- jalka murtuneena tunturissa ja muita epäonnisia retkiä

Tuntuu hienolta palata reissusta, joka onnistui juuri kuten suunniteltiin tai jopa paremmin. Nyt kirjoitan kuitenkin siitä, miltä tuntuu kohdata epäonnistuminen retkellä.

Ennen kuin voin kirjoittaa onnistumisesta tai epäonnistumisesta, lienee oleellista pohtia, mitä näillä sanoilla tarkoitetaan. Kun harjoittelin laskuvarjohyppäämisen alkeita, eräs kouluttaja sanoi minulle että ”onnistunut hyppy on sellainen, kun pääsee omin jaloin kävelemään pois laskeutumisalueelta.” Vaikka eri hypyille oli erilaisia tavoitteita (kuten suorittaa tietty liikesarja vapaassa pudotuksessa), hyppy olisi kuitenkin onnistunut aina kun palaa ehjänä takaisin. Olisiko näin retkeilyssäkin?

Lisäisin tähän kuitenkin vielä että onnistunut retki on sellainen, josta palaa terveenä ja lisäksi henkisellä tasolla on tapahtunut jotain, mikä antaa edellytyksiä kasvamiseen tai ei ainakaan toimi päinvastoin. Täytyy kuitenkin huomata, että monet aluksi pahaltakin tuntuvat asiat antavat edellytyksiä henkiseen kasvuun ja oppimiseen. Esimerkiksi se, että joudut suuriin erimielisyyksiin ystäväsi kanssa retkellä, voi johtaa siihen että ystävyyssuhteenne lopulta vahvistuu ja molemmat kasvatte ihmisinä. Eikö sellainen retki ole lopulta kuitenkin onnistunut!

Mielestäni siis retki ei ole epäonnistunut, vaikka se ei menisi suunnitelmien mukaan tai jotain yllättävää tapahtuisi. Kerron kohta reissusta, josta en edes palannut liikuntakykyisenä, mutta silti koen jälkeenpäin reissun olleen henkisesti rakentava.

Tapaturmien lisäksi retkellä voi sattua epäonnisia asioita muun muassa yllättävien sääolosuhteiden, varusteiden tai ihmissuhteiden vuoksi. Mielestäni, sitten kun näistä kaikista on kokemusta, voi sanoa olevansa kokenut retkeilijä!

Olin avomieheni Tuomon kanssa leppoisella hiihtovaelluksella eräänä kevättalvena. Tavoitteenamme oli hiihtää Pallakselta Hettaan rauhallisella vauhdilla, välillä poiketen ladulta ja hiihtäen sekä kesä- että talvireittiä. Alkureissu sujui hienosti ja koin muun muassa miltä tuntuu upota puuterilumeen metsäsuksien kanssa niin, että on lähes mahdotonta nousta takaisin pystyyn. En ollut pystynyt edes kuvittelemaan niin puhdasta riemua lumesta! Reissun loppupuoliskolla meitä kohtasi aivan upeat kevätilmat ja eräänä aamupäivänä päätimme lähteä käymään Pyhäkeron päällä ihastelemassa maisemia.

Maisemat olivat upeat ja paluumatkalla vauhti kiihtyi alamäessä hurjaksi, koska tunturin pinta oli jäinen. Koitin hidastaa vauhtia, mutta metsäsuksien kantit eivät riittäneet jarrutukseen. Kaaduin ja samalla oikea jalka vääntyi polven kohdalta suoraan sivulle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja joka puolella oli ihmeellisen valkoista. Haukoin henkeä siinä hangen päällä kuin jokin kala, joka oli yhtäkkiä vedetty kuivalle maalle. Jalkaani sattui. Se oli mieleenpainuva hetki. Tunsin jonkinlaista alkukantaista onnea siinä kaiken kirkkauden ja kylmyyden keskellä; minuun oli sattunut, mutta olinkin vielä hengissä. Sen hetken ajattelin vain hengittämistä. En vielä tiennyt, mitä oli käynyt, mutta myöhemmin selvisi, että polveni oli murtunut kaatumisen seurauksena.

Onneksi autiotupa oli lähellä ja Tuomo pystyi auttamaan minut sinne turvaan ja lämpimään. Siihen loppui hiihtäminen vaikka aurinko paistoi hienosti iltaan saakka. Seuraavana aamuna polvi oli turvonnut ja hirvittävän kipeä. Onneksi sain aamulla moottorikelkkakyydin Hettaan.

Meidän kevään hiihtovaellus loppui juuri silloin, kun se oli kaikkein hienoimmillaan. Tähän sanoo suomalainen sananlasku, että ”itku pitkästä ilosta”. Ja kyllähän se pahalta tuntui ja itkukin siitä syntyi. Kaikki hieno oli yhtäkkiä muuttunut suruksi siitä että retki loppui, mutta lisäksi minulla oli tiedossa monen kuukauden toipuminen. Kaikki liikunnalliset ihmiset varmaan ymmärtävät jossain määrin sen tuskan, jonka jouduin kokemaan seuraavien kuukausien aikana, kun makasin sängyssä toinen jalka kokonaan kipsissä. Oliko tämä retki epäonnistunut?

Minulla on kyllä oma versio suomalaisesta sananlaskusta ja se menee näin: ”Suuri ilo pitkästä itkusta”. Vastoinkäymiset ovat tärkeitä elämässämme, sillä vasta kun on menettänyt jotain tärkeää, voi ymmärtää itsestäänselvyyksiltä tuntuvien asioiden todellisen arvon. Ilman epäonnisia kokemuksia voi olla vaikea huomata sitä rikkautta, joka meillä on, kun esimerkiksi palaamme terveenä retkeltä.

 

Mitä upein hetki voi päättyä yllättäen..

 

.. ja epäonnistumiset täytyy oppia kohtaamaan rakentavasti

 

Varusteet voivat myös aiheuttaa reissun ”epäonnistumisen”. Olen toiminut ohjaajana vaelluskurssilla, jossa ensikertalaisten retkiteltta osoittautui sateella yhtä vedenpitäväksi kuin rikkinäinen sateenvarjo ja vaihtovaatteetkin kastuivat litimäriksi. Mutta voi sitä riemua, kun kolmen sadepäivän jälkeen heinäkuun aurinko kuivasi kaikki märät varusteet nahkaisia vaelluskenkiä myöten!

Yhdellä retkellä unohtui keitin ja kattilat kotiin ja toisella mukaan tuli liian vähän ruokaa. Kaikissa vastoinkäymisissä on kuitenkin aika pitkälti kyse siitä, miten retkeilijä itse suhtautuu kohtaamiinsa epäonnistumisiin. Jos epäonnistumisen jälkeen koko loppumatkan miettii että ”Kunpa vain olisin ottanut sen tavaran mukaan..” tai manaa jokaisen taittamansa kilometrin mielessään Haltin tuulihousujen ratkeamista saumoistaan, reissun valtaa helposti pessimistinen tunnelma.

 

Kaverin auttaminen ja kannustaminen on erityisen tärkeää kun olosuhteet ovat vaikeat

 

Miten vastoinkäymisiin sitten voisi oppia suhtautumaan rakentavasti? Mielestäni tähän pätee sama kuin moneen muuhunkin taitoon; harjoittelu tekee mestarin! Ja juuri siksi epäonninen reissu voi opettaa enemmän kuin suunnitelmien mukaan toteutunut retki.

 

---

 

Anni Vuohensilta

http://www.karhujenjaljilla2.blogspot.com/