Koska edellisestä kaamosvaelluksestani on kulunut kymmeniä vuosia, ajattelin uudistaa kokemuksen. Osasyyllisiä tähän ovat Outankirjoittajat, joiden juttuja lukiessa ajatus on kypsynyt. Kaikkina muina vuodenaikoina olenkin Lapissa monesti luuhannut.

Perjantai 6.1.2012

Hyppäsimme loppiaisena aamusella poikani Sepon kanssa Volkkariin ja urku auki kohti Hettaa. Tavallisesti olemme ajaneet yöaikaan, mutta nyt päätimme ajaa päivällä. Hetassa asetuimme taloksi Paavontalolle Helinän ja Jyrin hoiviin; aamulla oli suunnitelmissa lähteä tuntureille. Olimme tehneet päätöksen, että lähdemme Hetasta ja palaamme myös sinne. Eteneminen tapahtuu olosuhteiden mukaan. Jos tulee äitiä ikävä, niin käännymme takaisin. Ei tullut ikävä, ei käännytty.

Lauantai 7.1.

Aamu mennä lopsahti pikkuisen yli, mutta ei häirinnyt. Pakkasimme ja Jyri kysyi, että koska lähdetään hakemaan jos ei kuulu. Ilmoitimme takarajaksi 14.1. lauantain. Kokeilimme tällä reissulla rinkkaa ja ahkiota, rinkassa kevyt kama ja ahkiossa painavampi. Niin hiihtelimme Pyhäkeron kämpälle ja asetuimme sinne taloksi, alkoi olla jo pimeä. En nähnyt vedenottopaikkaa, joten sulattelimme vadillisen lumesta. Koetin parhaani mukaan ottaa lunta paikoista, joihin on mahdotonta päästä mitään likaista. Sitten Seppo luki ohjekirjan ja siinä puhuttiin kaivosta, semmoinen olikin vähän matkan päässä, ja vesi oli hyvää, melkein parempaa kuin limonaati!

 

 

Tällä kämpällä olen poikennut miljoonia kertoja vuosia sitten, nyt yövyin ensimmäistä kertaa. Kämpälle johti jo osin umpeen pyryttänyt kelkkaura, siitä eteenkin päin jonkinlainen jälki.

Sunnuntai 8.1.

Aamutoimien jälkeen suuntasimme kylmän kohteliaasti suoraan Pyhäkeron yli, temppu olikin vallan virkistävä raskaan ahkion kanssa. Hanki oli siellä kantavaa ja kovaa. Jyri sanoi lähtiessämme, että kurun kautta ei kannata mennä. Syy selvisi paluureissulla.

 

 

Pyhäkeron lähes huipulla Pyhäjärven tasolla ollessamme kiersimme huipun Aurinkokurun yläpään kautta. Siellä oli poroja kaivamassa jäkälää. Vastakkaisella rinteellä meni joku tumma pieni eläin tosi lujaa poispäin. Reittimme kohdatessa sen jäljet totesimme, että kettu se vaan oli. No, sitten tuli se alamäki, joka laski Sioskuruun, oli vuoron perään kovaa ja pehmeätä pintaa, mutta Savotta Paljakka seurasi aika nöyrästi Seppoa. Rinkan painopiste selässäni oli välillä siirtyä hallitsemattoman kauas kropastani. Onnistuin kuitenkin pysymään pystyssä ja kahautimme Sioskurun kämpän takaa pihaan tottuneen lapinkävijän tyylillä pehmeässä hangessa. Kämpässä oli nuori urheilijaneitokainen, joka oli ihan vaan päättänyt piipahtaa kapeilla suksillaan pikku lenkille Sioskuruun, 30 kilometriä ja rapiat. Oli tullut kurun kautta ja kertoi, että oli hankaluuksia veden kanssa, teet ja joku patukka ja takaisin. En pitänyt itseäni enää minään! No siihen sitten jäimme ja laitoin radioaseman pystyyn ja antennin tunturikoivuihin. Lunta oli puoli metriä, pehmeätä. Pitikö ruveta radioamatööriksi?

 

 

Mutta radioyhteydet pelasivat hyvin, 5W ja pikku akku. Koska olin kansallispuistossa, olivat nämä radioyhteydet hyvin haluttuja. Puistoja siis “kerättiin”, se on harrastuksen yksi osa-alue. Pidettyään radioyhteyden kaikkiin Suomen kansallispuistoihin voi anoa awardia eli kunniakirjaa asiasta. Sehän tietää sitä, että jonkun siellä pitää rämpiä.

 

 

Kämpän pikku asukas oli aika utelias hiiri, siis ehdottomasti hiiri, ainakin enemmän Mikki-hiiren näköinen kuin metsämyyrän. Metsämyyrän nitistyshinta on korkeahko, joten se oli hiiri. Yritti eväillemme, mutta menehtyi myöhemmin traagisessa onnettomuudessa.

 

Maanantai 9.1.

Aamusella suuntasimme Hannukuruun päin ja haaveissamme oli lämmin sauna. Mutta välissä oli kilometrejä ja pehmeää lunta, jonka alla oli sula maa, ja vesi, siellä missä virtasi. Sitä se Sioskurussa ollut tyttökin oli pelännyt, nimittäin siinä tulee salamannopeasti pitovoiteet pohjaan kun hanki pettää. Seppo sen sitten kekkasikin, kasteli hieman suksen pohjaa, niin nousu kävi mukavasti, ja jää kului myös sitten pois pikku hiljaa. Ei siinä mitään nousukarvoja tartte!

 

 

Pahakurussa oli pari kaveria majoittuneena mutta eivät juuri paikalla, joten kuittasimme aikeemme ja jatkoimme Hannukuruun. Siellä olikin viime näkemän tapahtunut muutoksia: uusi varaustupa ja sauna oli rakennettu. Majoituimme vanhaan, jonka kummatkin puolet olivat nyt avoimia, ja aloitimme sekä saunan että kämpän lämityksen, minä saunalla ja Seppo kämpällä. Upea kuutamo valaisi puuhiamme. Saunamaksu on 7€/ nenä, ja se maksetaan puhelimella, tai sitten etu- tai jälkikäteen luontokeskukseen.

Ankaran vesitalkoon jälkeen, siis kuljetimme suksien päällä isoa muovipyttyä jäältä saunaan, huomasimme, että siellä on kyllä vesikelkkakin. No, löylyt olivat tosi makeat, ja uroot tulivat puhtaiksi ja lihakset pehmeiksi ja täyteen teräksistä toimintatarmoa. Vai olikos se niin päin, että kun olimme syöneet pakillisen herkullista mössöä, niin se veti veltoksi. (Sanottakoon tässä nyt, että mössö on yleensä joku pata, Italian, Havaijin tai jonkin muun paikkakunnan, sekä kuivattua jauhelihaa ja valkosipulia.) Joka tapauksessa kahvien ja pikku valokuvaussession jälkeen Nukkumatilla oli helppo nakki tiedossa kahden miehen kanssa.

 

 

 

Tiistai 10.1.

Seuraavan päivän suunnitelmissani oli yöpyminen Rautuojalla, jonne viime visiitistäni on vuosia. Tapasimme aamulla muuten ne pari kaveria, jotka olivat Pahakurussa olleet yötä. Pojat sanoivat, että ehdottomasti pohjoispuolelta kämpälle, vallankin nyt kun lumi petti sulapaikoissa helposti. Etelän puolen ryteikössä oli kuulemma joku vaeltaja joutunut niin pahaan paikkaan, ettei ollut päässyt pois ja oli viettänyt yön hangessa, kun ei ollut saanut monoja jalkaansa! Hänet oli joku sitten pelastanut kämppäkirjojen merkintöjen perusteella. Näin kerrottiin.

Etenimme ensin tikkatietä pitkin ja sitten aloitimme nousun Outtakan ja Porttivaaran väliseen kuruun. Sumu tiheni ja kaikki kontrasti ja perspektiivisyyden taju katosi, kerran katosin Sepon näkökentästä vaikka juuri olin hiihtänyt hänen edellään. Se johtui siitä, että putosin pari metriä alas, kun ei ollut mitään näköhavaintoa pudotuksesta.

 

 

Siellä sitten ihan solmussa pehmeässä lumessa! Nämä lyhyet eräsukset ovat kyllä aika verrattomat juuri näissä olosuhteissa, nousu on helpompaa kaatumisen jälkeen, ja itse asiassa myös haarakäynti pehmeässä lumessa. Se ei vaadi paljon tilaa.

 

 

Katselimme hetken karttaa ja sanoin, että nyt muutetaan suunnitelmaa ja mennään Tappurin kämpälle. Emme olleet hetkeäkään hukassa, mutta eteneminen oli liian hankalaa. Tappurikin löytyi lähes käsikopelolla ja pimeässä, kun oli pilvistä. Oikaisimme nimittäin hieman, emme menneet tikkatietä sinne, vaan kesäpolun suunnasta. Polku vaan jostain syystä ei näkynyt.

Upea päivä takana, todella, tällaisesta nauttii ihan eri tavalla kuin kevään hiihtoreissuista.

 

Keskiviikko 11.1.

Seuraava päivä olikin sitten luppopäivä. Matkaa oli vain muutama kilometri joten päätimme mennä itäpuolisen korkeuskäyrän tasolla Siosjoelle ja siitä kämpälle. Siinä oli heti alkumatkasta suota, ja se hieman teetti työtä, kun hanki ei kestänyt ja jouduimme kiertelemään aika lailla.

 

 

Saavuimme kuitenkin Sioskurun kämpälle ajoissa, ja pyhitin päivän radiotoiminnalle.

 

Antenni lumimyräkässä

 

Sioskurun vedenotto on aika haasteellisessa paikassa talvikeleillä. Nyt katsoimme ohjekirjasta sen paikan. Seppo lähti vedenhakuun, hetken päästä minä perässä toista ämpäriä kantamaan. Siellä se seisoi suksineen purossa, ja kehui, että tautinen pito oli ylös noustessa.

Nämä ovat erikoisen hyvät sukset justiinsa purossa seisomiseen tämmöiset lyhyet ja leveät. Puukkoahan siinä tarvittiin sitten. Ja radiotoiminta oli taas vilkasta, tieto taajuuksistani ja kellonajoista oli levinnyt radioverkossa ja moni sai tämän reissun jälkeen kuittauksen pidetystä yhteydestä (QSL) Tein yhdestä valokuvasta kuittauskortin. Se vaaditaan awardia varten.

 

 

Tämähän on ihan mukavaa tämmöinen retkeily. Ja opimme jotain uutta, nimittäin kämppätossut pitää olla, lattia on alkuun sen verran märkä ja kylmä, että siinä ei ole mukavaa hipsiä paljain varpain, kun saappaat ja huopavuorit ovat kuivumassa. Toisaalta punaiset varpaat ovat terve merkki siitä, että verenkierto pelaa. Aikaa kämpällä oli, mutta jostain syystä ei tullut pitkästyttyä. Sapuskan hauduttaminen kaminan päällä, (erikoisesti Sioskurun Narvi oli erittäin tehokas), otti aikansa, ja kaikki pikku muu puuha.

 

Torstai 12.1.

Seuraavana aamuna päätimme mennä Sioskurun kautta Pyhäkeron kämpälle jossa ajattelimme yöpyä viimeisen yön, vaikka se on aika lähellä Hettaa. Sioskurussa totesimme saman asian kuin se yksinäinen tyttö, vettä oli kurun pohjalla ja hanki ei kestänyt. Reunalla hiihdoksi meni.

 

 

Myös joku kelkalla siitä oli yrittänyt ja ollut sohjossa useammankin kerran. Vieläkin kuulin voimasanojen kaiun kurun seinämistä. Eli helmikuussa aloitettavaksi suunniteltu koneladun ajo alueelle ei tule olemaan helppo! Ja vesi oli myös Pyhäkeron kämpälle laskevalla kurun osuudella lumen alla, vaikka kartassa ei siihen ollut merkitty puroa. Syyssateet?

Viimeinen yö menikin sitten herkutteluksi ja radioyhteyksiä tuli todella paljon, hetkittäin syntyi PILE UP eli kutsujen suma, ja akussa riitti potkua vieläkin, olin tyytyväinen. Aamulla soitin Paavontalolle Jyrille ja sanoin, että sauna olisi poikaa. Arvioin varovasti, että saavumme parin tunnin kuluttua Hettaan. Keväällä se meni puolessa tunnissa, mutta nyt oli myös Ounasjärven jäällä vettä heti lumen alla. Käppäilimme järven yli tonni lunta suksien pohjissa. Jokseenkin tasan 2 tuntia meni. Haimme kylältä saunajuomat, ja sitten saunaan. Oli aika herraskainen olo! Jyri oli pannut Volkkarin piuhan päähän ja muutenkin siellä palvelu pelasi. Toivon jaksamista heille.

Päätimme ajaa yön kotiin siellä odottavien velvoitteiden takia, ja muutenkin, silloin on hiljainen liikenne. Tornion ABC:llä söimme hyvät pippuripihvit. Kelistä oli varoituksia, ja yksi autoilija olikin siirtynyt metsän puolelle, mutta ei enää ollut hätää.

Reissun hävikki: 2,5 kiloa pois elopainosta, ja pikapuoleen irtoava varpaan kynsi oikean jalan isonvarpaan viereisestä varpaasta, mutta niitähän jäi sinne vielä 9. Ei muuten ikinä ole varpaan kynsi irronnut ennen hiihto-, eikä muun reissun takia! Itse asiassa en tiedä irtoaako se, mutta musta se on, ja se on aika pieni.

Päätös seuraavasta samanlaiseta reissusta syntyi jo menomatkalla tunturiin. Upea reissu, kannatti hiihdellä kaamoksen aikaan tuntureilla!

Matti ja Seppo Ampio