Ajatus syntyy

Hyvä ystäväni Reino onnistui puhumaan minut hiihtoreissulle UKK-puistoon runsaan viikon hiihtoreissulle. Vuosi oli ehkä 1990, kuukausi huhtikuu ja aurinko paistoi koko reissun. Olin myyty mies. Tämä tulisi tavaksi.

Kotimatkalla etelään putkahti esille ajatus: millainen tämä reissu olisikaan ollut, jos se olisi tehty kaamoksen aikaan, pehmeässä lumessa, pakkasissa tai pyryssä? Ajatus jäi kytemään.

Kaveri

Reino oli löytänyt Lapin jo 60-luvulla, ja maalla kasvaneena hän osasi arvostaa luontoa. Telttailu ja retkeily olivat hänelle itsestäänselvyys. Vaikka työ toi hänet kaupunkiin, niin luonto kutsui hänet vapaa-ajalla metsiin ja lomilla tuntureille.

Retkeilyvarustustaan hän kasvatti pikkuhiljaa, mutta mitään turhia härpäkkeitä hän ei milloinkaan hankkinut. Hän oli melko uskollinen Savotan kantaja jalassaan kumisaappaat. Hänellä oli tapana kulkea luonnossa hiljaa omia polkujaan niistä kenellekään enempää kertomatta.

Haaste

Jouluna 1994 totesimme yllättäen, että meillä molemmilla olisi mahdollisuus ottaa lomaa heti vuodenvaihteen jälkeen. Nyt se kaamoshiihto!

Tuossa vaiheessa olimme jo monta keväthiihtoa rikkaampia, joten UKK-puiston tunsimme aika hyvin. Suunnitelma Kiilopää-Suomunruoktu-Tuiskukuru-Luiro-Sorvusoja-Porttikoski-Lankojärvi-Rautulampi-Kiilopää tuntui kohtuulliselta. Aloittaisimme lomamme loppiaisena, mikä silloin oli perjantai, ja näin meillä olisi kymmenen päivää käytettävissä. Sää ei suuria lupaillut; pilvistä ja heikkoa pakkasta muutaman päivän ajan.

Soitto Kiilopäälle ja saimme puhuttua perjantaista lauantaihin yösijan varaustupaan, vaikka paikka ei virallisesti ollut auki tuohon aikaan.

Matkaan

Omega pakattiin torstai-iltana. Takaselkänojat alas, kaksi ahkiota ja metsäsukset sisään. Mahtuivat nippanappa. Startti perjantaiaamuna kello kuusi ja perillä Kiilopäällä tuosssa viiden maissa. Pari autoa parkissa ja vaatimaton valaistus respassa. Kyselimme mahdollisia latutietoja, mutta eipä niitä ollut.

Lauantai 7.1.1995

Nopea omatekoinen aamuateria haaviin ja pihalle ahkioita pakkaamaan. Kävimme vielä respassa tekemässä reittisuunnitelman ja yllättäen törmäsimme Dominick Arduiniin. Hän oli aikeissa lähteä käymään Suomunruoktussa heti aamutuimaan, mikä ilahdutti meitä kovin. Saisimmehan tuoreen jäljen heti aluksi, eikä tarvitsisi itse puskea umpihankeen.

Siinä jo vöitä kiristellessä keskelle parkkialuetta pölähti pieni umpilavakuorma-auto. Kaksi miestä hyökkäsi ulos, laski ajoluiskan vahdilla alas, kiipesivät koppiin ja sieltä syöksyi kaksi moottorikelkkaa alas ja ampui saman tien tunturiin. Auto jäi niille sijoilleen.

 

Lähtövalaistus

Me aloitimme puurtamisen umpihangessa. Mitään Dominickin jälkeä emme koskaan tavoittaneet, emme edes Suomunruoktulla. Olipa sitten alamäki tai ylämäki, ihan sama, työtä se teetti, mutta tämähän oli tiedossa.

Matka Suomunruoktulle ei ole kovin kaksinen, mutta aikaa siihen kului. Taukoja vietimme istumalla ahkion päällä. Termarissa litra kuumaa juotavaa ja valmiit eväät heti ahkion kankaan alla, oli meidän taktiikka tämän reissun ajan.

Tuvasta oli joku lähtenyt päivää aiemmin. Nopeasti syntyi keskinäinen työnjako, kuka haki vettä, kuka pilkkoi puut, kuka siivosi. Eipä ollut viikkoon ongelmaa.

Tuossa ruokaa tehdessä Reino huomasi pöydällä vieraan paketin, mitä kumpikaan ei tunnustanut omakseen. Se oli jotain herkullisen näköistä kakkua, mutta päätimme olla koskematta siihen, sillä jokuhan saattaisi tulla vaikka hakemaan sitä.

Sunnuntai 8.1.

Aamutoimet hoidettiin ja ahkiot laitettiin lähtövalmiiksi hyvissä ajoin. Huomattiin pian, että metsässä on pimeää, eikä paksu pilviverhokaan meitä yhtään armahtanut. Kello oli jo puoli kymmenen kun pääsimme matkaan. Silloin näki jo, että tuossa muutaman metrin päässä on puu. Kierrä se.

Nyt piti löytää väylä Tuiskukuruun. Yllättäen jonkinlainen painuma hangessa kertoi, että tästä on kulkenut skiidu. Se ohjasikin meidät mukavasti Suomun sillan yli, mutta kääntyi sitten vasemmalle seuraten jokea. Suoraan kesäpolun suuntaan oli vain umpihankea. Otettiin riski ja seurattiin jälkeä, jospa se sittenkin kääntyisi. Tultiin Kustunlammille ja skiidujälki jatkoi jokivartta eteenpäin. Meille jäi käteen Mustapekka ja pakko lähteä kahlaamaan Vintiläojaa ylöspäin.

Kun sitä aikansa tarpoo, niin tullaan perille. Tuohon Vintiläojan kolmeen kilometriin meni varmasti lähes kaksi tuntia. Harrijänkää taas kolmisen kilometriä ja kaarto vasempaan ja metsikön läpi Tuiskujängälle. Pimeys ehti jo yllättää, mutta Tuiskun tupa erottui vielä nipin napin.

Tuvalla ei oltu käyty viikkoon, joten kesti aikansa lämmittää sitä, ennen kuin se alkoi tuntua kotoisalta.

Maanantai 9.1.

Tänään tulisi olemaan "helppo päivä". Matkaa edessä vain kahdeksan kilometriä. Olihan se nousu Ampupään tasalle tuttua tarpomista, mutta tähän oli jo niin tottunut, että ei siitä enää kannattanut valittaa.

 

Reino vetää jossain Ampupään maisemissa

Ampupään kohdalla tavoitimme oikealta tulleen skiidujäljen, mikä vaikutti melko tuoreelta ja kantoi hyvin. Helppoa alamäkihiihtoa Ampuojalle saakka. Siinä tuli vastaan poromies kelkalla reki perässään. Kädenheilautus ja matka jatkui.

Olimme juuri sivuuttaneet Luusuanvaaran huipun, kun yksinäinen nuori hiihtäjä tuli vastaan. Liikkeelle hän oli lähtenyt Rajajoosepista ja Saariselälle oli tavoittelemassa. Hän oli edellisenä yönä tullut kuutamossa Hammaskurusta Luirolle, yöpynyt Rajankämpässä ja lähtenyt liikkeelle vasta nyt puolenpäivän aikaan. Hammaskurussa oli ollut poromiesten kokoontuminen, joten oli jatkanut suoraan Luirolle. Arvelimme saaneemme selityksen, miksi nuo kaksi kelkkailijaa lähtivät Kiilopään pihasta kuin ammuttuna.

Rajankämppä oli vielä lämmin kun sinne saavuimme. Oli vielä valoisaakin, joten ajattelimme lämmittää saunan. Pettymykseksemme sauna oli lämmityskiellossa, sillä kiukaan edessä oli lattia palanut pahasti.

Ruokailtiin hyvin ja juuri kun olimme jälkiruokakahveilla, kuului ulkoa skiidujen ääniä. Syöksyimme pihalle ja ehdimme nähdä vilauksen kahdesta kelkasta valvontatuvan suunnassa.

 

Ruokapöytää Rajankämpässä

 

Reino ja Rajankämppä, ahkiot kuistilla

 

Tunnin kuluttua marssimme tuolle tuvalle kysyäksemme mahdollisista skiidujäljistä Sorvusojalle. Miehet olivat tuvan lämmittelytouhuissa ja lupasivat tulla kertomaan soiteltuaan ensin tietoja.

Palasimme omalle tuvalle ja kaivoin kassistani pienen konjakkipullon, ja koska oli Veikon päivä, niin tarjosin Reinolle korkillisen. Hänpä sanoi olevansa tipattomalla tammikuussa, joten saan nauttia tuomiseni yksin. Kaadoin sen takaisin pulloon (ei ole pakko uskoa).

Puistomiehet tulivat tietoineen. Ei ollut jälkeä pohjoiseen. Olivat tulleet saunan remonttia tekemään, ennenkuin sesonki alkaa. Puhuttiin sitten vaikka mitä. Kyseltiin karhuista. Kumpikaan ei ollut koskaan nähnyt, vaikka oli ollut näissä maisemissa jo yli kaksikymmentä vuotta. Yksi tärkeä tieto jäi korvaan soimaan: Loppuviikosta alkaa pakastaa, ilma selkenee ja perjantaina on luvassa 30 pakkasta.

Miesten lähdettyä rupesimme miettimään: huomenna tiistaina Lankojärvelle, keskiviikkona Rautulammille ja torstaina Kiilopäälle. Auto on saatava torstai-iltana piuhan päähän, jotta varmistuu lähtö perjantaiaamuna.

Tuosta siis lähdetään jo tiistaiaamuna puoli yhdeksän liikkeelle. Luiron jäällä ei voi törmätä puihin, sitten Livikonlampia pitkin Vaselmapään ja Joukhaispään välisestä satulasta ylös, lasketaan Vasanlyömäpäänojalle. Sitä pitkin Palovankanojalle. Sitä seuraten Suomujoelle ja sittenhän ollaankin jo melkein Lankojärvellä.

Katselin kun Reino piirsi reittiä kartalle. Huomasin, että hänen kätensä vapisi hieman.

Tiistai 10.1.

Lähdimme toteuttamaan hyvää reittisuunnitelmaa. Kaikki meni nuottien mukaan Palovankanojalle saakka. Siellä ällistykseksemme huomasimme kolme parikymppistä, kaksi tyttöä ja yhden pojan seisovan suon laidassa. Kahlasimme heidän luokseen. Kertoivat olevansa Oulun Yliopiston retkeileviä partiolaisia. Heitä oli yhteensä yhdeksän. Kuusi muuta olivat jo menneet tavoitteenaan Luiro. Tarjosimme heille omaa jälkeämme, mikä taatusti johtaisi Luirolle. He päättivät kuitenkin seurata pääjoukkonsa jälkeä. Kello oli jo puoli kaksi, joten pimeys laskeutuisi kahden tunnin kuluttua. Hieman olimme huolissamme, mutta tietysti turhaan.

Nyt meillä oli edessä vahva jälki kohti Lankojärveä. Lähdimme hiihtämään. Pian selvisi, miksi noiden nuorten matka oli edistynyt noin hitaasti. Heidän tekemänsä latu kierteli ja kaarteli aivan ihmeellisiä maastoja. Se muun muassa ylitti Suomujoen melkein sulassa paikassa.

Pilviverho tosiaan oheni ja kuutamo alkoi valaista loppumatkaamme, kuten luvassa oli. Lankojärvelle saavuimme hieman ennen kello viittä. Pakkasta oli kutakuinkin viisi astetta.

Keskiviikko 11.1.

Eipä ollut kiirettä lähteä Rautulammen suuntaan. Matka on vain 7,5 kilometriä. Puolivälissä vastaan hiihti kaksi salskeata, parhaassa iässä olevaa urheilullisen näköistä miestä. Tiesivät kertoa, että kunnon pakkaset on tulossa. Kertoivat pyrkivänsä torstai-iltaan mennessä Sorvusojalle. Pojilla oli kapeat latusukset ja rinkat selässä. Miten mahtoi kahlaaminen umpisessa onnistua?

Rautulammella sää kirkastui ja illanmittaan kuutamo parani. Yöllä kuunvalo paistoi ikkunasta sisään valaisten lattiaa. Äkkiä huomasin myyrän viilettävän lattian poikki suoraan Reinon penkin reunalle laskostettuja housuja kohti. En uskoisi, ellen olisi itse nähnyt, mutta tuo myyrä alkoi kiivetä lahkeen sisällä ylöspäin. Pomppasin pystyyn ja koppasin housut myyrineen, hyppäsin saappaisiini ja juoksin pihalle. Puistelin myyrän hankeen, mistä se salamana ampaisi tuvan alle.

Viisi minuuttia myöhemmin se viiletti taas tuvan lattialla kuunvalossa. Annoimme sen olla; sehän asuu täällä ja mehän ollaan vain käypäläisiä.

Torstai 12.1.

Sää oli kirkas, pakkasta 8 astetta. Matkaan pitkin lammen jäätä ja Rautuvankkaan. Luulammelle johtavalle koneladulle oli matkaa kuutisen kilometriä.

 

Etenemistä Rautuvankassa

 

Konelatua Kiilopäälle

 

Noustessamme Kiilopään reunaa etelän suunnassa näytti tosi kirkkaalta. Siellä se aurinko jossain valaisi maisemaa.

 

Valoa taivaanrannalla

 

Loppulasku tunturikeskuksenpihaan ja autolle. Pakkasta -16, lähteekö käyntiin, lähti. Kuittaus respaan, jotta ollaan saavuttu. Tavarat autoon ja etsimään saunaa. Sehän löytyi läheltä, Kakslauttasesta. Tingittiin sauna ja mökki sopuhintaan. Auto saatiin sähköpiuhan päähän. Uni otti meistä vallan jo ilta kahdeksan aikoihin. Pakkasta viimeisellä vilkaisulla -24.

Perjantai 13.1.

Havahduimme neljän maissa aamulla. Vilkaisu pakkasmittariin: -30. Senhän puistomiehet tiesivät jo maanantaina. Ooppeli käyntiin ja nokka kohti Savoa. Renkaat tuntuivat pitkään kulmikkailta.

Kotona Reinon tavaroita purettaessa hänen vaimonsa tiedusteli muun muassa, miltä se hänen leipomansa kakku maistoi. Hetken löi tyhjää, mutta sitten kirkastui. Piti tunnustaa mitä tuli jätettyä Suomunruoktuun.

17 vuotta myöhemmin

Nyt voimme vain yhdessä muistella. Ikävä tuttavuus l. herra Parkinsson otti vähitellen yhä ankaramman otteen Reinosta. Kävimme yhdessä vielä muutamilla ruskareissulla. Reinon hyvä luonne tunnettiin paikallisen Ladun piirissä ja hän suostui lähtemään oppaaksi muutaman kerran vähemmän kokeneille vielä tämän vuosituhannen alussa.

Tänään hänen habituksensa on sellainen, ettei voisi edes kuvitella hänen selkäänsä 906:tta tai lantiolle ahkion vetovyötä. Kun palaan omilta reissuiltani hän on valmis katselemaan ottamiani valokuvia ja seuraamaan sormellaan kartalta, missä olen kulkenut, mistä mikin kuva on otettu ja mihin suuntaan.

Reino hävitti vähitellen kaikki retkeilyvälineensä. Kartat hän toi minulle "hoitoon", ei omaksi, vaan hoidettavaksi. Niitä on paljon.

Minun rankinglistalla Reino sijoittuu tosikulkijoiden kärkipäähän. Olen menettänyt lopullisesti reissukaverin, mutta hyvä ystävä on sentään jäljellä.

VH