiin. Esimerkiksi Tunturipöllö (1999) on hyvää kerrontaa pöllöperheen valokuvaamisen vaatimista monista vaativista retkistä. Murtomäki tuntee luontoa ja saamelaista perinnettä ja hänen kirjoissaan on runollista ilmaisua.

Tunnetut kansatieteilijät kuvaavat matkojaan retkeilykertomuksen tavoin. Samuli Paulaharjun pitkät perinteenkeruumatkat suuntautuivat Karjalaan, Pohjanmaalle ja Lappiin. Paulaharjun pääteos Sompio (1939) perustuu hänen kahtena kesänä tekemiinsä matkoihin ja on hieno kuvaus sittemmin kadonneitten kylien elämästä. Kirjaansa Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (1908, uusittu laitos 1981) varten vanhaa karjalaista rakennusperinnettä tallentaessaan Paulaharju kulki kesälomallaan kahdessa kuukaudessa 2000 kilometriä, josta puolet kävellen – ei siis mitään tyhjänkävelyä! ”Sieltäpä jäivät muistot, jotka eivät hevillä mielestä lähde.”

Hetassa opettajana elämäntyönsä tehnyt Yrjö Kortelainen teki jalkaisin, porolla ja soutaen useita retkiä eri puolille pitäjää, ja hänen muistiinpanoistaan, piirroksistaan ja valokuvistaan koottu Entistä Enontekiötä (1995) antaa hyvän kuvan viime sotien jälkeisten vuosikymmenten elämästä Enontekiöllä.

Monissa nuorten kirjoissa retkeillään. Anni Polvan kirjassa Tiina seikkailee (1963) nuoret lähtevät pyörillä telttaretkelle, kokevat kummallisia sattumuksia ja pääsevät lopulta päämääräänsä mummon luokse. Matti Uurinmäen poikakirjoissa lapinvaelluksilla kohdataan jännittäviä seikkailuja. Hyvästä esimerkistä käy Huumaava Haltin reitti (2008).

Jotkut retkeilijät ovat osanneet kuvata retkitunnelmia runon muodossa. Mikko Kilven runo Tulilla on kokoelmassa Lapinmaa (1961):

 

Päivän kadotessa tunturien taakse

on koleaa. Vain kuusimetsän siluetti jää

ja sen peilikuva veteen. Ilta on.

Asennon laadin rantaan vähin äänin.

Kiehiset vuolen huolella ja tyynin mielin:

honkaiseen pölkkyyn sytyttävät kyllä

elävän liekin, ihmismieltä lämpimämmän.

 

Pentti Harjumaan Tunturilta tunturille runokirjasta (1981) löytyy seuraava runo:

 

Mies

kevätlatua

hurmiossa hiihtää

tunturi mielihyvästä

voihkii vikisee

sauvan alla.

 

Retkeily voi olla myös satumaista: muumit retkeilevät melkein kaikissa Tove Janssonin muumikirjoissa. Suvi Ahola kirjoittaa Kansallisbibliografian artikkelissaan: ”Kaikkien muumikirjojen miljöönä on laakso, jonka keskellä asuu omalaatuinen Muumipeikko vanhempineen. Kirjoissa joudutaan yleensä seikkailuun tai katastrofiin, johon liittyy matka ja siltä paluu.”

Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2004) on taidekirja. Kivi etsii kuvataiteessa esiintyvää luontokokemusta omien retkiensä kautta ja hahmottelee luontokäsitystä Keski-Euroopan ja Suomen kuvataiteessa. Kansallisromanttinen erämaamaisema on mielissämme vahvana esimerkiksi Galen-Kallelan, Halosen ja Järnefeldin maalausten ansiosta. Mänty kuvaa sitkeätä suomalaisuutta, kuustahan ei taiteessa juuri kuvata. Nämä maalaukset ilmentävät ”romanttisen Suomi-kuvan keskeisiä poliittis-tunteellisia ja taloudellisia arvoja...matkailullista vetovoimaa, aurinkoista ja isänmaallista idylliä”. Kiven mielestä kuvitelma laajojen erämaiden olemassaolosta Suomessa on pelkkää harhaa ja kansallispuistomme ovat ulkoilurakentamisen saavutuksia. Kirjan lopussa on eräretkeilyohjeita kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna.


Omaperäinen taide- ja retkeilykirja

 

Retkikirjan piirteitä

Retkeilykirjallisuus on luontokirjallisuutta, siinä kuvataan luontoa, sen yksityiskohtia, kasveja, eläimiä, maisemaa, sen kauniita ja erikoisia paikkoja. Vanhimmissa kertomuksissa hyödynnettiin luontoa, nykyisin kannetaan huolta luonnon säilymisestä. Matkakirjana retkeilykirjoissa muistellaan tehtyjä retkiä, niiden vaiheita, reittiä ja tapahtumia. Pääpaino on mielestäni omien kokemusten ja tunnelmien kuvaamisessa. Yleensä kokemus on positiivinen, virkistävä ja voimaa antava.

Retkeilykirjan tavallisin muoto on novelli. Melkein kaikki teokset koostuvat lyhyehköistä novelleista useilta retkiltä, romaanien lisäksi vain muutamia yhdestä retkestä kertovia kirjoja on kirjoitettu.

Retkeilykirjallisuus kuten eräkirjallisuuskin on miesten kirjoittamaa. Perinteisessä painetussa kirjallisuudessa on vain muutamia naiskirjoittajia. Naisen kirjoittama teksti on selvästi erilaista kuin miehen: naisella on enemmän huumoria, retkeily ei ole saaliin tavoittelua tai muunlaista suorittamista kuten miehillä sekä kirjoitustyyli on värikkäämpi ja käytetään enemmän ylisanoja. Veikko Haakana kirjoitti 1995 kirjassaan Jäähyväiset Joelle: ”Parikymmentä vuotta sitten kämppien vieraskirjoissa oli vain lyhyitä mainintoja. Nyt on toisin. Superlatiiveja viljellään. Sää on ollut ihmeen ihana ja maisemat suurenmoisia tai kerrassaan mykistäviä.” Onko retkeily meille miehille niin vakavaa kuin se retkeilykirjoissa näyttää olevan?

Retkeilystä kertovia kirjoja julkaistaan harvoin, vain pari vuosittain. Lieneekö syy siinä, että kustantajat eivät tällaisten kirjojen julkaisemisen näe olevan kannattavaa. Syy voi olla myös siinä, että retkeilykertomukseen on vaikea saada luontaista jännitettä ja huippukohtaa. Jouni Laaksonen kirjoittaa tästä (Vaellusnet 19.4.2011): ”Välillä osuu käteen omakustanne, jossa kerrotaan orjallisesti retken kulku, mutta ei laajenneta ajatuksia sen pitemmälle. Se ei vielä suuresti sytytä ostohaluja, etenkään kun vastaavia löytää netistä ilmaiseksikin. Eli muuta henkeä on tarinoihin saatava ennen kuin niistä koostuu kirja, joka lukijan tekee mieli ostaa omaksi.”

Internetissä on paljon retkikertomuksia. Ne ovat kuitenkin lähinnä päiväkirjamaisia kuvauksia, joilla ei ole juurikaan antia muille lukijoille eivätkä ne liene sellaisiksi tarkoitettukaan. Viime aikoina on ilmestynyt joitakin retkeilyaiheisia nettikirjoja. Niiden kieli ja sisältö kaipaavat vielä kehittämistä.

Mitkä ovat parhaat retkeilykirjat? Pitkän kirjallisen retken jälkeen kysymykseen on helppo vastata: Huovisen Siintävät vuoret, Kojon Kuukkelin matkassa, Kilven Lapikkaita ja Keltikankaan Seitsemän tuntia erämaata.

 

Matti Koponen