Prologi

”KANOOTTI!”... Vaimo katsoi sen näköisenä, että mitähän se potilas oikein hourailee. ”Jos on jalka paketissa eikä pääse rinkan kanssa kulkemaan niin mennään kajakilla!” ”Tuonko jalan kanssa?”, epäili Eppu ja katseli tukevasti kipsissä olevaa oikeata koipeani. ”Ei sitä jalalla melota!” Mieliala nousi heti kolme magnitudia kansainvälisellä potutuksen asteikolla. En antanut vaimon epäileväisen ilmeen vaikuttaa innostukseeni. Akillesjänteen katkeaminen juuri kesän kynnyksellä uhkasi katkaista vuodesta 1988 jatkuneen Lapin kalastusvaellusten rikkumattoman sarjan. Ei helskutti sentään!


Inarilla

Inarijärvi on tyyni

Kajakkikaksikko lipui tyynellä järvellä kahden melan rytmikkäiden vetojen saattelemana. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila alkoi nousta jo heti aamusta kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Järven vesi oli äärettömän kirkasta. Kivinen pohja näkyi täysin selvästi, vaikka vettä oli useita metrejä. Outo visuaalinen efekti antoi vaikutelman, että vesi madaltuisi edessämme: syntyi harhaanjohtava tunne, että kohta karahdetaan kiville. Pitkän terävän niemen ja saaren välisestä salmesta tultiin laajalle selkävedelle. Täysin peilityyntä koko rannattomalla ulapalla! Melat laskeutuivat kannelle kuin sopimuksesta. Täydellinen hiljaisuus ja Inarijärven luonnon suunnaton kauneus mykisti molemmat vesisamoojat. ”Ei taida Inarijärvi usein olla näin tyyni”, ihmetteli Eppu lopulta. ”Joo-o, saatiin seittemän oikein ilmatieteen laitoksen arpajaisissa. Nyt kuule taidetaan oikaista tämän selän yli parin reittipisteen ohi.”

Olin varautunut koviin tuuliin ja suunnitellut reitin siten, että se meni lähellä rantaa ja saarten suojassa niin paljon kuin mahdollista. Reitti oli talletettu ”wrest top computeriin”, joksi valmistaja rehvakkaasti rannekellon kokoista GPS:ää kutsui. Lähtöpiste oli Partakonlahdella, Hietajoen suulla olevalla leirintäalueella ja tavoitteena Surnuvuonon pohjukka aivan järven koillisnurkassa. Matkaa kertyy laitteen mukaan pitkälti viidettä kymmentä kilometriä, vaikkeivät kaikki mutkittelut edes tule lasketuiksi mukaan.

Yhdessä päivässä ei tällaista taivalta sentään oletettu taitettavan. Ensimmäinen yö vietettiin mukavasti Pisterinniemen autiotuvalla, joka sattui sopivasti reitin puolivälin tienoille. Tilava ja kaikilla retkeilijän kaipaamilla mukavuuksilla varustettu mökki näytti olevan suosittu tauko- ja yöpymispaikka. Erinäinen määrä veneilijöitä ja kalamiesporukoita oli hakeutunut mökille yötään viettämään. Onneksemme tuvan seinällä oli Metsähallituksen tiukkasanainen ohje: viimeksi tulleilla ja lihasvoimin liikkuvilla on makuupaikkoihin etusija! Useimmat ryhmät olivat moottorilla varustetuilla veneillä liikkeellä. Herrasmiesten tyyliin he antoivatkin meille tilaa ja siirtyivät veneeseensä tai telttaan yöpymään.


Häirikköharrit

Pikku-Söimi, Aironvääntämäsaari, Mäskisaari, Birgitjärvikäinen. Mistähän lappalaisten humoristiset saarien nimet oikein juontuvat? Kanootti oli taas ohjattu ennalta suunnitellulle reitille saarten lomaan. Katseet kiersivät rantoja: mistä löytyisi luonnonkaunis paikka, johon voisi pysähtyä valmistamaan retkilounasta? Ei silti, että tällaisista paikoista olisi ollut pula. Inarijärven karut, jääkauden sileäksi hiomat kalliorannat tarjoavat lukemattomia määriä toinen toistaan hienompia levähdyspaikkoja. Aina tuntui, että seuraavan saaren takana on vieläkin upeampi paikka. ”Entäs tuohon salmeen ja niemennokkaan?” tarjosin vuorostani. Tästä päästiin lopulta yhteisymmärrykseen. Mantereelta esiin pistävä kallioniemi kurotti kohti Birgitjärvikäisen saarta, paikan luonnon estetiikka ei jättänyt toivomisen varaa.

”Hitsi, onko nuo harreja vai siikoja?” Kalat alkoivat tuikkia salmessa kesken kenttälounaan nauttimista; eräillä ei ole tapoja. Yhä mahtavampia mulahduksia alkoi näkyä: jokin hyönteinen oli alkanut kuoriutua ja kalatkin alkoivat syödä lounasta. Kalamiehen vietit nostivat väkisin tunteet pintaan. Lusikka kävi aina vain kiivaampaa tahtia. ”Pakko päästä vippaamaan perho tuonne sekaan!”

Ahmin viimeiset suupalat ja jätin ruokailuvälineet niille sijoilleen. Perhovälineet olivat tiukasti pakattuna kaksikon peräsäiliössä. Kesti tuskastuttavan kauan ennen kuin kaikki tarvittava oli esillä, tuikit alkoivat uhkaavasti vähentyä. Vavan osat nopeasti toisiinsa, kela kiinnikkeisiinsä, siima läpi renkaiden. Nopea päätös: mikä perho?? Kuoriutuvien hyönteisten lajia ei ehtinyt selvittää, parhaalla arvauksella kuoriutuvaa vesiperhosta imitoiva perho esiin. Perhon solmiminen kiireessä siiman päähän tahtoi mennä tumpeloinniksi. Salmessa ei enää näkynyt pintakäyntejä! Kauempana viereisellä lahdella näkyi vielä jokunen kala ruokailemassa, tuikkirenkaita syntyi sinne ja tänne. Niiden tavoittamiseen tarvittiin kanoottia. Heittoetäisyydelle päästyäni laskin melan poikittain kannelle ja otin vavan käteeni. Tajusin heti tehneeni pahan virheen. Olin kaksikon etummaisessa melonta-aukossa ja kevyt perä kääntyi välittömästi edelle. Manasin tyhmyyttäni, joutuisin yrittämään heittoa selkäni taakse. Koetin peruuttaa parilla melan työnnöllä kanoottia lähemmäksi tuikkivia kaloja. Oli mahdotonta nähdä tarkkaa paikkaa. Ensimmäinen heittoyritys oli tuhoon tuomittu. Päästelin vähän lisää siimaa ja heitin uudelleen, nyt meni jo vähän sinnepäin. Ehdin juuri nähdä olkapääni yli, että perhon kohdalla möyrähti! Nopea vastaisku ja kala oli kiinni! Väsyttelin kalaa kaikessa rauhassa pitäen siimaa tiukalla. Taipuisa, yhdeksän jalan mittainen vapa teki työn puolestani. Pian kala alkoikin väsyä ja sain sen hinatuksi veneen vierelle. Muutaman epätoivoisen pakopyrähdyksen jälkeen kala luovutti ja kääntyi kyljelleen kuin antautuen haavittavaksi. Komea noin 45-senttinen harjus oli kysymyksessä. Huomasin, että tohinassa ei tainnutuskapulaa – pappia – eikä puukkoa ollut tullut mukaan veneeseen, kalan säilytyspussista puhumattakaan. Ihmettelin tilannetta hetken sätkivä kala haavissa. Totesin, että kalastussessio voidaan hyvin päättää tähän, saaliissa oli riittämiin huomiseksi lounaaksi. En voinut muuta kuin laskea haavin kaloineen päivineen jalkojeni väliin ja suunnata rantaan. Olipa onni, ettei ollut terävähampainen hauki kyseessä; leuat olisivat voineet tehdä ilkeää jälkeä arkaan paikkaan!

 

Inarijärven komea harjus


Surnuvuonoon

Surnuvuono on noin viisi kilometriä pitkä, jyrkkärantainen lahti. Lahdessa – tai vuonossa, jos sitä siksi haluaa kutsua – on monia hyvin syviä kohtia. Se olisi komea kanjoni, ellei olisi veden peittämä. Vuono sojottaa koilliseen, samaan suuntaan kuin useimmat järvet näillä main. Tämän täytyy olla jäätiköiden etenemissuunta viime jääkauden aikaan näillä leveyksillä. Lahden pohjukkaan laskee vesistöreitti. Noin puolikilometrinen joenpätkä erottaa Inarijärven tämän reitin seuraavasta järvestä, nimeltään Pitkä Surnujärvi. Sekin suuntautuu koillista kohti. Järvi on yli neljä   kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea luikero, vastakkaista päätä lukuun ottamatta vain 100–200 metriä leveä. Haaveenamme oli vetää kanootti ylös jokea sinne saakka ja jatkaa retkeä vielä tämän järven toiseen päähän. Syitä tähän oli kaksi. Ensiksikin kartan mukaan seuraavan joenpätkän suulla olisi putous, Surnuköngäs, joka olisi varmasti näkemisen arvoinen. Toinen oli se, että Metsähallituksen Villi Pohjola -sivuston mukaan järvessä on hyvä rautukanta. Yksin siinä oli houkutusta riittävästi innokkaalle perhokalastajalle. Kartan perusteella ajatus ei näyttänyt ollenkaan mahdottomalta.

”Hitto!” Olimme pysäyttäneet kanootin Surnuvuonon pohjukkaan. Siihen todella laski joki, paljon pienempi kuin kartasta voisi päätellä. Se kuohui komeana koskena suoraan Inariin. Koskihan oli kyllä hieno eikä olisi ansainnut annettua tylyä tuomiota. ”Tuosta ei saatais kanoottia läpi vaikka olisi kolme tervettä jalkaa.” Vaikka joki ei ollut iso, se putosi alas jyrkkää rinnettä kauheassa louhikossa. Pettymyksestä toivuttuamme oivalsimme sentään, että kaunis oli tämäkin paikka leiriytymistä ajatellen. Rannasta lähti sitä paitsi helppokulkuinen polku Surnujärvelle. Sinne oli minunkin siis mahdollista riskittä köpötellä. Kenties rautuja voisi yrittää tavoitella rannalta käsinkin?

Rautu on oikukas kala. Se valitsee tarkoin ruokailuhetkensä. Se ei uhraa energiaa, ellei katso tarjolla olevan muonan olevan varmasti tavoittelemisen arvoinen. Perhomiehen, tai -naisen, – on niitäkin – unelma rautujärvillä on, että sattuu tyyni, lämmin päivä ja vesiperhoset taikka päivänkorennot alkavat kuoriutua. Silloin on rautujen odottama hetki: ne nousevat pohjasta järven pintaan mässäilemään hyönteisillä, syövät mahansa täyteen ja painuvat taas pohjaan jurottamaan. Sieltä niitä ei ainakaan perhovälinein tavoiteta. Niinpä perhoharrastaja odottaa toiveikkaana tuulen tyyntymistä ja tähystelee järvelle: näkyykö tuikkeja? Nyt oli tyyntä ja lämmintä. Oli siis kiusattava vajaakuntoista akillesjännettä ja käveltävä illalla uudelleen Surnujärven rantaan. Ja toden totta: pintakäyntejä näkyvissä! Ranta oli matala ja kalat melko kaukana. Kahluulahkeiden avulla oli kuitenkin mahdollista päästä iskuetäisyydelle. Heittosiimaa riittävästi ulos, valeheitto eteenpäin, veto taakse, vavan pysäytys, odota siiman suoristumista, heitto, ja perho laskeutuu kauniisti veden pinnalle. Huolella tehty aikuisen vesiperhosen jäljitelmä huijaa kalan nappaamaan – ja kiinni on! Pettymysten pettymys, se on harjus. Mitä vikaa harjuksessa on? Ei mitään muuta kuin että se ei ole rautu. Rautu on kalojen jalokivi, kaunis ja harvinainen.


Dynamic duo

Ilta-aurinko paistoi suoraan leiririnteeseen. Olin tuonut makuualustan ulos ja lueskelin kirjaa lämpimästä säästä nauttien. ”Saadaan seuraa”, ilmoitti yhtä laiskana makaileva puoliso. Kyllä, Surnuvuonossa näkyi intiaanikanootti, joka lähestyi hyvää vauhtia. Kaksi melojaa kuljetti ääriään myöten täyteen pakattua venettä rivakoin ottein, jo kaukaa näki että ensikertalaiset eivät olleet asialla. Kanootti ohitti meidät ja suunnisti suoraan kohti kosken suuta. Keulassa oli pienikokoinen mutta jäntevä mies, takameloja oli puolestaan nainen. Kummankaan vartalossa ei ollut grammaakaan ylimääräistä rasvaa. Myös ahavoituneista kasvoista näki, että vannoutuneista ulkoilmaihmisistä oli kyse. Parivaljakko rantautui meidän puolellemme, mutta näytti siltä, että tarkoituksena ei ollut jäädä tähän.

Kovin kiire heillä näytti jonnekin olevan. Muutama sana ehdittiin sentään vaihtaa. Kävi ilmi, että mies oli saksalainen ja nainen Belgiasta. Keskustelu käytiin siis englanniksi. Mies oli käynyt Inarilla jo neljä kertaa aiemmin eri vuodenaikoina. Jutellessamme mies sitoi pitkää köyttä kanootin keulaan: he aikoivat vetää veneen Pitkään Surnujärveen. ”Kuinka pitkälle aiotte meloa?”,  huikkasin vielä perään, kun kanootti jo irtautui rannasta. ”Niin pitkälle kuin päästään.” Mies heitti naisen toiselle rannalle ja jätti tälle köyden toisen pään. Itse hän palasi toiselle puolelle. Hitaasti, mutta varmasti kanootti alkoi nousta kuohuja ylöspäin. Mies antoi ohjeita naiselle ja köyttä tiukentaen ja löysäten väisteltiin pahimmat kivet. ”Olis pitänyt sitoa meidän kanootti perään, siinähän tuo olisi mennyt sekin”,  heitin, kun kovakuntoinen pariskunta alkoi kadota näkyvistä.

 

Koski ei ole este, pelkästään hidaste

Eppu herätti minut keskellä yötä. ”Ulkona on joku!” ”Entäs sitten?” ”Menisit nyt katsomaan, mitä ne oikein puuhaa.” Lämpimästä makuupussista kylmään yöhön kömpiminen tuntui vastenmieliseltä niin kuin aina. Lopulta annoin periksi. Oli Lapin kesän keskiyön hämärähetki, ei valoisaa muttei pimeääkään. Kun kerran ulos piti tulla, käytin tilaisuuden hyväksi ja tyhjentelin rakkoa vuonon rinteeseen. Samalla seurasin öistä näytöstä. Sama saksalais-belgialainen pariskuntahan se siellä! Raskaasti kuormattu kanootti oli helppo tunnistaa, vaikka ihmishahmot eivät selvästi näkyneet. Aiemmin nähdyllä rivakkuudella kanootista lensi telttaa ja muuta majoitusvälinettä vastarannan töyräälle. Ryömin takaisin makuupussin lämpöön ja selostin tilanteen Epulle. ”Pitää aamulla käydä kysymässä, kuinka pitkälle ne hullut ehti. Sille könkäälle ainakin.”

Aurinko alkoi aamulla paistaa teltan kylkeen ja lämmitti sen sietämättömän kuumaksi. ”Et taida ehtiä jututtaa sitä saksalaista”, tiedotti Eppu ulkoa, kun näki minun liikkuvan teltassa. Vastarannan leiri oli todellakin jo purettu ja tavarat lastattu kanoottiin. Parivaljakko hyppäsi kyytiin, heilauttivat sentään kättään hyvästiksi ja pistivät menoksi taas. ”Mihinkähän niillä on noin mahdoton hoppu?” ”Ymmärtäähän sen, että kiire siinä tulee.” Eppu katsoi minua kysyvästi. ”No kato kun viisi vuotta on tuhlattu Inarijärveen ja vielä on 187 887 järveä jäljellä.”

Taivaalle oli ilmaantunut pilviä ja ilmassa oli sään muutoksen merkkejä. ”Eiköhän mekin aleta tekemään lähtöä.”


Loppusuoran taistelu

 

Ihanteellinen leiripaikka

Yksi eräretkeilyn kirjoittamattomia sääntöjä on, että leirit pyritään sijoittamaan mahdollisimman luonnonkauniisiin paikkoihin. Se on tietysti itsestään selvää, sillä luonnosta nauttiminen on retkelle lähtemisen tärkein vaikute. Mystisempi juttu on nuotion polttaminen. Se tekee mieli sytyttää, vaikka välttämätöntä tarvetta ei olisikaan. Liekkien tuijottelussa hämäränä iltahetkenä on jotakin syvästi maagista.

Viimeinen leiripaikka löytyi pienehköstä kallioisesta saaresta. Se täytti kaikki vaatimukset, mitä hyvälle leiripaikalle voi asettaa, yhtä seikkaa lukuun ottamatta: teltalle oli vaikea löytää tasaista alustaa läheltä rantaa. Kallioniemien väliin jäi kiva suojainen lahdelma, johon kanootti pysäköitiin. Sää oli alkanut muuttua edellisenä iltapäivänä. Illansuussa oli pikkuisen sadellut. Oli edelleen lämmintä eikä kylmyyskään juuri haitannut, mutta saatiin hyvä tekosyy tulen sytyttämiseen. Saaressa kasvoi matalaa puustoa ja kuivuneita oksia löytyi nuotiotarpeiksi. Onneksemme emme olleet kuulleet säätiedotetta; oli epäiltävissä, että metsäpalovaroitus oli annettu. Varmuuden vuoksi teimme nuotion aivan vesirajaan kivien koloon. Siinä se oli helppo sammuttaa perin pohjin.

Viimeisenä päivänä Inarijärvi halusi näyttää meille toiset kasvonsa. Ja ne eivät näyttäneet ystävällisiltä. Tuuli alkoi nousta heti aamulla uhkaavasti. Tähyilimme rannassa järvelle päin huolestuneina. ”Onneksi ei jääty sille autiotuvalle yöksi.” Olimme päättäneet jatkaa lähemmäksi lähtöpaikkaa, jotta viimeisen päivän taival jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Päätös oli selvästikin osoittautumassa viisaaksi. ”Tänä aamuna toimitaan sitten saksalaismalliin.” Näin tehtiin. Aamupala nautittiin pikatahtia eikä leirin purkamisessakaan turhia viivytelty.

”Ai hitto. Onneksi ollaan kaksikolla liikkeellä. Yksikseen olisi voinut tuo selkä jäädä ylittämättä.” Pidimme uupuneina taukoa saaren suojassa kanootista poistumatta, keräten voimia viimeiseen ponnistukseen. Tuuli oli koko ajan yltynyt yhä murhaavampiin lukemiin. Sen suunta oli luoteesta. Viimeinen etappimme oli siten täsmälleen vastatuuleen. Olimme tähdänneet Juppuran saaren taakse toivoen sen suojaavan tuulelta edes hiukan. Mutta viimeiselle runsaan kahden kilometrin taipaleelle Partakonlahden yli ei minkäänlaista suojaa ollut tarjolla. Pelotti, vaikkemme toisillemme sitä myöntäneet.

”Viimeinen rutistus! Joko mennään?” Kanootti kääntyi äärettömän hitaasti tuuleen, kun tultiin pois saaren armollisesta suojasta. Vaahtopäiset aallot alkoivat lyödä kanootin kannen yli yksi toisensa jälkeen. Vesi löi vartaloon ja pärskeet iskivät vasten kasvoja. Melat upposivat veteen tasatahtia kuin kone: nyt täytyi yhteispelin toimia tarkalleen. Vetoihin oli laitettava kaikki voima, mitä vartalosta ja käsivarsista suinkin löytyi. Leuka alas, veto ja veto ja veto… Yhteenkään lepohetkeen ei ollut varaa, myrskyävä tuuli kuittaisi hetkessä tuskalla voitetut metrit. Hartioita särki, mutta periksi ei ollut mahdollista antaa.

Veto, veto, veto… edetäänkö yhtään? Nopea vilkaisu vastarannalle: kyllä, matka oli lyhentynyt, leirintäalueen rakennukset olivat selvästi suurempia nyt! Leuka alas ja veto ja veto ja veto…. jaksa, jaksa, jaksa!

Matti Makkonen