Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Vaellushaave: Potkukelkalla tunturiin

Olin saanut alkutalven nauttia mainioista potkurikeleistä koirien kanssa. Mitä enemmän potkuttelin, sitä enemmän monen vuoden haave alko tuntua toteuttamiskelposemmalta, olihan tästä puhuttu jo jonkin aikaa. Koirat nautti vauhdikkaista lenkeistä vähintään yhtä paljon kuin mie, olipa keli aurinkoinen tai täysikuun loiste kirkas. Kilometrejä alko olla takana reilusti ja suunnitelmat näytti siltä, että matkaan päästään. Vaelluksen ajankohta eli jonkun verran, mutta se ei paljoakaan haitannu, reissukuume nousi nousemistaan ja ruuat oli kuivattu ja valmisteltu pari kuukautta ennen reissuun lähtöä. Muuten pakkaaminen jäikin sit perinteisesti viime tippaan. Lähtöä edeltävänä päivänä metästin vielä Äkäslompolon urheiluliikkeistä riittävän suurta pakkauspussia talvimakuupussilleni, alkuperäinen kun ei suostunu piilostaan näkyville tulemaan. Meinasin jo alkaa ompelemaan sopivaa, kunnes luovuin aikomuksesta pakata makari rinkkaan ja pakkasinkin sen kanoottipussiin, jonka päätin kiinnittää jonnekin potkuriin. Tarkotus oli kotona kokeilla kuinka tavarat potkuriin kiinnitän, mutta niinhän siinäkin sit kävi, että se jäi tekemättä.

Pirkko huristeli lauantaina viikkoa ennen pääsiäistä Lappeenrannasta meille, napaten anopin Kainuusta matkaan tyttöjä hoitamaan. Illan pimeydessä laitoin Pirkonkin potkuriin leveät hankijalakset ja sain molemmat kokoontaitetut Eslat Arton avustuksella suksiboksiin. Piti siinä muutaman kerran käännellä ja väännellä, että ne sinne mahtuvat. Viimeset jutustelut ennen nukahtamista Pirkon kanssa olivat hivenen mietiskelevät, kuinka reissu tulee menemään ja mihinkä sitä loppujen lopuksi päästään. Vai päästäänkö mihinkään, kummallakin meillä oli edellisestä talvivaelluksesta vuosia aikaa ja potkuroinnitkin on tehty pääasiassa auratuilla teillä. Haaveilimme Haltista, mutta päätettiin mennä kelien, kunnon ja fiiliksen mukaan.

Pienen pommiin nukkumisen jälkeen pääsimme matkaan, aurinko paisteli, pientä lumikuuroa oli siellä täällä matkan varrella. Kilpishallin nurkalla poliisit suoritti sunnuntaiaamun puhallutusta, samalla saimme kuulla tuntureilla olleista keleistä: tuulista on ollu ja reitti tukossa tuiskulumesta. Viimeset ostokset kyytiin ja vessassa käynti, sit alko potkureiden pakkaaminen Luontotalon parkissa.

 

Rinkka istuimelle kunnolla omilla remmeillä kiinni, päiväreppu selkänojan toiselle puolelle, teltta rinkkaan kiinni, makuupussi sen alle hämähäkeillä, lumikengät rinkan päälle, sauvat ja liukuri johonkin väliin ja karttalaukku sopivasti näkösälle. Vaikka menimme Haltin viitotettua huoltoreittiä, mie tykkään seurata karttaa aina ja melkein koko ajan. Aina sieltä löytää jotain mielenkiintosta ja hienot paikat jää paremmin mieleen kun ne paikallistaa kartalle. Viimeseks Humpalle oma reppu selkään, jossa on Humpan ruuat ja muut tykötarpeet. Kun reppuun tulee tilaa, saa Humppa kannettavakseen roskat. Saima sai mennä nuoruuden innolla ilman kantamusta.


Hymyssä suin, auringon paisteessa, pikku pakkasessa, hirmunen into päällä. Mutta ei kauaa. Heti ensi metrit alko hyydyttää hymyn. Potkurit oli raskaat, siis TOSI raskaat ja keli nihkee. Kääntösäde ihan hirmunen, potkurit ei meinannu millään kääntyä kelkkareitille. Vielä vähän nauratti, mutta kyllä ois pitäny Pirkon ilmeistä saaha kuva parilta eka kilometriltä. Oli aika epätoivosia välähyksiä kasvoilla, kun puskimme kelkkoja kaikilla voimillamme rinnettä ylös kohti Tsahkaljärveä. Ylämäen loputtua pidimmekin sit jo ansaittua evästelytaukoa, jonka jälkeen järvellä päästiin jo saamaan esimakua potkuttelusta. Uus puskeminen alko taas ylämäkeen ja aloin mielessäni miettimään, voisko mukana olevaa erätoveria käyttää jonkunlaisena purjeena, kunhan maasto tasottuu ja tuuli alkaa tulla takaapäin. Pian avasinkin suuni ja Pirkkokin innostu ajatuksesta. Pientä säätöä oli, kun suht navakassa melkein myötätuulessa pidimme molemmat erätoverin nurkista ja keskeltä tulevia naruja näpeissämme ja yritimme samalla pitää potkurit ja purjeen suunnassa.

 


Mutta purje kevensi kummasti menoa ja kun laitoimme nurkista tulevat narut potkureihin ja vaan ohjailimme toisella kädellä purjetta, alko meno olla taas ilosta. Kerran alamäessä purje paino meijät umpisen puolelle ja sieltä saikin sit vähän aikaa punnertaa potkureita ylös. Pian matkan jatkuttua takaa kuulu moottorikelkan ääntä ja kohta kohalle pysähty kaks rajavartijaa kysymään et onko meillä kaikki hyvin? Olivat kuulemma kauempaa kattoneet ja ihmetelleet, että mikä kumma menee edellä. No, kait se sit kaks potkuria purjehtimassa tunturissa on outo näky. Pari kilometriä ennen Saarijärveä jouvuimme luopumaan purjeesta liian sivutuulen takia, eikä tämän jälkeenkään tuuli ollu juurikaan suotusa purjeen käytölle.


 

Saarijärvellä tekasimme vähän lounasta ja saimme seuraksi sekä palotarkastajat, että erätarkastajat. Olipa turvallinen olo, kun olimme neljän tunnin aikana törmänneet jo neljään eri viranomaseen. Samalla totesimme, että eiköhän jatketa vielä illaksi Kuonjarille, vaikka näimme vieraskirjasta, että sinne on seuraavaksi yöksi suunnannut myös kaheksan hengen partiolaisporukka ja pari muutakin. Erätarkastajista oli sekin hyöty, että kun yritimme lähteä jatkamaan matkaa kesäreitin suuntaan, niin saimme opastusta että kannattaa ehken kuiten lähteä tuota talvireittiä jatkamaan.

Alkumatka meni mukavasti, mutta kylläpä se nousu joka alko Saarijärven ylityksen jälkeen, tuntu lo-put-to-man pitkälle. Ja odottamamme alamäki Kuonjarille oli niin lyhyt ja huonoluistonen, että eipä voinu paljon puhua laskemisesta siinä mäessä. Mutta eipä ois aamun parin eka kilometrin perusteella uskonu, että saamme eka päivänä parikyt kilometriä matkaa tehyksi.

Mie oon päässy vaelluksilla ruuan suhteen tosi helpolla, Sirpa-kokki on aina loihtinu ruuat pöytään valmiiks. Mutta nyt ei ollu Sirpaa eikä muutakaan kokkia vaan kun oli saanu kamat jotenkin sisälle, piti alkaa porukalla ruuanlaittopuuhiin. Perunamuusi kera savulohitillikastikkeen maistu aivan taivaalliselle. Tunnelma tuvassa oli sen verran lämmin, että mie päätin Humpan kanssa nukkua tyhjässä kuivaushuoneessa. Onneks on näin lyhyt, niin hyvin mahtu ja jalat sai halutessaan koholle seinätelinettä vasten.
Aamulla puurot, mehukeitot ja leivät suuhun. Mie heitin kokeeks kaikki painavat tavarat päiväreppuun ja loput tavarat rinkkaan ja rinkan selkään. Mahtava auringonpaiste siivitti menoa, luisto oli suht hyvä pikku pakkasessa eikä tuulikaan mahoton. Meno oli melkein nautiskelua, vaikkakin edelleen melko raskasta. Miun potkuri tuntu kevyemmältä työntää, eikä rinkka selässä häirinny potkuttelua pahasti.


 

Pijimme taukoja taas sopivasti ja lopulta päästiin nauttimaan oikein kunnon menosta, lasku Meekolle oli aivan mielettömän mahtava. Nautiskelimme vähän tulisempaa lounasta ja koska aikaa oli kulunu vasta muutama tunti, päätettiin lähteä kokeilemaan jaksettasko jatkaa Pitsukselle asti. Jos ei, niin sit lyötäs teltta pystyyn jonnekin matkan varrelle. Palotarkastajat tuli Meekolle ennen kuin jatkettiin matkaa ja kertovat, että Haltin huipulla oli ollu aivan mieletön tuuli.

 

 

Matka Vuomakalle tuntu jo aika pitkälle, muistelin matkalla kivikossa keikkumista ja missä kohtaa Kirstin vaellussauva katkes vuos sitten elokuussa. Vuomakalla ennen raskasta nousua tankkasimme voileipää ja eiköhän se jo siinä todettu, että Pitsukselle asti mennään, ei matkaa nyt enää niin paljoa ollu. Perässä tullut partiolaisten porukkakin lähesty pikku hiljaa ja vaikka ei mitään kilpajuoksua mietitty, niin partiolaisista ainakin osa tais yrittää saaha meitä kiinni. Nousu menikin ihan suht mukavasti, luisto oli kuiten parempi kuin edellispäivän nousussa. Taisin kuiten jossain vaiheessa hätägeelin napata eiliseen tapaan, koska muistin kuinka pitkältä tuntuva loppumatka Pitsuksen kämpälle on. Nälkä olikin melkonen perille päästyämme, onneks hirvikeitto oli nopeesti tehty ja syötyki. Nukkumaan pääsimme melko kosteissa tunnelmissa, partiolaiset kokkasi yhtä jos toista, eikä vesihauteessa kypsennetyt suklaamuffinsit ainakaan vähentäneet kämpän kosteutta.

Aamulla heräsin aikaseen päästämään koirat pissille ja totesin et keli ei vois olla parempi Haltin huiputukselle. Aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja tuulesta ei ollu tietoakaan. Aloin saman tien aamupalan tekoon ja ilmotin Pirkolle, et kohta lähetään. Aika pikaseen olimmekin matkassa, mutta meno oli tosi nihkeetä. Vaikka potkureissa ei ollu kevyttä päiväreppua enempää painoa, ei potkurit luistaneet yhtään. Potkuttelua ei voinu ajatellakaan, piti vaan työntää potkuria eteenpäin. Mielessä kävi, et oisko pitäny sittenkin lähtee lumikengillä, mut toisaalta alastullessa ei pääsis nauttimaan laskemisesta.

 



Kun käännyimme vähän ennen Haltin kämppää kohti koillista, muuttu reitti vieläkin lumisemmaks ja mitä jyrkemmäks nousu muuttu, sitä enemmän oli lunta. Ennen jyrkintä kohtaa Pirkko alko sanomaan, että hän ei jaksa. Mie yritin parhaani mukaan tsempata, mutta ei auttanu. Pirkko totes, että jos hän tulee vielä askeleenkin, hän ei jaksa takas kämpälle.

 

 

Niinpä mie jatkoin matkaa Humpan kaa kaksistaan, Pike ja Saima jäi lepäilemään rinteeseen. Jossain vaiheessa jyrkimmässä kohti miullakin tuli sellanen olo, et mitenhän tässä käy, mutta kun kelikin oli niin mahtava ja ekalla Haltin huiputuksella en nähny yhtään mitään sakeassa sumussa, niin päätin, että kyllähän myö Humpan kaa huipulla käyvään maisemia ihailemassa. Ja onhan se hieno tunne, kun vihdoin pääsee sinne huipulle! Maisemat avautu joka suuntaan ja hanki kanto mennä missä vaan.




Nimi listaan, kuvia sieltä ja täältä, Humppa jo nukahti kesken kaiken lumisen rajapyykin päälle. Humppa on ollu meillä vajaan vuojen ja on jo kolmannella tunturivaelluksella. Se on päässy nuuskuttamaan Kumman kaa Koilliskairaa, Mökön ja Haltin kaa Pöyrisjärven maisemia ja nyt Haltilla, se on maanmainio retkeilykaveri.

 

 

Kaiken nautiskelun jälkeen muistin Pirkon ja Saiman oottavan meitä alempana. Emme sopineet mitään alasmenosta, joten miun piti valita sellanen laskulinja, että näemme toisemme. Niinpä menimme hieman alaspäin samaa reittiä kuin tultiin ylös ja sitten vaan suorempaan laskemaan. Potkuri luisti umpisessa aivan huimaa vauhtia, Humppa juoksi perässä korvat humpaten täyttä laukkaa ja jossain vaiheessa näin Pirkon ja Saiman ja sain huudettua ja huiskutettua, että alas ollaan menossa. Kun vauhti alko hijastua ja saavutin ylösmenojälet, totesin että luisto on taas palannu ja niin paluumatka meni ilosesti potkutellessa. Samalla mietimme jatkoa, jäähäänkö toiseksi yöksi Pitsukselle vai vieläkö jaksetaan jatkaa takas Meekolle. Päädymme jatkamaan matkaa perunamuusin, viherpippuri-porojauhelihakastikkeen ja päivätirsojen jälkeen.
Aurinko oli jo laskenu ja kiristyvä pakkanen jäävyttäny kelkanjälen mukavan luistavaks.

 

 

Hyvillä mielin jätimme lämpimän kämpän, varsinkin kun vastaan tuli porukkaa ja totesimme, että Pitsuksella on varmasti ollu aika tiivis tunnelma seuraavan yön. Kun lähimme nousemaan Pitsusjärveltä loivaa rinnettä ylös, ystävämme täysikuu alko nousta tunturin takaa.

 

 

Emme voineet muuta kun kehua reissun alkua tähän asti, kolmas päivä menossa, lumisateista ei tietoakaan ja olemme jo menossa takasin päin, vaikka emme ole yhtään hoppuilleet. Hurjimmissa haaveissammekaan ei kuviteltu, että oltas tässä vaiheessa näin pitkällä, varsinkin kun reissu on ollu rankka ja raskas. Mutta ois se varmaan aika raskas ollu hiihtäen ja ahkiota vetäenkin. Jatkoimme nautiskelua kuvaamalla kuutamoa, pitkän ja vauhdikkaan laskun jälkeen pijimme Vuomakkaan ohitettuamme evästauon.

 

 

Istuin makuupussipaketin päällä kiristyvässä pakkasessa kuumaa kaakaota ja leipää nautiskellen, täyven kuun loisteessa tunturien keskellä, ihanaa!! Matkan jatkuessa muutama pilvenriekale tuli kuun eteen ja alko olla melko hämärää. Onneks mukana oli kaks luotettavaa lappalaiskoiraa, koska reittiä saati viittoja ei meinannu nähä. Koirat näytti edessä mistä mennään ja näin ollen emme joutuneet umpisen puolelle kahlaamaan. Meekolla loisti valoa joka kämpästä ja perille päästyämme herkuttelimme vielä iltapalaksi lettuja hillolla.

Aamulla nautiskelimme, kiirettä ei ollu minnekään.

 

 

Aurinko paisto taas, tuuli jonkun verran, päätimme lähteä lumikengillä Saivaaran suunnalle. Pirkon korkeanpaikon kammo heräs henkiin Saivaaran jyrkällä ja tuuli ylty, päätimme jättää ylös kiipeämisen seuraavaan kertaan.

 

 

Evästelimme vaaran pohjospuolella ja paluumatka kämpälle varjon puolella oli tosi kylmä, vaikka tuuli ei sinne juuri puhaltanukkaan.

 

 

Aurinkoon päästyämme tuuli lennätti maasta irtolunta minkä kerkes, koirat intoutu kunnon painiin ja riekuntaan. Mistä ihmeestä niilläkin tuota virtaa riittää, luulis että niittenkin tassuissa alkas päivämatkat jo pikkasen tuntua. Pian huomasin Arton työkaverin Topi-koiran juoksevan rinnettä alas kohti kämppää. Pihaan päästyämme Humppa ja Topi tervehtivät toisiaan, Topi yritti totuttuun tapaan vähän isotella, mutta pojat kuiten muistavat vanhan tuttavuuden ja sisälläkin olivat ihan nätisti. Paistelimme lounaaksi lettuja koko porukalle ja kun tuuli ylty vieläkin rajummaksi, päätimme jäädä toiseksi yöksi Meekolle. Päivälliseksi kokkailimme kanarisottoa, josta tuli tosi hyvää, mutta sitä oli niin paljon, että päätimme jättää loput huomiselle viimesten lettujen täytteeks.

 





Aamulla edelleen tuuli aikamoisesti ja melkein suoraan vastaan, mutta aurinko vaan jakso paistaa. Melko ajoissa olimme jo puskemassa tuulta ja mäkeä vasten. Matka Kuonjarille oli rankka ja kun saimme siellä hirmu herkulliset, voilla ja ruohosipulituorejuusto-kanarisotolla täytetyt letut mahaamme, otimme ansaitun lepotauon selällään, ennen kuin jatkoimme matkaa.

 

 

Oltiin päästy mäki alas ja vähän jo seuraavaa ylös, kun Pirkko huomas, että sauvat jäi tuvalle. Matkaan lähti kyllä mennessä jääny Pirkon liukuri, mutta lainasauvoja ei viiti matkasta jättää, joten ei kun hakemaan. Kun päästiin mäen päälle, aivan kuin taikaiskusta tuuli loppu ja pääsimme mukavasti potkuttelemaan pitkää ja loivaa mäkeä. Järvipätkäkin meni nautiskellen, eka kerran näytti kuiten siltä, että taitaa alkaa satamaan lunta. Mutta just kun viimenenkin sinisen taivaan läikkä näytti häviävän, avautu pilviverho ja aurinko paisto taas, emmekä pitäneet kiirettä Saarijärvelle saapumisessa.





Lähestyvä pääsiäinen alkaa näkyä, Saarijärvellä on taukoa pitämässä aika paljon porukkaa  Yöpyjiäkin on useampia, mutta hyvin mahumme kaikki laverille. Menevien ja tulevien kanssa poristiin pitkä ilta, päivälliseksi nautittiin perunamuusia sipuliruskeankastikkeen kera. Yritettiin valvoa pitkään, josko revontulia olis näkyvissä, mutta lopulta kukaan ei jaksa pimeään asti pysyä hereillä.

Aamulla emme kiirettä pitäneet, matkaa reilu kymppi vaan jälellä. Aurinko paisto tosi lämpimästi vienossa tuulessa. Päätettiin ottaa rennosti, nauttia viimesestä päivästä ja hymyillä kilpaa auringon kanssa.

 

 

Näimme eka kerran ison porotokan lähellä Saanaa ja Saima myös haisto sen. Haukusta ei meinannu tulla loppua, Humppa sen sijaan vilkas poroihin päin ja jatko matkaa omaan rauhalliseen tapaansa.


 

Kelkkailijat oli tampanneet Tsahkaljärven ja ympäristön, ja porukkaa oli muutenkin pitkänperjantain kunniaks paljon liikenteessä. Keli on niin luistava, että olimme Kilpisjärvellä jo reilussa parissa tunnissa. Hyvä kun saimme auton parkkiin Marjaksen pihaan, syömään sentään mahuimme sisälle ihan hyvin. Kotimatkalla pysähyimme Sonkamuotkassa ja sain ostettua useamman kilinnahan, jotta pääsen tekemään lisää kilinkarvalakkeja. Oli muuten maailman paras talviretkeilyhattu, kevyt, tuulenpitävä eikä hiostanu.

Reissu oli rankka, eikä voinu ajatellakaan viittareitiltä poistumista, koska hankikantoa ei ollu. Myöhemmällä keväällä vois varmasti mennä omiakin reittejä, mutta sit jos sosekeli yllättäs, vois olla eteneminen tuskasta. Ainut turhake mikä oli mukana, oli liukurit, ei vaan tullu lähettyä mäenlaskuun, mutta jos niitä ei ois ollu, niin sit ois tieten harmiteltu kun ei päästä laskemaan. Telttaakaan ei tarvittu, kun kaikki kanssavaeltajat oli koiraystävällisiä, eikä hyydytty missään niin, että ois pitäny jäähä teltalle yöksi. Kun ei lumimyräköitäkään sattunu, niin laskettelulasit oli melkein käyttämättömät, tavan aurinkolaseilla pärjäs hyvin.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi niin hyvä fiilis, että seuraavaa talvivaellusta alettiin heti suunnittelemaan. Mutta sitä ennen käyvään syksyllä Pöyriksellä ja nautiskellaan Sirpan kokkailuista. Tai sit yllätetään Sirpa ja kokataankin ruuat sille!

Anne Pantsu

Kuvat Anne Pantsu ja Pirkko Arveli