Tilastot kertovat, että vaelluksia on takanani pyöreät viisikymmentä. Voi niitä olla enemmänkin tai vähemmän riippuen siitä, miten niitä laskee. Olen lukenut mukaan sellaiset vaellukset, joiden kesto on vähintään viisi päivää tai rinkan ja muiden varusteiden kanssa kuljettu matka on ainakin seitsemän peninkulmaa. Mukana on myös kaksi viikon pituista Inarijärven veneilyä vaikka niillä jalkaisin kuljettu matka ei ollut pitkä. Hämmästyttää itseäkin todeta, että olen ollut vaeltamassa vuoden elämästäni ja kantanut rinkkaa nelisen tuhatta kilometriä!

Tätä pitää juhlia – ja mikä olisi parempi tapa juhlistaa merkkipaalua kuin tehdä kunnon syysvaellus, toivoen kaunista ruskaa ja kohtuullisia säitä. Lapin paljon kehuttu ruska olikin vielä näkemättä. Retkilukemisena ollut Harry Martinsonin viehättävä kirja Kulkijan pilvilinnat antoi virikkeitä, pilvilinnoja: mieliinpainuvat elämykset, hienot ruskan värit, mykistävät maisemat, hyvät kalansaaliit... Aina vaeltajalla on mielessä uudet tavoitteet, myös pilvilinnat, siis sellaiset, jotka ovat unelmia ja pysyvätkin sellaisina. Mitkähän niistä toteutuisivat tällä retkellä, vai eivätkö mitkään! Samalla on aika muistella tehtyjä vaelluksia.

Valitsimme juhlavaelluksemme kohteeksi alueen läheltä tietä. Paikan, jossa ei ole maankuuluja kohteita, ei korkeita tuntureita, ei suuria vesistöjäkään. Mutta on tunturipaljakkaa, pieniä tunturijärviä, kalaisia jokia, kauniita koskia, syviä kuruja ja ennen kaikkea täydellinen rauha, ei ketään muita. Suurin osa vaeltajistahan kulkee tunnetuilla seuduilla, maineikkaimpia nähtävyyksiä etsien, siellä missä kaikki muutkin. Niin minäkin tein nuorempana, mutta nuo on jo nähty, niitä ei enää kaipaa.

Täällä on tunturiylänköä ja järviä

Miten kaikki alkoi

Nuoruudessani kuljin luonnossa aina kun siihen oli tilaisuus. Useimmiten retkeilin yksin, kalastin, samoilin metsissä, istuin nuotion ääressä ja yövyin teltassa ja joskus taivasallakin. Eräänä jouluna sain lahjaksi Kullervo Kemppisen kirjan Haltian harteilla. Se oli silloin kun oli virinnyt uudenlainen harrastus, eräretkeily, erävaellus, kulkeminen erämaissa huvin vuoksi ilman hyötymisajatusta, tyhjänkävely. Luin Kemppiseni, kiinnostuin oikeasta retkeilystä, vaeltamisesta. Ja vihdoin työelämään päästyäni oli ensimmäisen kerran mahdollisuus lähteä Lappiin. Ja tuskin muuta kohdetta olisi voinut tulla mieleen kuin Saariselkä, sen kuuluisat kohteet, Lumikuru, Paratiisikuru, Sokosti ja muut Kemppisen kirjojen tunnetuiksi tekemät paikat. Ensimmäinen vaellus ei ollut pitkä mutta se herätti halun päästä uudelleen ja uudelleen Lappiin vaeltamaan, siis lapinhulluus syttyi. Ensimmäisen retken varusteet olivat hyvin vaatimattomat, lainattu pieni rinkka, kertakäyttöinen sadepuku, niukat pussiruoat; oli aina nälkä ja välillä vilu.

Nuoret retkeilijät Kopsusjärvellä 1978

 

Monenlaisia retkiä

Kaksi kolmasosaa vaelluksista olen tehnyt vaimon, parhaan retkikaverini kanssa kahden. Joskus ryhmässämme on on ollut kolme tai neljä henkilöä. Tällainen pieni porukka on sopiva, liikkeellelähtö ja vaeltaminen sujuvat sutjakkaasti, ei tarvitse odotella toisia. Kolmen hengen ryhmä on kaikkein paras, se liikkuu sujuvasti ja kolme silmäparia huomaa asioita paremmin kuin kaksi. Pari kertaa olen ollut suuremman ryhmän kanssa erämaassa mutta suuri joukko tuo suuremmat vaikeudet, joutuu odottelemaan, ja mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän mielipiteitä.

Paljon keskusteltu ja jopa kiistelty aihe on yksinvaellus. Sen sanotaan olevan turvatonta ja vaarallista. ”Älä koskaan lähde yksin tunturiin”, sanoo tunturivaeltajan käskykin. Kolme vuosikymmentä sitten en onnistunut löytämään retkikaveria ja lähdin yksin Vätsäriin, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Ihastuin ikihyviksi, sai päättää täysin toisista riippumatta minne meni, mitä teki, miten rytmitti kulkemisensa. Sen jälkeen olen tehnyt useita yksinvaelluksia eri puolille Lappia ja myös Pohjois-Karjalassa. Mitään vaaratilanteita ja onnettomuuksia ei ole sattunut. Olen samaa mieltä monen muun yksinvaeltajan kanssa siitä, että yksinvaellus on retkeilyn huippu. Mutta erätaidot on hallittava, turvallisuudesta on huolehdittava eikä riskejä saa ottaa.

Erävaelluksen SM-kisat ovat mielenkiintoinen vaellustapahtuma. Oli luonnollinen syy kehittää erätaitoja, opeteltava luonnontuntemusta, ensiapua ja suunnistusta. Tavallaan kyse oli ympärivuotisesta harjoittelusta, halusi oppia lisää lempiharratuksestaan ja kehittää sitä. Ja kilpailuviettikin heräsi, seuraavana vuotena piti sijoittua paremmin kuin edellisenä. Vaellusmuoto on raskas, kolmessa vuorokaudessa 100-120 kilometriä maastossa rinkan kanssa, kyllä se maratonin vastaa.

Inarijärvi on satumainen suurjärvi. Siellä olemme veneilleet kahtena kesänä. Tuskin kukaan ehtii oppia tuntemaan koko Inaria, aina löytyy uutta, saaria, viehättäviä leiripaikkoja. Ja mitkä värit iltaisin, kun Inari on tyyni! Saamenmeri on myös oikullinen, kovan tuulen tai myrskyn noustua ei ole menemistä vesille, tuulen tyyntymistä voi joutua odottamaan päiväkausia.

On viehättäviä koskia

 

Miten retkeily on muuttunut?

1970-luvulla vaeltajia oli vähän eikä se ollut kovin säänneltyä. Ensimmäisellä vaelluksellamme Saariselällä voi leiriytyä ja tehdä tulet minne vaan halusi. Suomujoen lähellä Salonlammella teimme asennon, eikä ollut erämaassa vielä roskia eikä retkeilyn kuluttamaa maata. Samoin Käsivarren Kaitsajoki oli koskematon harria vilisevä joki. Mutta muutamaa vuotta myöhemmin Kaitsajoella oli odotettava vuoroaan, jos halusi kalastaa. Retkeilystä tuli tuolloin nopeasti suurten joukkojen harrastus. Oli aivan välttämätöntä perustaa uusia kansallispuistoja ja erämaa-alueita luonnon kulumisen estämiseksi. Retkeilyvarusteidenkin kehitys sai tuulta purjeisiinsa, alkoi saada hyviä rinkkoja, kevyitä telttoja ja makuupusseja ja pakastekuivattuja retkiruokia. Kaikki tämä teki retkeilystä miellyttävämpää ja mukavampaa. Nykyaikaiset retkeilyvarusteetkaan eivät ole ikuisia, 30 vuotta käyttämämme laavu teki viimeisen palveluksensa tällä juhlavaelluksella.

Ensimmäisillä vaelluksillamme rinkka painoi ja hankasi hartioita, kengät hiersivät, ruoka oli vaatimatonta, yöllä palelsi ja sateella kastuimme. Vähitellen varusteet tulivat paremmiksi ja retkeilystä alkoi saada irti enemmän ja enemmän myös taitojen kasvaessa. Aluksi oli yritettävä nähdä mahdollisimman paljon, kuuluisat nähtävyydet oli valloitettava ja piti kulkea pitkiä matkoja, enimmillään jopa lähes neljä peninkulmaa päivässä. Iän ja kokemuksen karttuessa päivämatkat ovat lyhentyneet eikä enää tarvitse mennä kauas. Voi oikeastaan sanoa, että rauhallisimmat ja parhaat paikat ovat lähellä. Koska niissä on vähän kävijöitä, luonto on säilynyt lähes koskemattomana, ja pientä kauneutta löytää kaikkialta. Jouni Laaksonen on huomannut saman asian, kirjassaan Erämaat hän hän esittelee myös pieniä, rauhallisia erämaa-alueita ja käyttää niistä nimitystä ”ne hiljaisetkin”.

Pientä kauneutta

 

Hyviä ja huonoja kokemuksia

Vaellukset ovat pinnallisesti katsottuna hyvin samanlaisia, kannetaan rinkkaa, leiriydytään, ruokaillaan, levätään ja puuhaillaan oman mielenkiinnon mukaan. Kuitenkin mielestäni kokemuksellisesti kaikki vaellukset ovat erilaisia, jokaisella on ollut oma sävynsä, josta sen muistaa. Kun ensimmäisillä vaelluksilla nousi tunturille, tuli miltei vastustamaton halu päästä toiselle tunturille, sitten kolmannelle ja neljännelle. Kasvien löytäminen on ollut riemullista: lapinvuokko, jääleinikki, tähtirikko, tunturikohokki, uuvanat, sieliköt ja monet muut. Eläimistä mieliinpainuvia ovat useat läheltä nähdyt hirviperheet, ketut ja yksi naalikin. Alkukesän vaelluksilla linnunlaulun ja linnunpesien määrä Lapin erämaissa on uskomaton. Tällä juhlavaelluksella näimme pesänsä ympärillä kiertelevän kalasääsken. Ja suorastaan huvittavaa oli kerran katsella joutsenperhettä, emoja ja kahta poikasta, joihin miltei törmäsimme mäntykankaalla Vätsärissä; ne juoksivat kovaa vauhtia karkuun välillä puiden tai mättäiden taakse piiloutuen.

Säitä on ollut kahta laatua: hyviä ja huonoja. Yleensä säät ovat meitä suosineet, ja todella huono sää on ollut vain kerran Muotkatuntureilla. Viisi päivää satoi melkein yhtä mittaa. Monta kertaa oli suorastaan pakko leiriytyä pitämään sadetta, teltassa oleiluun, nukkumiseen ja joutenoloon kyllästyi. Eikä meillä tyhmyreillä silloin ollut mukana lukemista eikä sanaristikoita – myöhemmin on ollut.

Lemmenjoella ensimmäisillä vaelluksillamme yhtenä päivänä satoi, tuuli pohjoisesta ja oli kylmä. Toiset vaeltajat kertoivat tunturissa sataneen räntää. Märkinä ja kylmissämme majoituimme Morgamojan kämppään, joka tietysti oli aivan täynnä. Tunnelma oli lämmin ja ahdas ja sen kruunasi kolmen nuoren saksalaisretkeilijän käyttäytyminen: he nauroivat ja melusivat, eväänä oli vain Frühstückia ja jotain vahvaa juomaa. Me muut seurasimme menoa ääneti, ja pojatkin hiljenivät kokonaan, kun kämpälle saapui keski-ikäinen saksalainen retkeilijä. Tätä tapausta lukuunottamatta on ollut miellyttävää ja antoisaa tavata muita retkeilijöitä, vaikka mieluiten kuljemmekin omia polkujamme emmekä erikoisemmin välitä tavata ihmisiä. Läheisiä ystävyyssuhteitakin erämaa on antanut – siitä olemme kertoneet aiemmin Outassa. (http://www.outa.fi/joomla15/index.php?option=com_content&view=article&id=365)

Säiden kannalta voimakkaimpana kokemuksena on jäänyt mieleen rajuilma Kevon maisemissa luonnonpuiston ulkopuolella. Oli ollut viikko helteistä, niin lämmintä, että vaeltaminen oli suorastaan tuskallista. Sitten hellekausi päättyi rajuun ukkosmyrskyyn. Vanhaan telttaamme kaatosade tuli ohuena sumuna sisälle. Suojelimme makuupusseja kastumiselta pitämällä niitä allamme. Tunnin kuluttua sade hieman hellitti mutta viereisessä joessa, josta tuntia aiemmin pääsi pikkukengissä yli, vesi oli noussut useita kymmeniä senttejä. Jokeen kattilassa viilenemään jätetyt ruokamme pyörivät pienessä poukamassa ja saimme ne pelastettua. Ankara ukonilma ja vesisade jatkuivat seitsemän tuntia, vesi joessa nousi metrin eikä joen ylitys olisi enää elävänä onnistunut ihmisiltä eikä eläimiltä. Sää oli pelottava mutta meillä ei ollut hätää, sateen alussa onnistuin tekemään nuotion laavun eteen. Siinä me makailimme ja odotimme. Tulvivan joen vesi muuttui ruskeaksi ja tuoksui pahalta, mutta juomavettä sai sadevedestä. Yli kaksi vuosikymmentä palvellut telttamme joutui tuon retken jälkeen eläkkeelle.

Monilla vaelluksillamme sää on ollut helteinen. On voinut nauttia auringosta, lämmöstä ja uimisesta aivan samalla tavoin kuin jos olisi ollut etelän mailla. Erona etelään on vain se, että noita iloja on saanut nauttia vaikka keskellä yötä.

Kalamies ei voi olla kertomatta kalastuksesta. Tietenkään aina ei Ahti ole ollut antelias, mutta muutaman kerran vedenhaltija on ollut suosiollinen. Paras saalis tuli eräästä joesta Inarin erämaissa. Vannoutuneet kalamiehethän sanovat, että kesällä kala syö illalla tai hämärän aikaan. Tuota käsitystä en ole koskaan pitänyt totena, mainitulla joella keskellä helteistä päivää sain viisi taimenta hyvin lyhyessä ajassa. En katso suuresti vähentäneeni Lapin vesien kalakantaa; tuo saalis on ollut ainut todella hyvä, ja seuraavat kolme päivää söimme kalaa.

On kalaa

 

Vaelluksilla sattuu kaikenlaisia kommelluksia, aina ei mene niinkuin on suunniteltu. Muutama sattumus on syytä kertoa, niitä on jälkeenpäin mukava muistella:

Pöyrisjärven erämaassa oli ylitettävä suolla virtaava puolitoistametrinen syvä puro. Retkikaverini loikkasivat rinkka selässä puron yli. Ajattelin, etten ole pekkaa pahempi ja otin pitkän loikan. Se meni hyvin mutta toisen rannan pehmeä reuna petti ja putosin puroon niin, että molemmat jalkani olivat vedessä ja siinä makasin rinkka niskassa enkä päässyt omin voimin ylös. Toiset tietysti nauroivat häpeämättömästi kunnes manausten kera huusin, että auttakaa ihmeessä minut kuiville.

Saarijärvellä Erävaelluksen SM-kisan lähtöpaikalla olimme pukemassa kilpailuvarustusta. Laittaessani vaellussaappaita jalkaani huomasin vasemman jalan kengän olevan pari numeroa oikeaa pienemmän. Olin ottanut mukaan kenkäparin tarkistamatta, ovatko ne samaa paria. Toinen kenkä oli omani ja toinen vaimon – käytimme molemmat samanlaisia vaelluskumisaappaita. Näytti hetken, että kisamme päättyy ennen kuin se oli alkanutkaan, ei ollut lähtöpaikalla mahdollisuutta lähteä hankkimaan uusia kenkiä. Onneksi pienempikin kenkä mahtui jalkaan ohuen sukan kanssa. Selvisimme maaliin sijoittuen kohtuullisen hyvin. Vasempaan jalkaan tuli muutama rakko, mutta tuossa kisassa rakkoja jalkoihin tulee joka tapauksessa. Jälkeenpäin totesimme, että onneksi virhe sattui minulle eikä retkikaverilleni, hänen kengännumeronsa on 44 ja vaimonsa 36.

Itäkairassa lähdimme maantien varresta itään kohti Nuorttijoen Könkäänniemeä. Kokeneimpana hoidin suunnistajan tehtävää ja tuon 6–7 kilometriä kuljimme kompassisuunnalla ja tulimme täsmälleen Nuorttijoen mutkaan, joka oli tavoitteemme. Sanoin retkikavereille ylpeästi: ”Suunnistinpa tarkasti”. Kaksi päivää kalasteltuamme lähdimme joelta pohjoiseen kohti Naltiotunturia, mutta pari kilometriä kuljettuamme tulimme yllätykseksemme suuren luoteeseen virtaavan joen varteen. Ymmärsimme kyllä olevamme Nuorttijoella mutta eihän sen pitänyt tässä enää olla ja kaiken lisäksi joki virtasi väärään suuntaan! Paikalle sattui poromiehiä, jotka sanoivat alueella olevan magneettisia häiriöitä. Nousimme korkealle rantarinteelle, pidimme pitkän selvittelytauon ja selvisihän asia lopulta: olimme tulleet Nuorttille kaksi kilometriä eteläisempään mutkaan kuin olimme aikoneet. Jokivarressa ollessamme ei ollut tarpeen tarkistaa ilmansuuntia. Kokeneen suunnistajan maine koki kolauksen!

 

Vaellusten anti

Mikä sitten on retkeilyn anti ja merkitys? Minulle se on rauhoittuminen, irtautuminen arjen kiireestä ja stressistä. Erämaassa pääsee kokonaan eroon maailman murheista, ei ole mielessä television ohjelmat, ei poliittiset ongelmat, eivät edes sodat. Ja kun palaa maalikyliin, on kuin olo olisi uudistunut, mieli keventynyt, maailma näyttää paremmalta kuin ennen ja jaksaa taas olla vähän aikaa kunnon ihminen.

Juhlavaellus oli onnistunut vaikka vielä jäi paljon tavoiteltavaa. Yksi pilvilinna muuttui todeksi: Lapin ruska oli tänä syksynä kaunein mitä olemme nähneet. En ole osannut kuvitellakaan, että jokivarsien tunturikoivikoissa olisi hehtaarien laajuisia violetinpunaisia ruohokanukoiden muodostamia niittyjä, joissa leijailee lievä kirpeän miellyttävä tuoksu. Martinsonin Kulkijan pilvilinnoissa kulkuri Bolle aina etsii ihannepaikka Klockrikea, hyvää ruokaa, asuntoa tai naista. ”Kulkurilla on yksinäisen ihmisen suhde yksinäisyyden rikkauksiin, sellaisena kuin sen yksinäinen ja vaiti katsova saavuttaa niityllä, veden partaalla ja metsässä... Kysymykseen: Miksi vaellamme? on vain yksi vastaus: siksi että kuljemme.”

”Hän kulkevi kuin yli kukkien”
(Kuvat: Liisa Koponen)

 

Vaelluksen jälkeen sytytin valmiilla nuotiopaikalla kahvitulet. Paikalle sattunut päiväretkeilijä ihasteli: ”Olet varmasti tehnyt monta nuotiota ennenkin – ja ethän sinä käyttänyt tulitikkujakaan.” Tuo on suurin tunnustus mitä erätaidoistani olen saanut.

On sitä retkillä jotain oppinut!

 

 

Matti Koponen