Lapin vanhat mäntymetsät. Siinä yksi syy, miksi mieleni halajaa joka vuosi kairaan. Olin jo useana vuonna tutkinut Metsähallituksen julkaisemaa kirjaa "Lemmenjoki-Suomen suurin kansallispuisto". Siinä on mielenkiintoinen kartta puiston mäntymetsistä. Erityisen kiinnostavaksi kartan tekee se, että metsien ikärakenne on kuvattu pieneen karttaan. Monet illat tihrustin karttaa suurennuslasin takaa ja yritin paikantaa vanhojen metsien sijainnin retkeilykarttaan. Laajimmat ikimänniköt sijoittuivat puiston pohjoisosiin ja varsinkin sen koillisnurkkaan. Vetovoima noita seutuja kohtaan kasvoi vuosi vuodelta ja syyskuussa 2011 pääsin vihdoin paikan päälle. Eikä tuo hieno seutu pettänyt odotuksiani!

Saavun taas tutulla aamujunalla Rovaniemelle, mistä matka jatkuu bussilla kohti pohjoista monikymmenpäisen retkeilijäjoukon seurassa. Saavumme Ivaloon, missä on reilun tunnin odotus ennen Inarin jatkoyhteyttä. Taas tuttu kaava: rinkka säilytykseen matkahuoltoon, viimeisten eväiden osto kaupasta ja käristys Kultahipussa. Sitten uuteen bussiin ja hujauksessa olen Inarissa, missä Kauko taas odottaa taksin kanssa Kuukkelin edessä. Määränpääni on Kruununtupa Angelin tien varressa. Matkalla kysyn Kaukolta, onko tunturisopuleita vielä näkynyt. "Noh, onhan noita ollu, ihan kunnolla".

Vähän ennen Heikkilää Angelin tieltä lähtee metsäautotie kohti etelää ja Paataria. Pian tiestä erkanee huonompi tie kohti Kruununtupaa. Tie huononee koko ajan ja pian Kauko ei uskalla jatkaa eteenpäin, vaan jättää minut vanhan hakkuuaukon kohdalle Palomuotkan rinteeseen. Kun pakettiauton moottorin ääni häviää kummun taakse, ympärilleni laskeutuu mahtava rauha. Hiljaisuutta kestää koko seuraavan viikon. Vain luonnon äänet ympärilläni.

Lyhyen kävelyn jälkeen näen polun erkanevan vasemmalle ja Kruununtuvan nurkka pilkistää mäntyjen seasta. Olen ensimmäistä kertaa paikalla ja tupa vaikuttaa heti kotoisalle: se on selvästi vanha ja korjaukset on tehty kunnioittaen vanhaa tyyliä. Vieressä on liiteri ja puucee. Asetun taloksi. Ketään muuta ei näy paikalla koko iltana ja perinteinen aloituspäivän nuotioilta makkaran ja oluen kera saa minut pikkuhiljaa vaellustunnelmaan. Kanervikon seasta kuuluu vikinää, joka on minulle täysin uusi ääni. Tiedän sen kuuluvan tunturisopulille. Teen illalla pienen kävelyn pohjoispuolen vaaralle ja näen useita sopuleita sekä niitten polkuja kaatuneitten puitten alla. Myös kuolleita sopuleita näkyy harvakseltaan. Papanoita on kaikkialla.

Herätys on aamulla kello 6:30, mutta pääsen ulos "aamutoimiin" seitsemältä. Läheisellä lammella on joutsenpari, kuin toivottamassa minut tervetulleeksi erämaahan. Tyydyn aamulla pelkkään teehen ja leipään, sillä edellisen illan makkarapaketti pitää nälän loitolla. Pääsen liikkeelle kahdeksan jälkeen. Kävelen pitkin Laiskasojanharjua, missä on aivan upeata luonnonmetsää! Harjun huippu on oiva keino edetä kohti Ylimmäistä Lankojärveä. Ja voi sitä sopulien määrää! Niitä vilistää vähän väliä näkökentässä. Tappelun sävyttämiä äänekkäitä vikinäsarjoja kuuluu joka puolelta. Joka ikisen kaatuneen puun alla on sopulin tekemä polku. Sopulit hakevat selvästi suojaa paikasta, missä on jotain näköestettä pään päällä. Kun kävelen läheltä sopulia, uhmakas pikkunisäkäs alkaa vikistä minulle kiukkuisesti hampaat irvessä!

 

 

 

Laiskasojanharjun jälkeen maasto on pienipiireistä mosaiikkia. Kartta on täynnä lampia ja pieniä soita suunnistusta helpottamassa. On suorastaan nautinto edetä! Useampi hiiripöllö näyttäytyy matkalla kohti Ylimmäistä Lankojärveä, missä on seuraavan pidemmän tauon paikka. Saavun puolilta päivin Matti Mustan tuvalle, joka on myös todella vanha tupa! Sisältä seinähirsistä löytyy vuosilukuja 1930-luvulta. Tunnelmallinen tupa sisältä, vaikka ympäristö on vähän ankea. Matti Mustan lapsenlapsi kirjoittaa kämppäkirjassa käyneensä palvomassa paikan seitaa. Mikä lie tuo paikan seita?  Huomaan ilokseni myös vaellusystävän merkinnän kämppäkirjassa.

 

 

 

 

Ruokailun jälkeen jatkan matkaa etelään Ahvenjärven ohi. Lankojärvenlompoloon laskeva puro jännittää hieman, pääseekö siitä helposti yli? Puro virtaa suolla, joka voi tarkoittaa syvääkin uomaa. Jostain syystä en ole täysin varma, missä kohti tarkalleen olen kartalla. Tulen puron rantaan ja tilanne ei ole toivoton. Puro vaikuttaa matalalle. Alan etsiä ylityskohtaa vedessä kahlaten. Pääsen yli puolenvälin, mutta saappaan varsi tahtoo loppua kesken. Lisäksi pohja antaa periksi. Tyhmä jääräpäinen ajatus: en jaksa laittaa kahluukenkiä, yli mennään saappaat jalassa. Olen jo lähellä vastarantaa, vain muutama sentti varaa saappaan varressa, iskee paniikki, puron vastarannan pohja SYVENEE!, pohja pettää, eikun väkisin yli ja molemmat saappaat hörppäävät jonkin verran vettä.

Pääsen pois suolta ja matka jatkuu upeassa mäntymetsässä! Seutu on erittäin tasaista. Poropolku, tuo retkeilijän kaveri, vie juuri oikeaan suuntaan. Tällaista tulin tänne hakemaan, mahtavaa! Ohitan Joukhaisjärven läheltä ja huomaan pohjoisrannalla hienon leiripaikan. Emmin hieman. Suunnitelmassa on yöpyä toisella järvellä, mutta tämäkin paikka olisi hieno. Päätän kuitenkin jatkaa eteenpäin, pannaan hyvä leiripaikka mieleen. Jo kotona päätin leiriytyä seuraavaksi Vihaisenkuukkelinjärvellä. Kuinka hauska suomalainen nimi onkaan annettu tuolle pienelle järvelle! Pakkohan se on kokea. Saavun määränpäähäni hyvissä ajoin, väsyttää ja on nälkä. Pena-laavu pystyyn ja kokkailemaan. Menen ajoissa nukkumaan. Nukahdan väsyneenä Lankojoen kaukainen kohina korvissani.

 

 

Seuraava aamu on mukavan aurinkoinen, pilviä seilaa harvakseltaan sinisellä taivaalla. Lämpötila nousee vauhdilla ja kun pääsen Lankojoen varteen, täytyy anorakki riisua pois. Toinen jännityksen paikka on Lankojoen ylitys. Rantaan päästyäni huomaan, että paikoin joen voi ylittää melkein kuivin jaloin! Ylitys onnistuu heittämällä. Jokeen laskee puro lounaasta, jonka vartta alan seurata. Langonhaaran pohjoisreuna on mukavaa seutua, helppokulkuista mäntymetsää. Keitän päiväkahvit sopivan aurinkoisessa paikassa, tämä se on elämää!

 

On niin lämmin, että voin olla pelkkä aluskerraston paita päällä tauolla. Katse kiertää vastarannan mäntymetsässä. Ei hakkuun jälkiä, ei ojia, ei teitä, täydellistä! Paltsavaaran pohjoispuolelta löytyy mukava leiripaikka jo pieneksi puroksi kaventuneen Langonhaaran varrelta. Kuulen jälkeenpäin Lemmenjoen luontotuvan mukavalta emännältä, että kesäkuun neljäs päivä näillä main on ollut voimakas myrsky. Kaatuneita runkoja on paljon vaarojen ja soiden länsireunoilla. Leiripaikan vieressäkin on useita suuria mäntyjä kaatunut juurineen. Kaatuneen puun juurakon paljastamaan hiekkamonttuun on helppo tehdä tulet. Rungon alta voi kerätä valmiiksi pätkittyä polttopuuta! Laavu taas pystyyn ja pian ruoan tekoon.

Illasta tulee kirkas tähtitaivaineen. Laatuaika kuluu nuotiota tuijotellessa. Lähellä puoltayötä taivaalle alkaa ilmestyä revontulia ja kiiruhdan hakemaan kameraa laavulta. Tunnelma erämaan yössä on maaginen. On hiirenhiljaista. Ei sopulinhiljaista, sillä vikinää kuuluu sieltä täältä ympäriltä. Nuotion savu leviää ympäröivään metsään harmaana verhona. Vihreät revontulet loimuavat taivaalla. Kaukana pulisee hiiripöllö. Jokainen rapsaus saa huomion kiinnittymään nuotion valon luoman nuotiopiirin ulkopuolelle. Revontulet hiipuvat pois. Kylmänväreet käyvät selkäpiissä ja makuupussin lämpö alkaa vetää vastustamattomasti puoleensa.

 

 

 

 

 

Olen suunnitellut seuraavaksi päiväksi luppopäivän. Teen kävelyn lähistölle, mutta pian polte jatkaa matkaa saa minut palaamaan takaisin leiriin. Jatkan lounaaseen pitkin Langonhaaran latvalaaksoa, kohti Kintaspuoliselän etelärinnettä. Matkalla näkyy edelleen paljon myrskyn kaatamia mäntyjä. Laaksoa pitkin on hyvä kävellä. Jälleen uusi hiiripöllö lyöttäytyy seuraani. Ihmettelen pöllöjen käytöstä; mikä ihme ihmisessä houkuttelee niitä lähestymään. Pöllöjä on todella helppo kuvata, koska ne pyörivät retkeilijän ympärillä. Jotkut linnut varoittelevat, mutta on myös sellaisia, jotka tulevat vain hiljaa lähelle seuraamaan kulkijaa. Käytös lienee osittain uteliaisuutta, osittain pelkoa. Ajatuksenani on päästä illaksi Kintaspuoliselän lounaispuolella oleville kahdelle lammelle. Päädyn lopulta lampien välissä olevalle pienelle suolammelle, jonka etelärannalla on tarpeeksi suojaisa leiripaikka laavulle. Väsyttää kunnolla. On autuasta saada rinkka pois selästä painamasta. Hemmetti, ei nuotiopaikkaa, ollaan sitten ilman! Äkkiä laavu pystyyn ja ruokaa tekemään hämärtyvässä illassa.

Seuraava aamu on pilvinen. Aamutoimien jälkeen teen pienen kierroksen lammen eteläpuolella olevalle vaaralle. Ympäristöstä näkee, että hirvet viihtyvät alueella. Pystyyn kaluttuja haapoja, puskettuja nuoria mäntyjä, haisevia kiimakuoppia ja papanoita. Jättösarviakin löytyy kolme pienen lenkin aikana. Sitten rinkka selkään. Päätän kiertää Searitjàroaivin pohjoispuolelta ja jatkaa pitkin  laaksoa kohti Bàktevàrria. Aika pian lähdön jälkeen alkaa sataa. Ylitettyäni aivin pohjoisselänteen, näen kaukana vettä laaksossa. Vesi näyttää erikoisen väriseltä, hieman turkoosiin vivahtavalta. Laskeudun lähemmäs lampia louhikkoisessa maastossa, jossa kallio muodostaa suuria portaita. Eteneminen on hieman vaikeaa, laskureittiä joutuu etsimään jokaisen portaan kohdalla. Pääsen vihdoin lammen rannalle ja ihastun! Onpa upea paikka. Kaksi kristallinkirkasta lampea makaa laaksossa vierekkäin. Välissä on korkea harju. Ylemmän lammen pohjoispuolelta löydän täydellisen tievan leiriytymistä varten. Seison sateessa. Katselen lumoutuneena ympärille. Kaiken lisäksi mielenkiintoisen näköistä metsää leviää ympärille. Leiri "paratiisilammen" rannalle, metsiä tutkien, luppoillen...rinkka putoaa selästä kuin itsekseen :-)

 

 

 

Seuraava päivä on jotenkin vain normipäivä. Sää on juuri sopiva vaeltamiseen; viileä ja tuulinen, mutta päivän maisemat eivät säväytä. Alku näyttää lupaavalle, kun saavun lammelta nimettömän suolakeuden reunalle. Suon reunametsät, varsinkin pohjoisreunalla, ovat kauniita vanhoine aihkeineen. Suon eteläreunaa pitkin kulkee selvä poropolku, mitä pitkin on mukava kävellä. Tarkoitukseni on kiertää Buljahanoaivi pohjoispuolelta, sillä aivin rinteiden korkeuskäyrät ovat mutkaisia. Maasto muuttuu yllättävän "tavalliseksi". Metsä on nuorta ja tiheää. Mietin, onko paikalla ollut joskus metsäpalo tai hakkuu. Ajan matkan varrella porotokan juoksuun. Huomaan myöhemmin karttamerkeistä, että pienen puuston alue tällä paikalla on varsin laaja. Tympeän välin jälkeen saavun toiselle suolle, joka sijaitsee Pahtavaaran eteläpuolella. Suon koillisnurkasta on hieno maisema kohti Kutusuvannonpäätä, mistä saan myös mukavan maisemakuvan. Leiri pystyyn poroaidan viereen Ruitojohkan varrelle lammen rannalle.

 

 

Seuraava päivä on oikeasti luppopäivä. Teen retken pikkurepun kanssa Roavvoaiville. Aivin huipulla on todella kova tuuli, joka ajaa minut pian takaisin metsän suojiin. Palaan leiriin hitaasti, maastoa tutkien, ilta-auringon jo valaistessa leiriä. Tunnelmallinen nuotioilta täydessä hiljaisuudessa jää taas mukavana muistona mieleeni. Parin hiljaisemman päivän jälkeen tunturisopuleita vikisee leirin ympärillä runsaasti.

 

 

 

Seuraavana päivänä jatkan matkaa poroaidan viertä pitkin Searitjávrille. Matka on hieman ysitoikkoinen ja raskas. Järvi, johon tutustuin muutama vuosi sitten, näyttää edelleen erittäin hienolle! Ympäröivät metsät ovat upeita vanhoja mäntymetsiä. Seuraava, ja myös viimeinen leiri on Searitjohkan varressa. Reitti sinne on helppoa mäntykangasta. Päivä on ollut niin lämmin, että joudun illalla kaivamaan rinkasta rankisen esille. Hyttysiä ja mäkäriä riittää pitkälle yöhön. Illalla laskeva aurinko luo hienot sävyt alhaalla vaeltaviin pilviin. Yöllä on turhankin lämmintä. Seuraavana iltana nukun jo Njurgalahdessa mökissä.

 

 

Timo Hämäläinen