Katselimme puolison kanssa suurta tavarakasaa makuuhuoneemme sängyn päällä – miten kummassa sitä mukaan otettavaa onkaan noin paljon? Paljon pakattavaa olisi vielä Suomessakin – ystävämme ja oppaamme oli luvannut lainata meille sekä majoitteen että muutakin tarpeellista.  Joitakin tarvikkeita olimme tilanneet itse  Suomeen toimitettavaksi. Hyvä niin, koska tavarapaljous tuntui niin suurelta, ettei sovittelematta reppuun ja rinkkaan mahtuisi.

Vuosi takaperin olimme kokeneet  suurenmoisen  Lapin vaelluksen ja nyt olimme  lähdössä saman pitkäaikaisen ystävämme ja hänen lapinkoiransa  kanssa uudelleen.  Oli elokuun loppupuoli, lämpötila kotikonnuillamme reilusti kolmenkymmenen yläpuolella – siinä hikoillessamme tavarakasan keskellä ajattelimme, että Lapin sää voisi tuoda mukavaa vaihtelua näihin helteisiin.

Matka Italiasta Suomeen taittui pienessä kiireessä kohtuullisesti; autolla Travemundeen,  josta lautalla Helsinkiin. Tylsän lauttamatkan kulutimme rattoisasti vaelluskirjan tarinoita lueskellessa – odotuksemme tuleville päiville olivat korkealla. Edellisvuoden reissu oli ylittänyt kaikki odotuksemme, sää oli hellinyt meitä lähes kaikkina vaelluspäivinämme. Päivämatkatkaan eivät olleet mahdottoman pitkiltä ja uuvuttavilta tuntuneet, vaikka reissu oli ollut meille ensimmäinen. Kuinkahan kävisi nyt? Toivoimme aurinkoa  ja pelkäsimme sadetta. Ystävämme oli edellisellä reissulla varoitellut meitä tuudittautumasta siihen, että keli olisi aina yhtä hyvä, mutta toivoimme silti. Helsingissä siirsimme kiireesti mukaan otettavat tarvikkeet automme takakontista isoon ikea-kassiin, tarkoituksemme oli pakata reput ja rinkat vasta yöpymispaikassamme.

Hyppäsimme Helsingistä ystävämme kyytiin ja sitten vain nokka kohti pohjoista ja uusia seikkailuja. Ajelimme rauhallisesti, koska kiirettä ei ollut – pysähtelimme aina, kun siltä tuntui. Ensimmäisen yön vietimme Iissä, samassa lomakylässä, jossa olimme olleet edellisekesänäkin.  Paistoimme herkulliset lihat pihatulilla ja hyvältä ruoka maistuikin.  Olimme kai liian laiskoja tehdäksemme pakkaushommat valmiiksi ja niinpä lähdimme jatkamaan matkaa aamutoimien jälkeen kuvitellen, että kaikki tarpeellinen oli mukana. Olisi kyllä pitänyt hetki miettiä, koska vaellusreittimme alkupäässä oleva tukikohtamme olisi jo niin kaukana ostospaikoista, ettei enää aivan pienen asian takia tulisi kauppakeskusta lähdettyä etsimään. Harmillisesti minulta oli  unohtunut yksi tärkeä vaatekappale sittenkin auton takakonttiin Helsinkiin  –  vaellushousuja ei löytynyt mistään, vaikka pengoin kaikki tavarat moneen kertaan.

Mikähän neuvoksi nyt? Mietimme ja pähkäilimme porukalla. Ystävämme ehdotti, että siirretäänpä lähtöpäivää ja ajellaan seuraavana päivänä Inarin kauppakeskukseen ostoksia täydentämään. No eikä ihmeessä, vaellus lyhenisi päivällä – ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Sitten neuvokas ystävämme keksi, että mitäpäs jos kysyisin lomapaikan omistajarouvalta, josko hänellä olisi housut lainattavaksi tai myytäväksi. No tuumasta toimeen, menin nolona kyselemään rouvan mielipidettä. Ratkaisu löytyikin heti; rouva oli hiukan minua kookkaampi ja housut sitten myös. Se ei kuitenkaan iloani pilannut, kiristin vain lahkeensuut vähän tiukemmalle.  Asian ratkettua näin mukavasti päätimme saunoa ja laittaa hiukan illallista ennen maate menoa. Yöllä ei oikein nukuttanut, vähän kai jännitti aamun lähtö jokaista.

Aamu valkeni epämääräisen näköisenä; ei satanut, mutta ei paistanutkaan – sääennuste oli kehnonpuoleinen, mahdollisesti sadetta koko viikoksi.  No siltä varalta kaikilla oli sadeasu pakattuna repun taskuun, josta sen sai helposti esiin, mikäli yllätyskuuro tulisi. Ei mennyt kauaakaan, kun tihkusade alkoi. Se ei vielä meitä suuresti surettanut, koska ajattelimme, että tunturissa sää muuttuu yhtä nopeasti hyväksi kuin huonoksikin.  Sade yltyi sen verran, että sadetakit olivat tarpeen, samoin repunsuojat. Koiraa sään huononeminen ei näyttänyt haittaavan – se noukki tiellemme eksyneitä sopuleita sellaisella nopeudella, että vain vaivoin ennätimme huomata. Sopulien kohtelu oli määrätietoista ja kovakouraista.

 

Edellisvuonna hankitut vaelluskengät olivat edellisellä reissulla pysyneet kuivina koko matkan ajan. Mikähän niissä nyt oli vikana, kun  näyttivät imevän vettä kuin sienet? Tätä ääneen pähkäillessäni ystävämme sanoi, etteivät kengät vuoda, vesi vain valuu housunlahkeesta sisään. No niin tai näin, aloin olla jo pikkuisen ärtynyt huonon hankintani takia. Mielessäni päätin viedä kengät  takaisin saksalaiseen vaellustarvikekauppaan matkan jälkeen. Antaisin sitten tulla täyslaidallisen asiakaspalautetta goretexeistä ja muista himphampuista. Puolison kengille oli käymässä samalla tavoin. Ainoa, jonka kenkien kuvittelimme olevan täysin kuivat, oli ystävämme. No, eihän se tietysti niin ollut. Hän oli sen verran usein retkiä Lapissa tehnyt, ettei aivan pienistä puutteista virkannut mitään.

Harmaassa ja sateisessa säässä jatkoimme matkaa kohti ensimmäistä leiripaikkaamme. Kummallisesti se aina vain löytyi suunnilleen siitä, missä oppaamme sen oli ajatellut olevan. Äkkiä teltat pystyyn, kuivat vaatteet päälle, tuli risukeittimeen ja illallista laittamaan. Tuntuipa hyvältä, kun vihdoin istuimme leiritulilla, minulla toppatakki päällä ja leirikengät jaloissa. Siinä mietiskelin tovin vaelluskenkien kuivatusta, mutta eipä siihen viileässä ja sateisessa säässä montakaan vaihtoehtoa ollut. Ystävämme vakuutti, ettei mokomalla pikkuasialla kannata päätään vaivata. Villaiset sukat huolehtivat seuraavana päivänä siitä, etteivät kengät tunnu läheskään niin märiltä jalassa kuin ne käteen nyt tuntuivat. Jätettiin kenkäasia sikseen.

Leiripaikkamme oli kauniissa tunturimaisemassa, vesi solisi kukkulan alapuolella virtaavassa joessa. Sieltä saimme raikasta vettä sekä juotavaksi että ruoan valmistukseen. Koskapa ilta oli melkoisen viileä ja olimme kastuneetkin päivän aikana, päätimme ehkäistä ennakolta mahdollista vilustumista tilkalla lääkkeeksi mukaan otettua jaloviinaa. Lääke tehosi hyvin, märät kengät ja viileä sadesää lakkasivat vaivaamasta. Unet uusissa, lämpimissä makuupusseissa maistuivat – olipa hyvä, että olimme tehneet kunnollisen hankinnan. Edellisvuonna pussini oli ollut niin ohut, että palelin joka yö (siihen asti, kun vaihdoin pussin puolisolleni).

Aamulla sää näytti taas harmaalta, no ehkä huomenna saadaan poutaakin! Aamupuurot syötyämme ja teet juotuamme siivosimme leirin ja pakkasimme tavarat reppuihin. Matka jatkui Muotkatuntureilla eteenpäin. Sade yltyi jälleen jonkin aikaa kuljettuamme. Nyt alkoi jo suorastaan riepoa, eniten juuri siksi, että kengät olivat koko ajan märät. Pelkäsin, ettei niillä jäljellä olevat päivämatkat ole enää  mahdollisia. Emme pysähdelleet  lounastaukoa pitämään, koska tulen teko ja keiton valmistus olisi ollut turhan työlästä. Suklaapatukalla päästiin varsin hyvin eteenpäin.  Leiripaikkaa ei taaskaan pitkään tarvinnut etsiä, ystävämme tunsi maaston niin hyvin, että  leiripaikka löytyi hyvän vedenottopaikan läheltä. Leiriydyttyämme ja syötyämme päätimme, että seuraavana päivänä menemmekin riekonpyytäjien kammille tekemään oikeat tulet ja kuivattelemaan märät varusteemme. Iloitsin jo etukäteen asiasta.

Sää ei tuonut odottamaani yllätystä seuraavanakaan aamuna, taas satoi. Nyt sen verran voimakkaasti, että päätimme pukeutua  sadekamppeisiin jo lähtiessämme. Tunturimaisemien ihailu jäi vähiin, koska ankara sade piti huomiomme matkan etenemisessä. Olin aika varma siitä, että harmaassa säässä taivaltaessamme kuljemme kammin ohitse, emmekä saa varusteitamme kuivatettua. Kuin ihmeen kaupalla jälleen ystävämme osui oikealle paikalle, kammin nurkalle. Kammi oli meille nähtävyys, koska emme olleet  sellaiseen aikaisemmin törmänneet. Menimme sisälle ja päätimme sytyttää heti kaminaan tulet ja istahtaa lämpimään odottelemaan vaatteiden kuivumista. Mutta vasta telttojen pystytyksen jälkeen. Teltan pystytys kohmeisin käsin olikin  varsin  hankalaa – onneksi minun tehtäväkseni jäi vain vaarnojen ojentelu.

Päätimme nukkua omissa teltoissamme, vaikka kammikin olisi ollut käytössä. Liiteriin oli jätetty kuivia polttopuita mahdollisia kulkijoita varten, mikä ainakin sateen sattuessa helpottaa elämää kummasti.  Kammin pöydällä oli jonkinlainen päiväkirja; pari päivää aikaisemmin olivat edelliset vieraat yöpyneet paikalla. Talviaikaan näyttivät kävijät olleen enimmäkseen riekonpyytäjiä. Kammi lämpeni nopeasti, niinpä ripustelimme kengät ja märät vaatteemme katon rajaan kuivumaan ja aloimme valmistaa päivän tärkeintä ateriaa. Aterioidessamme päätimme seuraavana päivänä jatkaa matkaamme kurun kautta; siellä olisi kuulemma kauniita rinnepaikkoja myös leiriytymiseen.  Lähdimme teltoille sen jälkeen, kun kammin tulet olivat sammuneet. Toivoin kovasti, että kammin lämmössä märät jalkineemme kuivuisivat aamuun mennessä. Ja tietysti toivoin yhtä paljon sitä, että sää vihdoinkin paranisi. Näihin aatoksiin nukahdin.

Kulku kurulle alkoi tihkusateessa ja eteemme tuli joen ylitys. Näistä minä olin pahoja unia nähnyt, vaikken ollutkaan kokenut yhtään vaarallista tilannetta. Ystävämme vyöhön kiinnitettynä ollut koira riuhtaisi itsensä niin voimakkaasti liikkeelle, että ystävämme liukastui ja kaatui kylmään veteen. Sydämeni tuntui pysähtyvän, minulla ei tullut mieleen mitään, millä olisimme pystyneet avuksi olemaan. No jälleen kerran säikähdys taisi koskea vain minua, ehkä sentään puolisokin pienen shokin sai. Ystävämme nousi ketterästi ja komensi koiraa pysymään paikallaan. Nyt olikin meillä paha paikka, kun pelkäsin itsekin kaatuvani. Tiesin, että jos kaatuisin, en omin voimin ylös pääsisi. Onneksi sentään ylitys sujui ilman kommelluksia. Kurulle laskeutumisesta seurasikin sitten melkoinen  seikkailu;  laskeutumisesta selvittiin parilla vaarattomalla pyllähdyksellä, mutta seuraavan päivän ylöskiipeäminen oli vaikea. Nousu olisi jyrkkä, koska maa oli liukas sateen jäljiltä. Liukastuminen rinkka selässä olisi varsin mahdollinen. En halunnut ajatella sitä sen enempää juuri nyt

Leiripaikka löytyi hiukan joenvartta eteenpäin kävellessämme. Kalliorinteellä oli riittävän tasainen paikka molemmille teltoille ja louteelle. Risukeittimen äärellä nautimme pitkän ja rasittavan päivän jälkeen maittavan illallisen ja tietysti tilkkasen lääkettä vilustumista vastaan. Melko varhain asetuimme makuupusseihimme ja nukahdimme, minäkin unia näkemättä.

Aamu valkeni, harmaana edelleen. Katselin joen toiselle puolelle, jossa rinne odottaisi ylitystämme. Tai eihän se mikään rinne ollut, seinämä pikemminkin, kun sitä alhaalta katsoi ja pelottavalta se näyttikin.  Jos oikein huolellisesti jalkani maastoon asettaisin, kyllä siitä selvitään, näin minulle vakuuteltiin. Puolisoni lupasi kulkea jäljessäni siltä varalta, että joutuisin pulaan. Ystävämme kulkisi edellä etsien parasta etenemisreittiä. Sydämäni hakkasi kuin lampaan saparo, jännitys ja rasitus purivat lujasti. Vasta päästyämme aivan ylös ja allani oli tasaista maata uskalsin katsoa taakseni; joen toisella puolella oleva leiriytymisrinteemme näytti olleen varsin korkealla sekin. Kun ajattelin mitä kaikkea kurun märällä rinteellä voisi tapahtua, asettui sade ja kosteat kengät paremmin mittasuhteisiinsa - pikkujuttuja ne ovat.

 

Nyt menisimme erilaisiin maisemiin, ehkäpä saisimme sytyteltyä oikean nuotionkin.  Ajatus leirinuotiosta nosti mielialoja kovasti, louteen suojassa nuotion äärellä olisi lämmintä ja mukavaa. No sinne oli vielä muutaman tunnin taivallus vesisateessa. Olimme läpimärkiä ja kurun reunalla niin selkeiltä tuntuneet ajatukset vaikuttivat hölmöiltä. Vitutti ja hilpeän vaellusretkueen sanailukin muuttui särähteleväksi, kunnes yht’äkkiä outo valoilmiö vei kaikkien huomion; aurinko pilkisti pilven takaa. Jokohan nyt saisimme vaeltaa vähän paremmassa säässä? No muutaman minuutin jälkeen entinen harmaus palasi.

Rasitus ja vilu korvautuivat kuitenkin pian ruhtinaallisesti. Leiripaikkamme oli kauniissa mäntymetsikössä kahden joen virratessa alapuolellamme. Ympärillämme oli paljon tervasta, joten toiveemme nuotion sytyttämisestä oli täyttymässä. Ilta kului ihanan ja lämmittävän nuotion äärellä, söimme hyvin ja nautiskelimme Muotkatunturien hiljaisuudesta. Kenkiämmekin saimme hiukan kuivemmiksi kuumien nuotiokivien hehkussa. Tämä paikka oli niin kaunis ja leiri niin ihana, etten  olisi malttanut sieltä mihinkään lähteä. Mielikuvat ovat edelleen niin vahvoina mielessä, että en varmaan koskaan pois kokonaan lähdekään.

Matkaa oli kuitenkin jatkettava, koska vaelluspäivämme alkoivat käydä vähiin. Aurinkoa odottelimme, mutta se pysyi tiukasti pilvien takana edelleen. Vaelluspäivien loppu alkoi tuntua vähän mielialoissa; aavistelimme, ettemme tällä reissulla toivomaamme aurinkoista säätä taideta saada. Niinpä matkasimme peräkkäin hiljaisina seuraavalle etapillemme – jälleen kauniille mäntyjen reunustamalle rinteelle, jonka  lähellä oli taas soliseva joki, josta saimme raikasta vettä sekä janoomme että aterioiden valmistukseen.  Koskapa ympärillä oli runsaasti sytykkeeksi kelpaavaa tervasta jälleen, teimme pienen pilkepussin myös viimeisen illan varalle, koska sillä leiripaikalla ei enää mahdollisuutta nuotioon olisi.  Sateen vuoksi kaikki sytykkeeksi kelpaava olisi märkää.

Viimeinen vaelluspäivämme oli alkanut, maisemakin oli muuttunut aukeammaksi. Matkanteko takkusi, kun reitille osui hyviä puolukkapaikkoja. Aluksi jokainen kaappasi kulkiessaan mukaansa muutaman puolukan sieltä täältä ja kiirehti takaisin muiden mukaan. Lopulta kaikki olivat samassa puuhassa. Puolukoista tuli kuitenkin energiaa ja iloista mieltä. Kengät olivat edelleen yhtä märät kuin olivat olleet, mutta se tuntui jo kuuluvan asiaan, eikä haitannut. Kun maltoimme puolukkabakkanaaleista irtautua matka sujui rivakkaasti, ilmeisesti koirakin aavisti pääsevänsä ilman jatkuvaa vartiointia pian lempipuuhaansa sopulijahtiin. Niin iloisena se hyppeli tiellä ja tien ohessa. Lomakylän omistaja oli jättänyt meille avaimen saman mökin oveen, jossa olimme tuloiltanamme yöpyneet. Saunankin hän oli meille lämmittänyt. Tyytyväisinä totesimme kylvettyämme, että kehnosta säästä huolimatta olimme onnistuneet  tekemään erinomaisen reissun.

Pohdimme kotimatkalla seuraavaa vaellusta ja sitä, mihin se meidät veisi. Ensireissullamme kokemamme Lapin lumo oli tallella,  märät kengät  ja pelottavan tuntuiset joen ylitykset olivat haihtuneet mielistä, ainakaan ne eivät vähentäneet vaelluksen viehätystä.

Ajatuksissamme on jo seuraava elokuu.

 

 

---

 

Orvokki Leväsalmi