Mielenpäällä

Yksin talviretkellä ensimmäisen kerran

Halu ja epävarmuus lähteä ensimmäiselle talviselle retkelle Lappiin yksin vaihtelivat mielessäni. Kuka hullu lähtee yksin palelemaan, kahlaamaan vyötäisiä myöten lumessa lohduttomalla lumikentällä, tukehtumaan lumeen syvässä kurussa. Tai jos en siinä valkoisessa yksitoikkoisuudessa erota järviä suosta, ja en löydä muualle kuin takaisin tielle, jonka lumimyrskyn jälkeen tunnistan vain sähkölinjasta ja oransseista aurauskepeistä. Muistaakseni inhoan hiihtämistä.


Ja sitten se haave, luulo vai utopia, että saan kokea talvisen erämaan ja lumen kauneuden. Miltä näyttävät rakkaimmat tunturini talvella, se olisi vain pakko saada nähdä. Kulkea yksin, omassa tahdissa, omissa ajatuksissa, rikkoutumaton rauha – se olisi minun taivas. Aikani kun olin sitä pyörittänyt päässäni, sain siitä jopa puhuttua. Kiitos ystävälleni, joka oli alusta alkaen sitä mieltä, että kyllä pärjään – tietenkin. Rohkaisu nopeutti lähtöä ehkäpä vuodella.


Paljon minä sitä etukäteen ajattelin. Koska ehdottomasti rakastan elämää ja tunnen itseni aika hyvin ja tiedän heikkouteni, tein liudan sopimuksia itseni kanssa: Nyt ei sitten oteta riskejä missään vaiheessa, tippaakaan ei saa huikennella. Ja minun ei tarvitse näyttää kenellekään mitään, aina on lupa kääntyä kotia kohden. Missään vaiheessa ei saa keulia (päivämatkojen on pysyttävä järkevinä), kaikkea ei tarvitse nähdä yhdellä kertaa. Syömistä ja juomista en sitten unohda missään vaiheessa, riippumatta säästä ja miten hankala se olisi. Ja koko ajan pidän itteni lämpimänä ja olon mukavana.


Kun vielä kotoa sain luvan (siis, ei tämä tapahtunut nuoruudessa, olin lähes keski-ikäinen silloin) oli se vain lähtöä varten valmista. Hammastunturin erämaa-alueen karttaa olin tuijottanut ja tehnyt kesä- ja haaveretkiä niin paljon alueella Ivalojoesta pohjoiseen, että osasin sen ulkoa.

Tiedän, että joidenkin mielestä ei koskaan tulisi retkeillä yksin. Jokainen tekee ne omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan ja elää niiden kanssa. Suurin riski Lapin retkissä ovat automatkat ja ylipäätään elämässä eläminen.

Kaikki huikeimmat sähläykset, joita olen retkillä tehnyt, olen tehnyt ne retkeillessäni jonkun muun kanssa. Mitä turvallisempi ja kokeneempi kumppani, sen rennommaksi heittäydyn. Kun vartin sisään vetää vieheen kahdella koukulla nenäänsä syvään kiinni ja pistää puukolla teflonkattilan pohjaan reiän, on paras käydä varovasti telttaan maaten ja unohtaa kaikki muu siltä päivältä. Harharetkien ja pyörähtämisten kanssa on ihan sama asia – reippaasti yhdessä ihan minne sattuu.

Koskaan ei saisi luottaa kaveriin, vaan pitää aina käyttää omaa päätään. Saattaa olla, että juuri silloin hän luottaa sinuun, etkä olekaan hereillä.

Ei yksinvaellus ole minulle merkki urheudesta, erityisestä kyvykkyydestä tai mistään muustakaan erinomaisuudesta. Se on itsekästä nautintoa, kyvyttömyyttä tai haluttomuutta liikkua porukoissa, jonkinlaista pakoa arkityöstä.

Muistan sen ihanasti kuplivan jännityksen matkalla pohjoiseen, vaikka ei se tosin eronnut juurikaan niistä tavanomaisista ”ennen-vaellusta-fiiliksistä”. Hiihdellessä unohdin, että olen siellä yksin, olin vain läsnä siellä. Se tuntui heti omalta ja hyvältä. Toki olin hyvin varovainen, ihan niin kuin kesälläkin yksinäni. Erämaahumalaan olen pahasti koukussa.