Lehti 1/2013
Retkiunelmia ja unelmaretkiä
- Tietoja
- Kategoria: Retkiä ja reissuja
- Julkaistu: 19.05.2013 18:29
Viime kesänä istuin tunturin rinteessä Mallan luontopolulla ja katselin koirani Bertan kanssa rajan takana häämöttäviä vuoria. Tunsin itseni hyvin, hyvin pieneksi. Minusta tuntui, ettei mikään asia maailmassa olisi voinut horjuttaa mieltäni tuolla hetkellä. Oloni oli ikään kuin henkisesti täysi, enkä olisi millään halunnut lähteä tuolta tunturista pois. Tuon tunteen siivittämänä olen retkeillyt ja patikoinut, ja etsinyt samanlaista tunnetta itsestäni.
Rakkauden retkeilyyn ja luontoon olen perinyt isältäni. Isäni on kokenut eränkävijä ja häneltä olen oppinut niin tulenteon, kasvien tunnistamisen, kuin pohjattoman uteliaisuuden ja seikkailunhalun. Sekä kaipuun Lappiin. Jo kahdeksan kuukauden ikäisenä minut kiikutettiin ensimmäistä kertaa Saanalle ja siitä lähtien olen kulkenut vanhempieni matkassa ristiin rastiin Suomen Lappia ja Pohjois-Norjaa. Muistoissani ovat lukemattomat, vaihtelevasti nukutut telttayöt, hillasoiden upottavat, tuoksuvat maastot, Trangiasta nouseva Sinolin katku ja inisevät hyttyset. Noin 15-vuotiaaksi asti jaksoin reissata vanhempien mukana Lapissa joka kesä, kunnes eräänä kesänä jäin vain kotiin. Sen jälkeen maailmani täyttivät muut mielenkiintoiset asiat ja hylkäsin luonnon, Lapin ja retkeilyn moneksi pitkäksi vuodeksi.
Koskaan tuo liekki ei minusta kuitenkaan kokonaan sammunut. Kaupungissa asuessani lähdin aina kun mahdollista metsään. Kaipasin ympärilleni luontoa. Se oli minulle kuin levoton tunne, josta en päässyt eroon. Suurten puiden humina, lintujen laulu ja kostean maan tuoksu ovat jotain, mikä ravitsee sieluani enemmän kuin mikään muu. Vaikka kulkisin samoja reittejä viikosta ja kuukaudesta toiseen, huomaan joka ikinen kerta maastossa jotain uutta. Tuttuun puuhun on ilmestynyt tikan tekemä kolo. Onko tässä kohtaa enemmän naavaa, kuin aiemmin? Metsikössä on kenties rymynnyt hirviperhe, tai majava on nakertanut itselleen rakennustarvikkeita. Luonto muuttuu koko ajan ja tarjoaa parastaan vuodenajasta riippumatta.
Myöhemmin muutimme maalle. Se oli onneni, sillä pääsin vihdoin lähelle luontoa. Tutuissa metsissä ja maastoissa aikani samoiltuani aloin kuitenkin haaveilemaan pidemmästä retkestä. En ollut käynyt moneen vuoteen Lapissa, ja yhtäkkiä minuun iski hurja halu päästä näkemään tuntureita. Minun oli pakko päästä näkemään tuntureita! Oli kevättalvi, kun aloin suunnittelemaan kesälomamatkaa Kilpisjärvelle. Olin käynyt mieheni kanssa pari vuotta aiemmin autolla kahden viikon roadtripillä Lapissa, mutta tällä kertaa halusin nähdä ja kokea luontoa. Kiivetä Saanalle ja retkeillä Mallan luonnonpuistossa. Nähdä kolmen valtakunnan rajapyykin.
Innoissani esittelin idean miehelleni, joka ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle. Päätin siis lähteä reissuun yksin. Hieman myöhemmin kuitenkin päätin ottaa mukaani berninpaimenkoiramme Bertan, joka osoittautuikin mitä mainioimmaksi matkaseuraksi! En ollut koskaan reissannut yksin, enkä varsinkaan yksin koiran kanssa, joten moni asia jännitti ennakkoon. Matka oli kuitenkin yksi elämäni parhaimmista reissuista. Bertasta oli juuri sen verran seuraa, kuin halusin. Matkallani minulla oli aikaa ajatella omia asioita, tehdä juuri niitä juttuja mitä itse halusin ja juuri sillä aikataululla kuin halusin. Kävelimme Bertan kanssa Mallan luontopolun päästä päähän, kuvautimme itsemme kolmen valtakunnan rajapyykillä, istuimme ruotsalaisnaisten kanssa nuotiolla jutustelemassa, hätistelimme liian uteliaita poroja kauemmas ja patikoimme Haltin reittiä niin pitkälle, kuin yhden päivän aikana ehdimme. Tuolla matkalla, tunturissa istuessani, löysin sen tunteen.
Omat pienet retkeni lähimaastoon, laavuille ja luontopoluille ovat parasta, mitä työni vastapainoksi voin tehdä, vaikka joka päivä. Ne auttavat jaksamaan seuraavaan Lapin reissuun asti. Viimekesäisen matkani innostamana olen lähdössä myös tänä kesänä Lappiin, tällä kertaa Inarin suuntaan ja sieltä Norjaan. Ihmisseuraa minulla ei ole tällekään reissulle, mutta ei se haittaa. Matkaseurana minulla on nyt lapinporokoiramme Boris, joka pääsee esi-isiensä maille. Boriksen kanssa aion tehdä päiväretkiä kohteisiin, joihin tiedoillani ja taidoillani on mahdollista mennä. Ehkäpä uskaltaudumme jopa yöpymään maastossa. Mahdammeko kumpikaan saada nukutuksi?
Pidemmät vaellukset siintävät vielä vain haaveissani. Paljon olisi vielä opittavaa, jotta terve järki (ja äiti) antaisi minun lähteä yksin varsinaiselle vaellukselle. Innostus kuitenkin nousee aina kesän lähestyessä. Unelmoin Raittijärven saamelaiskylän näkemisestä, Haltin huiputtamisesta ja Kilpisjärven erämaasta, Kevon reitistä, sekä monista muista upeista vaelluskohteista. Nämä kaikki aion vielä nähdä ja kokea. Koska se tunne, jonka löysin tunturissa, on kaiken ponnistelun arvoista.
Riitta Glad