Tänne olemme koonneet juttuja kalastuksesta

Aivan lapsuudenkotini lähellä on pieni lampi. Siellä me uimme monta kertaa päivässä ja siellä me kalastimme. Usein olin sisarteni kanssa lammella ongella tai isän ja veljieni kanssa kalanpyynnissä. Olin myös läheisellä joella soutajana veljelleni, kun hän virvelöi, laski tai koki verkkoja. Sain jo silloin tuntea soutamisen sietämättömän vaikeuden. Kala oli tärkeä särvin kesäaikaan, sitä pyydettiin paljon ja syötiin paljon. Usein koko perheemme oli halkoliiterissä perkaamassa suurta kalasaalista. Koskaan en ole oppinut ymmärtämään kalanruotoallergisia ihmisiä. 

Vuosia myöhemmin oman perheeni mökillä, omalla mökkijärvellä kalastaminen on ollut olennainen osa mökkeilyä. Alkuun olin soutajana ja sitkeästi yritin selviytyä kunnialla tehtävästäni, mutta enhän minä osannut. Luin joskus tositarinan suomalais-englantilaisesta pariskunnasta. Englantilainen vaimo ihmetteli, miksi normaalioloissa maailman kiltein mies muuttuu ärjyväksi hirviöksi verkkoja laskiessaan. Vaimo osasi suomea auttavasti, mutta yritti parhaansa mukaan ymmärtää verkonlaskijan ohjeita. Kun mies huusi: ”Huopaa!”, vaimo oli ihmeissään: mihin tässä nyt peitettä? Hän tuli aivan epätoivoiseksi, hyppäsi laidan yli veteen ja ui kotirantaan.

Meillä tilanne ei koskaan kehittynyt noin vakavaksi, koska molemmat puhumme suomea ja olemme kotoisin samalta murrealueelta. Silti väärinymmärryksiä tuli: en erottanut oikeata vasemmasta, huopasin silloin kun piti soutaa, soudin liian kovaa tai hiljaa, en saanut venettä pysymään paikoillaan enkä osannut soutaa oikean ulpukan vierestä. Minä kärsin ja verkonlaskija kärsi. Sitten oivalsin ettei minun tarvitse aiheuttaa kärsimystä, en siis lähde soutajaksi! Ensin verkonlaskija oli hämmästynyt ja vähän nyreissään päätöksestäni, mutta yhden yksinäisen verkonlaskukerran jälkeen hän tiesi voittaneensa. Sen jälkeen on kalastusrauha vallinnut perheessämme. Lähden mielelläni veneeseen seuraamaan verkkojen kokemista. Istun joutilaana takatuhdolla ja nautiskelen. Soudan mielelläni vaikka kymmenen kilometriä Pyytäjän virvelöidessä. Virheitä ei tule, kun hän on peräsimessä ja ohjaa veneen juuri sopivasti sieltä missä kalat väijyvät.

Alkuvuosina vaelluksilla kalastin. Oikeastaan se oli pakko, koska retkikaverini piiskasivat vesiä illat ja ison osan öistäkin. Muutoin olisin joutunut oleilemaan paljon yksin leirissä. Ja halusinkin kokea virvelöinnin jännityksen. Monella reissulla en saanut sintin sinttiä ja harmittelin kalalupiin mennyttä rahaa. Alkukesän reissuilla onnistuin saamaan haukia, ne kun olivat kovasti nälkäisiä ja melkeinpä tunkivat telttaan. Joskus sain ahvenia ja joskus jopa hopeakylkisiä.

 

”Nous hauki puuhun laulamaan”

 

Eräänä päivänä pitkänpitkällä vaelluksella olimme talsineet jo parisenkymmentä kilometriä. Ehdotin useasti leiriytymistä, mutta ilmeisesti leiripaikka oli jo kotona merkitty tiettyyn kohtaan kartassa ja suunnitelmasta ei poikettu. Olin aivan poikki. Vieläpä keräsin sieniä muovikassiin ja raahasin sitä mukanani. Retkikaverini laukkasivat kaukana edessäni kuin nuoret hirvaat. Mieleni oli musta ja haudoin kolmoismurhaa tai vähintäin retkikaverieni kalauttamista liikuntakyvyttömiksi – punikkitateilla.

Vihdoin leiriydyimme suurehkon viehättävän lammen rannalle. Elämä rupesi hymyilemään, kun sain ruokaa ja kahvia. Tuskin olivat Suuret Pyytäjät heittäneet lusikkansa lautaselle, kun he lähtivät kauas koskille punalihaista narraamaan, ja minä jäin leiriin Kuopuksen kanssa. Siinä rauhassa löksehdimme ja ihastelimme lämmintä keliä. Huomasin lammen pinnalla tuikkeja. Vitsailin Kuopukselle: ”Tee tulet, niin minä otan tuosta kalat!”  Ensimmäisellä heitolla sain ison ahvenen ja sitten niitä tuli lisää, ilmeisesti olin osunut ahventen pesälle. Kuopuskin virkistyi vähitellen  ̶  jahka oli tutkinut muurahaisten polut ja laskenut yhdellä läimäytyksellä tappamansa itikoitten raadot  ̶  sai kengät jalkaansa ja virvelin käteensä. Hän sanoi menevänsä lammen toiselle puolen. Minä kiskoin ahvenia ja niitä alkoi olla melkoinen kasa. Jonkin ajan kuluttua Kuopus tuli leiriin ja heitti jalkojeni juureen hauen. Siinä se mötkötti jaloissani kuin mikäkin porsas, se oli ainakin kolmikiloinen. Suuret Pyytäjät saapuivat reissultaan tyhjin käsin. Vähän vaisuina ja äimistellen he katselivat tumpeloitten saamaa ahvenläjää ja isoa haukea. Kalamiehen kateus kumpuaa syvältä ja on ilmeisesti synnynnäistä.

 

 

Ilta-aterialla ei ollut ruoasta puutetta: alkupaloina paistettuja sieniä ja tikkuahvenia, pääruokana hauesta tehty elämämme ensimmäinen rosvokala. Tungimme foliopussiin haukifileitä, sipulia, suolaa, tilliä, pippuria ja juustoa päälle ja pikkuisen vettä pussin pohjalle. Haudutimme sitä hiilloksen päällä tunnin. Ja miten herkulliselta se maistui! Kuopus söi hitaasti jokaista suupalaa tarkkaan makustellen ja totesi hartaana: ”Koskaan en ole syönyt näin hyvää ruokaa.”  Nälkä on ruoan paras mauste. Sinä iltana kömmimme ylensyöneinä telttaan nukkumaan, ja sinä iltana Suuret Pyytäjät tajusivat, ettei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mutta seuraavana päivänä he eivät sitä muistaneet.

Sitten yhdellä reissulla... Oli kaunis päivä, aurinko räkitti vielä korkealta. Olimme kalastamassa joella, joka kiemurteli somasti hiekkaisessa avoimessa maastossa. Tulin joenmutkaan. Siinä oli pajujen reunustama syvä putama. Tiesin että siellä saattaisi asustaa kala ja mietin, uskallanko heittää kun pelkäsin saavani vain pajuja. Kuitenkin heitin. Ja viehe osui veteen juuri siihen paikkaan mihin pitikin,  mutta sitten tajusin, että se jysähti johonkin kiinni. Tietysti pohjassa puussa tai muussa, ajattelin. Juuri kun olin huutamassa: tule irrottamaan, vapa vavahti ja näin hopeaa mourahtavan vedessä. Taimen! Huusin henkeni edestä, ja Pyytäjä saapui hätiin. Olimme innoissamme. Kala näyttäytyi sen verran, että arvioimme sen ainakin puolitoistakiloiseksi. Pyytäjä antoi auliisti ohjeita: pidä siima koko ajan kireällä, älä anna liikaa löysiä, äläkä naura, älä seiso liian lähellä rantaa, säikytät vielä kalan... älä, älä...  Hiki valui kainaloistani ja pitkin selkää, kun puristin kouristuksenomaisesti vavasta ja yritin toimia ohjeitten mukaan. Aikansa Pyytäjä katseli äheltämistäni ja sitten ehdotti: ”Minä kun olen kokeneempi, niin voisinko minä ottaa virvelin.” Luovutin vavan ja sanoin: ”Sittenhän syy on sinun, jos karkuutat taimenen.” Pyytäjä istahti rantapenkalle ja alkoi oikeaoppisesti väsytellä kalaa. Aina välillä hän rauhoitteli itseään ja varmasti myös minua sanoen: ”Meillä ei ole mihinkään kiire, meillähän on aikaa, tätä varten tänne on tultu.” Kala jaksoi meuhkata, välillä pinnassa ja välillä se sukelsi syvyyksiin jurottamaan. Sitten pitkän ajan kuluttua, 15 minuutin, kala nousi pintaan mahaansa näyttämään. Pyytäjällä oli haavi valmiina napatakseen saaliin. Kala näytti jo aivan puolikuolleelta kellottaen mahapuoli ylöspäin, Pyytäjä ujutti varovasti haavin sen alle ja nosti... Mutta viehe tarttui haaviin ja silloin kala säikähti, sai ihmeellisesti voimia, muljahti irti ja hävisi syvyyksiin. Istahdimme typertyneinä penkalle. Olin jo ehtinyt mielessäni kuvata, punnita, perata, paistaa ja aistia taimenen hienon maun suussani. Pyytäjä heitti äkäisenä virvelini maahan ja päästeli tuhmia sanoja. ”Säre nyt vielä minun vehkeet!” tokaisin. Onneksi meillä oli jo saatuna pieni hauki. Paistoimme sen. Siinä oli paha sivumaku. Olin  kysymäisilläni: ”Miltähän taimen olisi maistunut?”,  mutta nielaisin sanani, kun katsoin Pyytäjän murtunutta olemusta ja sanoin vain: ”Onpa ähky olo! Palaakaan en jaksaisi syödä taimenta.”

Muutama vaellus tuon menetyksen jälkeen päätin kalastajan urani  ̶  en kylläkään tuon traumaaattisen kokemuksen takia. Viime vuodet olen vain kulkenut Pyytäjän seurana kalavesillä, kantanut kalat, seurannut kalojen väsyttämista, ihastellut saaliita, istunut muusana mättäällä, poiminut marjoja ja sieniä, liiretellyt tuntureilla tai oleillut leirissä silloin kun pyyntömies on ollut apajilla. Matalista vesistä kalastamisen olen kokenut stressaavaksi. Inarijärvellä minusta oli mukavaa virvelöidä, kun tiesin että vettä on monta kymmentä metriä. Silloin ymmärsin syvästi, miksi kalastaminen on miehistä niin rentouttavaa puuhaa. Mieleni lepäsi kun heittelin ja kelasin ilman kiinni jäämisen pelkoa. Tiesin etten saa mitään, mutta lohikalaa kannattaa pyytää vaikkei saisikaan. Koskikalastuksesta en ole koskaan pitänyt. Kivillä hyppiminen ei ollut minunlaiselle köntykselle sopivaa liikuntaa, aina pelkäsin veteen mulahtamista ja vieheen menetystä kiven koloon! Kaiken lisäksi: yhdellä kalaluvalla saa halvemmat kala-ateriat kuin kahdella ja useimmiten riittävästi. Kerran ulkomaan reissulla harrastimme syvänmerenkalastusta. Kiloiselle kalalle tuli hintaa 150 euroa. Se on kallein kala-ateriamme.

Miten tästä kalastat?

”Aikaa, jonka olet käyttänyt kalastukseen, ei lasketa ikään.” Tunnen, että sisäinen minäni on nuortunut kalastusvuosinani. Kalastaminen on ehdottomasti tärkeätä, hauskaa ja jännittävää vaelluksella. Aina olen halukas menemään hiljaisille vähän kalutuille vesille, josta on mahdollisuus saada ruokakalat. Kalaa voin syödä joka päivä. Olen huono kalanainen; en osaa olla edes kateellinen, jos Pyytäjä saa ison kalan.

Ja minusta haukikin on kala.


Liisa Koponen