Vuoden 2012 reissullamme tammikuun alkupäivinä syntyi päätös samanlaisesta hiihtovaelluksesta ja samoihin maisemiin kuin nyt olimme. Silloin mieltä jäi kaihertamaan Rautuojan kämpän saavuttamattomuus erittäin hankalien keliolosuhteitten takia. Päätimme ajaa Hettaan tälläkin kertaa lauantaina heti aamusta jotta raskas työviikko ei painaisi silmiä. Ajo sujuikin mukavasti ja keli oli hyvä. Saavuimme Paavontaloon illalla 19.1. Tuttuun tyyliin avain oli kämpän ovessa ja majoituimmekin sinne hetimiten. Isäntäväki oli jo vissiin nukkumassa. Hyvät englantilaiset teet ja voileivät, ja teimme saman liikkeen. (Siellä oli ollut joku englantilainen ryhmä, ja olivat jättäneet muovikassillisen teepusseja käytettäväksi sinne kesäkeittiöön).

Seuraavana aamuna pakatessamme ahkiota totesin, että jotain puuttuu! Mukaan piti ottaa radioamatööriasema vanhaan tyyliin, mutta akku oli Nakkilassa! Oli määrä pitää radioyhteyksiä Pallas –Ylläs -kansallispuiston alueelta radioamatööritaajuuksilla ympäri Suomea. Ilmoitin yhdyshenkilölle, että radiokokeilut saivat nyt jäädä. Ahkio keveni 3,5 kiloa. Oli sunnuntai, ja Hetta oli kiinni. Pikkasen harmitti!

Sunnuntai 20.1.
Tämän ensimmäisen päivän hiihtomatka oli vain 6 km Pyhäkeron kämpälle, jätimme ahkiot sinne ja lähdimme iltasella kuutamossa suorittamaan hiljaista tiedustelua seuraavan päivän reittivalintaa varten. Mennäkö kurun kautta, vai tunturin yli? Tunturissa lumi kantoi, kurussa oli mutkainen kelkanjälki. Sitä kautta päätimme seuraavana päivänä jatkaa. Lähtiessämme tuli tunturista nuori pariskunta juuri alas, heillä oli ollut tarkoitus myös kiivetä Pyhäkerolle, mutta jäljet loppuivat puurajaan.



Maanantai 21.1.
Seuraavana aamuna, hyvin nukutun yön jälkeen siirryimme kurun ohitettuamme hissukseen puiston länsipuolelle kohden Rautuojan tupaa. Ympärillä erämaan hiljaisuus ja hiljalleen pehmenevä hanki. Pari kotkaa liiteli Outtakan rinteen virtauksissa, mutta emme niitä vissiin kiinnostaneet. Seppo hoiteli nyt suunnistuksen kun meikäläisellä oli rillit huurussa enimmän osan aikaa.

Alhaalla, Rautuojan pohjoispuolella alkoi lumi olla sen verran pehmeätä, että ei tehnyt mieli hiihtää hutiin, mutta suon reunaa jokea seuraten osuimme kämpälle hyvin. Siellä siis, 30 vuoden jälkeen taas! Kämppä oli kodikas, ja aika siisti, polttopuita oli hyvin ja kiehiset vuoltuna.

Ankara ähinä kuului puron suunnalta kun Seppo lähti ämpärin ja suksien kanssa vedenhakuun. Paikoin metri pehmeätä lunta. Iltapuhde kuluikin sitten Plootu 1:n vetoaisaa korjatessa, se rikkoutui kun tein pikku kuvion jyrkässä kohdassa, ja ahkio paineli ohi sivukautta. Kokemusta puuttuu, ja en tajunnut kääntyä mukana. Toinen aisa napsahti jatkoholkista poikki. (En kehtaa käyttää ahkiosta Jr27-nimeä, kun siitä olen ottanut vain mitat. Mutta koska se on 0,5 millin kattopeltiä, se on Plootu 1). Kettu muutaman kerran haukahteli illalla, mutta muuten oli erämaa hiljainen.

Hetken lueskelin kämppäkirjaa, mukavia ja aika huikeitakin juttuja siellä oli, mm. se kun joiltakin vaeltajilta oli karhu tullut nyysimään eväitä kämpän terassilta! Paljon sielläkin oli käynyt kulkijoita vaikka kämppä on reitistön ulkopuolella. Kotvasen kuluttua oli laverillakin aika hiljaista.

Tiistai 22.1.
Aamutoimien ja kämpän kunnostuksen jälkeen lähdimme pikkuhiljaa Outtakan ja Porttivaaran välisen kurun suuntaan. Rautuojan yli meni joku sillantapainen kämpän pohjoispuolella, noin 500 metrin päässä, joten pääsimme ilman sukelluksia Outtakan länsirinteelle. Ilmat olivat tähän saakka suosineet meitä, mutta Outakan rinteeltä reitin suuntaan laskeutuessamme tuli takaapäin yhtäkkinen lumimyrsky joka kesti vain tunnin–pari. Se oli havaittu Hetan kylässäkin näkyvyyden kadotessa lähes täysin. Meillä oli nyt suunta Hannukuruun päin, saunaan kun teki mieli. Matka joutuikin hyvin kun myrskytuuli auttoi selän takana. Sitten kun kohtasimme tikkutien, meillä oli pikku vaikeuksia, kun niitä tikkuja ei näkynyt kuin yksi kerrallaan. Onneksi sinne oli viime näkemän lisätty punaisia aurausmerkkejä joten pärjäsimme vaikka näkyvyys oli pahimmillaan vain 10–20 metriä.

Pidimme pikku teetauon Pahakurun kämpällä tosi tarpeeseen. Kämppä natisi tuulen voimasta. Onneksi ovi oli suojan puolella, muuten olisi ollut lunta tuvassa! Seppo yritti vessaan kahteen kertaan, kolmannella onnistui. Ensin haettiin suojalasit, sitten sukset! Sitten myräkkä jo laimenikin ja hiihtelimme Hannukuruun. Ei näkynyt muita kulkijoita, lähipäivinä oli kyllä ollut porukkaa liikenteessä kämppäkirjan mukaan. Kämppä oli siistissä kunnossa, mutta saunan pata oli umpijäässä. Sulattelimme sen pikkuhiljaa ja Seppo heitti klompin ulos. Sitten Haukkajärveen reikää tekemään Eräkulkurin ohjeella. Kun tuli pohjareiän vuoro tuuralla ja jää puhkesi, niin sieltä alkoi pursuta semmoisia pikku sukeltajia, koppakuoriaisia. Vaikuttivat hieman hämmentyneiltä! Kauhoimme niitä aikamme jäälle ja vesi puhdistui joten saimme saunavedet. Ja muuten juomavedetkin, koskapa talousvesikaivo oli edelleen rikki.

Meillä oli ensimmäistä kertaa semmoiset halvat PMR-puhelimet mukana, niillä on kantamaa jokunen kilometri. Nyt kun sauna oli 700 metrin päässä tuvasta, oli mukava pitää yhteys välillämme, toinen oli saunan, toinen kämpän lämmityksessä. Samoin niitä olisi voitu tarvita lumimyrskyssä, jos toinen eksyy seurasta. Latu nimittäin hävisi heti. No eipä mitään, huutelin Sepon saunaan. Löylyt olivat hyvät, ja oli mukavaa päästä peseytymään oikein kunnolla, lihaksetkin vetreytyivät.

Ja sitten kämpälle sapuskan laittoon. Perinteistä yleismössöä oli tarjolla, mutta se maistui, olihan ilta, ja päivällä söimme vain voileivät ja teetä.

Päälle vielä hyvät iltakahvit, ja olo oli kuin entisellä osuuskaupan hoitajalla tunti jälkeen inventaarion. Erämaa oli hiljainen, ei kulkijoita, ei edes hiiriä, vaikka hieman pelkäsimme viimeksi nitistämämme hiirulaisen sukulaisten kostoa.

Keskiviikko 23.1.
Selkeä aamu. Aamutoimet ja suksien voitelu. Osoittautui, että kun vedin sinistä Rexiä koko suksen pohjan mitalle, niin kuin olen aikojen alusta tehnyt, saimme hyvän pidon näihin leveisiin eräsuksiin. Jälleen kerran totesimme, että näissä olosuhteissa, ahkio perässä, ovat lyhyet leveät sukset hyvät. Haarakäynti pehmeässä lumessa ja pusikoissa sujuu paremmin. Olen aina yrittänyt ostaa, jos jossain näen, sellaisia vanhanaikaisia voiteita, jotka eivät ole pitovoiteita, vaan niitä vedettiin tervatun suksen pohjaan koko mitalta. Tai ainakin minä vedin, koska en pidä lipsuvista suksista. Olen siis huono hiihtäjä, en osaa antaa pitopotkua oikein, enkä sitä aio opetellakaan. Ja näkisipäs jonkun hiihdonopettajan esittelevän oikeata tyyliä metrisessä umpihangessa ahkio perässä! Kuuntelin tuulta, ja sanoin Sepolle, että naamasuojukset helposti saataville. Yläilma humisi siihen malliin. Tähän asti olimme todenneet, että oikeasta kankaasta tehty anorakki jonka helma tulee tarpeeksi alas, on paras hiihtoasu. Tauoilla siihen tuulenpitävää päälle, niin se riittää tauon ajaksi. Otin myös käyttöön salaisen aseeni, 1962 ostamani Dralon-kuituisen korkeakauluksisen puseron. Se, yhdistettynä alla olevaan tekniseen, (SA-int.) alusasuun siirsi kosteuden tehokkaasti anorakin ulkopintaan. Seppo sanoi, että anorakkini oli selästä huurteessa, enkä tuntenut minkäänlaista kylmää! Ymmärrän hyvin, että ko. kuidusta ei tehdä vaatteita, puseroni on kuin uusi, ihan vain vaatimattoman 51 vuoden käytön jälkeen!

No niin, sitten hissukseen alamaisemissa kohti Pahakurun kämppää, jossa reitti nousi ylös ja totesimme, että suojaukset päälle. Tuuli voimistui koko ajan ja pientä hauskaa jääkidettä tuli vastaan muutaman metrin korkeudella, ylhäällä kirkas taivas. Arvioin tuulen nopeudeksi 15–20 metriä sekunnissa (Todettiin jälkeenpäin oikeaksi arvioksi!), ja Sepon repussa oleva lämpömittari näytti –15 C. Seppo osasi vetää rauhallista vauhtia rajuun vastatuuleen, joten koko aikana ei tullut minkäännäköistä tunnetta, että olisimme vaikeuksissa. Kovassa lumimyräkässä olen ollut ennenkin, mutta tämä oli jäätävää! Käännyimme säännöllisin väliajoin myötätuuleen tarkastelemaan naamojamme ja siirtämään suojauksia paremmin. Itse totesin aika hyväksi moottoripyöräilyssä käyttämäni windstopperin. Niitä löytyy myös malleja, joissa nenäkin on peitossa. Ensi kerralla pitää ottaa sellainen käyttöön.

Osaan kalpeasti aavistella arktisten retkikuntien ongelmat tästä vielä vaativammissa olosuhteissa. Samoin olen näiden kahden hiihtovaelluksen aikana oppinut arvostamaan talviretkeilijöitä, jotka vastaavissa olosuhteissa ovat telttamajoituksella liikkeellä. Itse asiassa mekin suunnittelimme sellaista jo ensi vuodelle. Matka eteni hitaasti, välillä käännyimme tuuleen ja Seppo otti videotakin joitakin pätkiä. Muutamaa kilometri ennen Sioskurua tuli sen verran mitta täyteen, että poikkesimme kunnon tauolle Tappuriin jossa teimme pikku lämmittelytulet kaminaan ja hörpimme hissukseen teet. Se olikin varsin onnistunut ratkaisu, nimittäin tuuli alkoi laantua, ja hiihtelimme siedettävissä olosuhteissa Sioskuruun.

Voidaan tietysti kysyä, kannattaako lähteä myrskyn sekaan? Minusta kannatti, opimme paljon kasvojen suojauksesta. Aikanaan kokenut lapinkävijä sanoi, että ei saa pestä naamaansa saippualla aamulla, koska silloin huuhtelee pois parhaan ihonsuojarasvan. Nämä olivat sellaisia kevään hiihtoretkiä kultaisilla 70–80 -luvuilla.

Sioskurussakin oli hiljaista, ja saimme puuhailla ihan rauhassa koko illan. Kulkijoita oli kyllä ollut joidenkin päivien aikana, jopa ulkomaalaisia keskellä synkintä kaamosta! Varmaan yhtä sykähdyttävä kokemus kuin keskikesän yötön yö. Sioskurun kaminan arina oli edelleen rikki, ja laitoinkin sinne tuhka-astiaan pari kiveä aukon kohdalle jotta puut eivät palaisi siellä. Muuten ilta meni mukavasti seikkailukirjaa lukien, (kämppäkirja!). Tällä kämpällä on sesonkina hillitön liikenne, eikä silloin kannata tukeutua yöksi tänne.

Torstai 24.1.
Aamu koitti, niinhän ne pruukaavat tehdä, onneksi, sillä mikään ei voita kunnon aamupalaa: pakinkannellinen puuroa, jossa sokeria ja voisilmä! Seppo kyllä katseli tuohtuneena tätä latinkia; kas puolisonsa on sydänspesialisti. Itse laskeskelin, että kyllä se palaa! (Ja paloikin, 3 kiloa kevyempänä tulin reissusta!) Sitten 100-prosenttinen ruisleipävoileipä ja vahvaa kahvia, ja olin taas valmis vaikka mihin!

Mutta suksihuolto, vihreää Rexiä pohjiin, alkumatka olisi nousua pitkään. Tuuli tunturissa oli edelleen sen verran voimakas, että päätimme mennä kuruja pitkin.

Rauhallista nautiskelua maisemista, ja jopa yksi tauko auringossa! Ilmassa siis selvät kevään merkit!

Myös yksi lumivyöry oli alueella, jossa niistä varoitetaan. Näytti siltä, että jos olisi pahimmoillaan ollut kohdalla, niin aika hullusti olisi voinut käydä yksinkulkijalle.

 

Rauhallisen suojaisan hiihdon jälkeen tulimme Pyhäkeron kämpälle illan hämärtyessä ja kuun noustessa kirkkaalle taivaalle. Päätimme lähteä Pyhäkeron päälle koskapa hanki ylhäällä kantoi hyvin. Aika kapuaminenhan siinä on, mutta sitä varten täällä olemmekin. Tunturikoivikon jälkeen lumi alkoi kantaa hyvin ja nautimme kiipeämisestä sileätä Pyhäkeron kuvetta ylös. Olin löysännyt eräsiteen remmin pituutta jotta se oli helpompi laittaa kiinni. Nyt huomasin tyhmyyteni, en laittanut varmistusnarua saappaan ympäri! Karkaava suksi ylhäällä tunturissa ei isommin naurata, kokemusta on. Joten hiihtelin varovaisesti.

Pyhäjärven rannalla, tämä järvi on lähes huipulla, ryystimme teet, ja alkoi reissun jännittävin vaihe, lasku. Kuunvalossa miljoonaa siksakkia rinnettä alas! Upea kokemus. Piti vain varoa kovin rajuja käännöksiä juuri suksen irtoamisen mahdollisuuden takia. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja tulimme kämpälle lihakset vähän hellinä, mutta tyytyväisenä hienosta kokemuksesta. Pyhäkeron kämppä on merkitty autiotuvaksi, mutta sen avotakka ei ole mitenkään tehokas, emmekä yrittäneetkään saada sinne lämpöä kuin sen verran, että saimme kamppeet kuivaksi katonrajassa. Toki siellä on kaasukeittotaso ja hyvävetinen kaivo pihapiirissä. Laitoimme ahkiot hieman kiinni paikalliseen mäntyyn, jos vaikka tulisi uudelleen myräkkä. Plootu 1 on aika liukas peli, ja vaikka se olikin hieman raskas, 12 kiloa tyhjänä, olin siihen hyvin tyytyväinen. Mutta kun sattui olemaan kattopellinpala ja lasikuitusauvoja, niin pitihän se ahkio rakentaa! Ajatelkaas nyt, kattopelti kestää vaikka katoilla saattaa olla tonnitolkulla lunta, ja tässä ahkiossa pelti on alapuolella! Yleensä.

Perjantai 25.1.
Aamulla ei sitten ollutkaan kuin normaali ohjelma ja ahkion pakkaus. Siinä pakatessamme paikalle päräytti vanhempi poromies kelkallaan. Kyseli, että mihin päin on poroja mennyt? No siitä meni Sioskurun suuntaan jokusen poron lauma. Juttelimme kuitenkin pitkän tovin hänen kanssaan ja taisimme käväistä aihepiirissä aina ulkopolitiikankin puolella. Katseli varusteitamme ja sanoi, että hänen varpaitaan alkaa palelemaan jo kun näkee kumisaappaan, ja että aikuiset miehet vetelee tommosia ahkioita pitkin tunturia. Hymynkare silmäkulmassa! Heinäkenkä on kuulemma ihan ylivoimainen. Hän oli 50 vuotta tehnyt porohommia, siinä kokemus puhui! Oikein mukava juttutuokio!

Kädenheilautus ja Rotax kiidätti hänet tunturiin. Me hiihtelimme hissukseen Hettaan päin, siellä olisi sauna valmiina Paavontalolla. Kotimatkalle lähdimme yötä vasten, se oli nyt helppoa, kun olimme nukkuneet viikon herroiksi.

 

Videopätkä kaamoshiihtovaelluksesta

 

Matti Ampio
Seppo Ampio