Antti Kalliokoski on monelle vaeltajalle tuttu hänen netissä julkaisemistaan tarinoista. Antti taisi olla ensimmäisiä, jotka vaellustarinoita nettiin laittoivat, ainakin hän oli ensimmäisistä eittämättä parhaita. Hänen tarinoitaan ei vain lueta vaan ne koetaan.

Antin sivut ovat olleet ovi Lapin luontoon; se ovi, joka kuiski viettelevästi ja muutti monen käsitystä vaeltamisesta. Menipä joltakulta repunkin sisältö uusiksi, sillä eihän kantamuksen sovi painaa kolmea leiviskää vaan varusteet voi ja kannattaa valita järkevästi.

Joku on myös kertonut Antin tarinoiden kääntäneen lukijan omatkin vaellukset outamailta pohjoisen tunturipaljakkaan. Vaikuttipa Antti myös siihen, että monet muutkin rohkaistuivat kirjoittamaan omista kokemuksistaan ja julkaisemaan niitä netissä.

 

Mikä on lempivaellusmaastosi?

Mieluiten vaelsin mahdollisimman hiljaisilla seuduilla, kaukana muista, tinkien vaikkapa mieltä kohottavista suurista nähtävyyksistä.

Olen enimmäkseen vaellellut Enontekiön itäisellä maanselällä. Samoin Finnmarkissa, eli Koutokeinon kaakkoiskulmalla, siellä Övre Anarjokkan Nasjonalparkin alueella

Heittäydytkö luonnossa jutulle vai kierrätkö muut kulkijat kauempaa?

En juuri koskaan ole tavannut ketään. Kerran Karasjokan latvoilla tapasin kaksi kalastavaa vaeltajaa, samoin Suomen puolella Retkajärvellä lähellä Norjan rajaa. Ai niin, ja silloin kun olin murtanut nilkkani, tuli kaksi kaveria asentoniitylleni pariksi yöksi. He sitten Hettaan palattuaan hälyttivät mulle noutajat palokunnasta. Mielelläni heittäydyn juttusille, jos samanhenkisiä tapaan. Muunlaisia en muuten olekaan koskaan vaelluksilla kohdannut.

Nuorempana aloittelijana kiersin kyllä toiset kaukaa, koska he pilasivat muka "minun erämaani" tunnelman. Saattoipa ekoilla reissuilla jopa kaukainen poron kellon kalahtelu tuntua häiritsevältä, siis muista ihmisistä muistuttavalta ;)

 

Mikä on ollut vaikuttavin hetki retkillä?

Ehkä silloin kun täytin 50 v. ja ainut vieras oli kettu. Se katsoi 30 sentin päässä suoraan silmiin, kun sumuisena aamuna työnsin pääni ulos absidista. Mulla on tästä kohtaamisesta kyllä kuvakin jossain kotisivullani.

 

Oletko ajatellut koostaa kirjan retkistäsi?

Enpä ole ajatellut. Nuo vaellustarinat kotisivullani saavat riittää. Itse asiassa - niin kuin kaikki yksinvaeltajat tietävät - vaellukset ovat aika samanlaisia. Tietyt asiat toistuvat, eikä niistä ole suuria kerrottavissa, ellei sitten ryhdy fabuloimaan. Omat tarinani ovat suoraan retkipäiväkirjoista hiukan stilisoiden nettiin siirrettyjä. Mitään keksittyä niissä ei ole.

 

Mikä on paras tapa valmistaa kalaa retkellä?

Itselleni paras tapa on maustaa kala suolalla ja esimerkiksi sitruunapippurilla, tillillä, yms. Kääriä se alumiinifolioon ja paistaa hiilloksella. Kalan koosta riippuen ehkä viidestä kymmeneen minuuttia per puoli. Puolivälissä otintikuilla (y-kepit) varoen kääntäen. Mutta on tärkeää, ettei jätä alumiinia luontoon. On taiteltava se pieneksi mytyksi. Lopuksi vaikka polkemalla tiivistäen ja minigrippiin suljettuna takaisin rinkkaan. Jos tatteja on, niin viipaloin niitä taimenen mahaan. Siellä ne kypsyvät aivan ihmeellisen herkullisiksi.

Graavikala on toinen herkkuni. Se on leivän päällä aivan verraton särvin.

 

Mikä kokemus on saanut sinut nauramaan itsellesi yksin erämaassa?

Kerran hukkasin kompassini jossain Norjan puolella keskellä erämaata. Ajattelin, että on toivotonta yrittää löytää sitä ja mietin selviäväni kyllä kartan avulla ellei satu pahat kelit, eli murku, paksu sumu, jolloin ei juuri nenäänsä pidemmälle näe. Myönnän olleeni melko huolissani. Illansuussa sitten telttaa pystyttäessäni kompassi löytyi teltan pohjakankaalta. Silloin nauratti! Mielihyvän tunne oli melkoinen. Tietysti nauraa olen saanut omille kiireilleni. Olin laatinut aikataulun ja tarkat etapit yöpymispaikkoineen ensimmäisille vaelluksille. Jossain vaiheessa vihdoin tajusin, että olenpa siellä missä vain, olen koko ajan perillä, eikä mitään kiirettä ole minnekään. Siellä on paras olla hosumatta, liikkua nauttien ja muutellen suunnitelmia aina tarpeen mukaan improvisoiden.

 

Osaatko ollenkaan arvata kuinka suuren joukon idoli ja innoittaja olet retkikirjoituksellasi?

No en todellakaan osaa! Olen kyllä sähköpostitse antanut vinkkejä melko monille niitä pyytäneille, mutta en siinä mitään tuollaista ole tullut ajatelleeksi. Jos niin kuitenkin on, olen syvästi kiitollinen ja ylpeä jos jutuillani olen voinut autella ihmisiä tämän kerta kaikkiaan ihanan hulluuden pariin.

 

Saammeko vielä luettavaksi uusia kirjoituksia retkiltäsi?

Saapa nähdä! Varmasti en osaa luvata, vaikka noita vahakantisia vihkoja vielä paljon olisi. Laiskuus vain tuntuu vaivaavan vuosi vuodelta pahemmin. ;)

 

Miksi olet useimmiten vaeltanut yksin, eikö vaimo ole ollut mukana?

Vaimo on sääskille ja mäkäröille niin herkkä, ettei häntä villit hevosetkaan saisi sinne. Yksin vaeltaminen on minusta tavattoman antoisaa! Nykyihminen nauttii selvitessään yksin niistä haasteista, joita esimerkiksi vajaan kolmen viikon vaellus ilman välitankkauksia antaa. Vaimo kyllä alkuun pelkäsi, mutta rauhoittui sitten vuosien mittaan, varsinkin kun kännykät tulivat mukaan kuvaan.

 

Miten paljon tarkkailet retkilläsi luontoa: kasveja, lintuja ja muita eläimiä? Tämä ei kovin paljoa käy esille kirjoituksistasi.

Ilman muuta tarkkailen luontoa paljon. Se taitaa olla niin itsestään selvää, ettei juuri huomaa havaintojaan mainita. Kasveista lienee sivuillani kuvia ainakin väinönputkesta, talvikeista. Kettu tuli mainuttua edellä. Karhun naapurissa olen veljeni kanssa viettänyt muutaman yön Bavtajokalla. Tuosta tapauksesta olen kertonut jossain jutussa. Maakotkia, piekanoja, tunturikihuja, korppeja, vesipääskyjä, koskikara, liroja, riekkoja, pöllöjä ja jopa kerran tunturihaukka Norjan Bajasjavrilla. Onhan noita, mutta enemmän olisi  varmasti voinut niistä elämyksistä kertoa.

 

Kertoisitko piiputtelun filosofiasta retkillä jotain?

Piipustelu sopii omaan vaelluselooni kuin nyrkki silmään. Onko autuaampaa tunnetta kuin antoisan vaelluspäivän ja kalastuksen jälkeen laittaa saalis pakettiin, sytytellä nuotio ja panna pannu porisemaan tulille kahvinporoja odottamaan. Siinä kahvistellessa, tulia kohennellessa ja väliin hiukan puita lisäillessä on kiva ladata italialaisen artisaanipiipun koppaan hyvää englantilaista Virginia-fleikkitupakkaa, sytytellä nuotiosta otetulla, päästään kytevällä katajan oksalla tupakka röyhyämään ja väliin siemailla tummaa Presidenttiä. Riittävän hiilloksen synnyttyä sitten laskea kalapaketti varovasti kuumille kekäleille. Kalan kypsyttyä ja tultua syödyksi sitten kellahtaa kyljelleen mättäikköön ja sytyttää puoliksi palanut kopallinen vielä ruokasauhuiksi! Kaikki kiire on poissa ja ja elo on varmasti lähempänä taivasta kuin missään muualla maan päällä, ainakin minun taivastani.

 

Antin Vaellustarinoita kesäisestä Lapista

http://personal.inet.fi/koti/antti.kalliokoski/

Kuva Antti Kalliokoski