Jaahas, en pääse taaskaan Lappiin kun rahatilanne on sitä ja tätä, sairasteltuakin on tullut ja ruskakin meni jo, oioi ja voivoi la lässyn lässyn. Tällaista toistelin mielessäni pessimistisenä ja itsesäälin kourissa, taas tuli aikailtua liikaa ja talvi vyöryy niskaan, elettiinhän jo lokakuun alkua. Otti päähän niin etten tiennyt miten päin olla, kunnes lopulta tippa linssissä Tapio Rautavaaran Lapin Jenkkaa kuunnellessa lapinkuume vei voiton, ja päätin ottaa käyttöön jo aiemmin hyväksi havaitun tekniikan: heittäytyminen. Ei muuta kun Googleen hakusanoja tyyliin "halvat lennot Lappiin", ja siitä se idea sitten lähti. Yhdeltä istumalta päätin vain kylmän viileästi varata ja maksaa lennot Ivaloon marraskuun alun tuntumaan, ja ihmetellä muut yksityiskohdat myöhemmin. Kyllä siellä pärjää vaikka sataisi vanhoja mummoja, etenen vaikka ryömien tai leiriydyn lentokentän nurkalle, mutta Lappiin on päästävä. Lopulliseksi kohteeksi valitsin Hammastunturin erämaan, kartta kainaloon kirjakaupasta ja reittiä suunnittelemaan. Enää ei ketuttanut, ei sitten yhtään!

Tässä vaiheessa Lappi oli vielä lumeton, mutta sitäkin matskua alkoi hiljalleen pohjoisen erämaihin leijailla. Ei todellakaan mikään ruskaretki, sen huomasin säätiedotuksia pällistellessäni reissun lähestyessä. Lopulta oivalsin että sinnehän tarvitsee vielä suksetkin, tai ehkä sittenkin lumikengät kun en kunnon eräsuksia omista. Syysmakuupussikaan ei riitä, ja talvipussia en omista, siispä on otettava kyytiin kesä- ja syyspussit, ne sisäkkäin olen ennenkin yöpynyt jopa -20 asteen pakkasissa. Jos palelee ni palelkoon, pääasia että pääsen reissuun, asun vaikka jossain autiotuvassa viikon jos todella kylmäksi menee, teltta kuitenkin mukaan varmuuden vuoksi sekin. Grammanviilaajaksi mua ei ole koskaan haukuttu.

Välttääkseni lisämaksut lentokentällä päätin postittaa osan kamoista ennakkoon Ivaloon, selviää rinkkakin hieman kevyempänä varmemmin ehjänä lentokentän kuljettimien höykytyksestä. Postipakettiin siis lumikengät, sauvat, kirves, teltta yms. sälää, ja alkoi homma etenemään. Kaasuongelmakin ratkesi soittamalla Ivalon S-markettiin, avulias myyjä kipaisi tsekkaamaan hyllyn ja kaasua löytyi, ostan siis sieltä (lentokoneeseen ei moisia voi mukanaan roudata, eikä postikaan niitä kuljeta). Näin se homma etenee... ei ole olemassa ongelmia, ainoastaan haasteita.


Ensimmäinen vaelluspäivä

Lumeton pääkaupunkiseutu jäi taakse ja Finnairin lentohärvelillä kohti Lappia 30.10.2012. Ei todellakaan mikään ruskaretki, sen näki aika pian jo ikkunastakin kun Suomi muuttui sitä valkoisemmaksi mitä pohjoisemmaksi lennettiin. Esimakua tulevasta antoi sekin, että samassa koneessa oli myös Itävallan hiihtomaajoukkue. Toki kaikki tämä ei tullut yllätyksenä, säätiedotuksia oli tullut seurattua haukan lailla, ja melko tuhdisti siellä pohjoisessa jo pyrytti, kovia pakkasiakin oli ollut. Talviretkeilijänä olen varsin kokematon, Siperia opettakoon...

Tämä kertomus sisältää jonkin verran dramatiikkaa ja litrakaupalla tuskanhikeä. Tarkoitus ei ole paukutella henkseleitä ja esitellä millanen sissi olen, päin vastoin myönnän olevani kokematon talviretkeilijä, rapakunnossa, ja se myös näkyi reissulla tehtyinä virheinä ja riskinottoina. Tästä tarinasta voi vaikka oppia jotain, ainakin sellaisia ”ei näin” -tyyppisiä juttuja.

Maisema muuttuu...


Postipaketti odotti Ivalon S-marketissa ihan kuten pitikin. Iltapäivän puolella oltiin jo ja vielä pitäisi ostella eväät, ja miksei vähän miestä väkevämpääkin... tarttuipa siis matkaan lämmikkeeksi myös viskileka. Kädet täristen siirryin marketin taakse parkkiksen nurkalle pakkailemaan, ja noin puolen tunnin taistelun jälkeen sain kuin sainkin kaikki kamat mahtumaan rinkkaan, ja lumikengät vielä päälle roikkumaan katu-uskottavasti. Ihan ensimmäisellä yrityksellä se viritys ei maasta irronnut, kirosinkin hetken sitä ettei suonissa virtaa lainkaan grammanviilaajan verta, oli kuin kampeaisin Toyota Hiacea selkääni, 110-litraiseen Ospreyn roudaimeeni kun mahtuu esine jos toinenkin. Alkuperäinen suunnitelma oli marssia korpeen suoraan keskustasta, mutta aikaa oli tuhraantunut niin paljon kamojen kanssa säätäessä, että päätin testata miten pitkälle taksilla pääsee ollakseni nopeammin asian ytimessä.

Reilu kymmenen kilometriä siinä huristeltiin kunnes lopulta kinokset veivät voiton eikä kuski uskaltanut pitemmälle ajella, ja hyppäsin kyydistä Pasasjärven tienhaarassa. Urheasti mukava taksimies tarttui takakonttiin heijaamaani rinkkahirviöön, vaan eipä viritys hievahtanutkaan. Yhteispelillä se sieltä kuitenkin nousi, ja kaverin ilme oli kieltämättä näkemisen arvoinen. Taisipa tuo jopa hieman huolestuakin, mutta eipä siinä hätää, kyllä se selässä menee niinkuin ennenkin. Taksin kadottua paikalta katosi samalla viimeinen kontakti "ulkomaailmaan" ja olin omillani. Asiaa!!! Pikaisesti vielä tekstiviestit eteenpäin kun kenttää näytti vielä olevan, rinkka selkään lumet oksilta karjuen, ja menoksi. Seikkailu alkakoon! Mies reilu sata kiloa, rinkka varmaan 35 ellei enemmänkin... edessä ankara erämaa. Ihan täysin en tiennyt mihin olin ryhtymässä, mutta äkkiä sekin selviäisi, askel askeleelta. Rankkaa, mutta ah niin ihanaa! Lapissa!

Yksitoista kilometriä marssittu metsätietä pitkin kahlaten, viimeisetkin valon kajastukset kaukana takana, tuulessa ulvova pimeä erämaa ympärillä, pärstä vääntyi irvistykseen, ja koivet sanoivat sopimuksensa irti... oli siis illallistauon aika. Istahdin Kuppisojan reunamille ja virittelin keittovehkeet lumihankeen, ja sain esimakua reissun haasteista yrittäessäni hakea vettä kirkkaana solisevasta Kuppisojasta. Kovat pakkaset olivat jäädyttäneet rannoille leveät jääkannet, liian heikot kantaakseen varmuudella väsynyttä matkalaista, mutta riittävän kovat jottei avannon murtaminenkaan oikein luonnistunut. Kyllähän sieltä hitaasti harkiten ja pienellä riskillä vettä sai, mutta tämä haaste tulisi vastaan vielä monin tavoin. Noh, ei sen helppoa tarvitse ollakaan. Talvikaasua ei S-marketissa ollut, mutta hyvin se kesäseoskin sieltä pullosta tuli kun käsillä vähän patruunaa lämmitti. Pastat huiviin, kuppi kahvia naamaan, juomapullot täyteen, ja matka jatkukoon. Evästauko saa aina ihmeitä aikaan, hetkeä aiemmin irvistelin rinkkani alla hetkittäin jopa ihmetellen mitä helevettiä mä täällä teen, ja pöperöt mahassa kartta rapisi jälleen ja suunnittelin innolla jatkoa, en edes melkein aikonut vielä leiriytyä. Hyvä ruoka, parempi mieli! Uhosin jopa marssivani Ritakosken autiotuvalle saakka, mikä kieltämättä näin jälkikäteen hieman hihityttää; suuret oli etelän miehellä luulot.

Elettiin jo puoltayötä kun pilvet hieman repeilivät, ja sain marssia tovin kuun valossa. Erämaa oli kaunis ja hiljainen, tuulen tyynnyttyä jopa häkellyttävän hiljainen... siellä lepäsi kaupungin hälinän rasittamat hermot niin, että heikompaa olisi hirvittänyt jos olisi sen virneen joutunut livenä näkemään. Saavuin Onsajoen rantaan, ja hymy hyytyi hetkeksi. Jo aiemmin toteamani jääkansidilemma veti huulen pyöreäksi, ja tovi siinä tuli ravattua rantaa edestakaisin pähkäillen miten siitä pääsisi yli. Iso joki se ei ole, jos joki sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan, mutta pettävät jäänkannet pakottavat yksinvaeltajan miettimään tarkasti miten toimia, koipea ei oikein viitsisi täällä kännykkäkentän ulkopuolella katkaista tai silpoa jään alla lymyileviin kiviin. Oli siinä naurussa pitelemistä kun lopulta yli livahdin, jääkansi toki petti useamman metrin matkalta mutta pimeässä uhkaavalta näyttänyt "joki" ei lopulta kovin kummonen ollutkaan. Ehjänä yli, ja matka jatkui. Varovainen pitää yksinvaeltajan olla, ei käynyt itsetunnon päälle hätävarjelun liioittelu tälläkään kertaa. Olisinpa muistanut tämän viisauden myöhemminkin...

Metsäteiden tarjoama helppo eteneminen lopulta loppui, ja kahlaaminen alkoi. Lunta ei ollut kuin 10-15 cm, mutta asetti kuitenkin omat haasteensa. Polkuja, kiviä ja juuria ei nähnyt, mutta ei kevyt puuterilumi kyennyt jalansijaa tasoittamaan. Sokkokävelyä, välillä kuoppiin kompastellen ja välillä kivillä horjahdellen. Tasaisen kaunis lumihanki kätki siis alleen ansan jos toisenkin. Alkoi olemaan tunnelma kohdillaan, ja etenemisessä tekemisen meininki. Nuovakkavaaran rinnettä kuljin komeassa mäntymetsässä, kunnes lopulta päätin laskeutua Ivalojoen suuntaan. Suo siellä, vetelä täällä... oman haasteensa toi sekin etteivät myöskään suot ja pikkulammet kantaneet, lumen ansiosta oli vaikea sanoa onko kyseessä aukio, suo vai lampi... kenkä sen aina lopulta kertoi. Sauvatkin pääsivät tositoimiin, maastoa joutui jatkuvasti tunnustelemaan, ja eteninkin kuin sokea paikoitellen, kepeillä tunnustellen ja ääneen kiroten.

Ivalojoki, vihdoin viimein. Mikä näky kuun valossa! Komea oli tähtitaivaskin... mutta mies äärimmäisen väsynyt. Päätin pystyttää teltan Nuovakkajoen suulle. Hieno paikka, hieno ilta, hieno tähtitaivas... mutta mieheltä lähti taju heti kun teltta oli kasattu, 21 kilometrin pikamarssi apina selässä teki tehtävänsä. Jälkeenpäin vähän harmitti etten jäänyt ihailemaan tähtitaivasta pitempään tai ottanut edes valokuvaa, oli nimittäin reissun ensimmäinen ja viimeinen hetki kun taivas oli avoinna, lumipyryt lähestyivät väsyneen matkalaisen tietämättä.

Ensimmäinen yö teltassa Ivalojoen maisemissa


2. vaelluspäivä

Epätodellinen olo hyvin nukutun yön jälkeen, Ivalojoen koskien kohina oli päätähuumaavaa. Jäiset kengät jalkaan, aamupuurot huiviin, ja matka jatkui kohti Ritakosken historiallista kultakämppää. 1:100000 -mittakaava alkoi tulla tutuksi, hihittelin edellisillan suunnitelmalle marssia Ritakoskelle saakka. Sentti kartalla on kilometri maastossa, enemmän kuin mihin olin tottunut. Vaikka asian tiesi, näyttivät välimatkat silti huomattavasti todellista lyhyemmiltä, kartanlukuun tottunut silmä kun on harmikseni tottunut myös ihan toisenlaiseen mittakaavaan. Niin näytti lyhyeltä myös matka Ritakoskelle, muutama hassu askel ja perillä ollaan. Kuinka väärässä olinkaan! Joen rantakivikot ja uudet haasteet... lumen kätkemät ansat täällä ihan toista luokkaa kuin metsässä. Jokien ylityksiin alkoi jo tottumaan, jääkannen kantavuuden tunnustelut, syvyyden mittailut sauvalla, rannan tutkiminen ja ylityspaikan etsiminen, yli kahlaaminen... haastavaa ja hidasta, mutta mahdollista. Todellinen haaste oli maaston epätasaisuus, lumen pinta oli tasainen ja kutsuva, mutta lumen alla väijyivät toinen toistaan kiikkerämmät kivet ja muut sääriluita syövät onkalot.

Siinä aikani kompasteltuani nilkkojen huutaessa hoosiannaa, se viimein tapahtui: kauan kauan sitten leikattu polvi sanoi poks erään horjahduksen yhteydessä, ja kauhu valtasi mielen. Kipu oli kova, mutta helpotti nopeasti uittaessani paljasta polvea kylmässä hangessa. Huh-huh, miten tästä eteenpäin? Varovaista testikävelyä ilman rinkkaa, ja syvä huokaus: taisin selvitä säikähdyksellä. Kipua oli, mutta koipi toimi ja kantoi. Yksinvaeltajalle tällainen on painajaista, siellä ollaan oikeasti yksin, kaukana kaikesta ja kännykkäkentän ulkopuolella... ei naurattanut yhtään. Päätin kokeilla lumikenkiä vaikkei lunta paljoa ollutkaan, maksimissaan parikymmentä senttiä paikoitellen. Idea osoittautui kuitenkin hyväksi, isot lumikengät poistivat yhtälöstä pienimmät onkalot ja mies pysyi paremmin tasapainossa, rauhallisesti tunnustelemalla ja sauvoilla sohien löytyi helpommat jalansijat, ja matka jatkui Ivalojoen rantoja pitkin.

Retkikeittiö Ivalojoen rannalla


Lyhyeksi olettamani matka ei ollutkaan niin lyhyt, ainakaan ajallisesti, ja pimeä alkoi yllättämään vaikka lähdinkin matkaan hyvissä ajoin aamuhämärissä. Kivikoiden kiertelyt, horjahtelut, ”eikut” ja muut sekoilut tekivät etenemisen hitaaksi, ja toki maisemiakin piti välillä ihailla. Alkoi sankka lumipyry ja hämärä syveni, tuli hetkessä ikävä eilisillan kuun valoa. Otsalamppu esille ja eteenpäin... joki toimi kompassina, kartalta laskin lähinnä mutkat jotta tiedän sijaintini enkä marssi Ritakosken ohi pimeässä. Näkyvyys oli vain muutaman metrin luokkaa lumihiutaleiden viuhuessa valokeilan läpi, mutta matka eteni... ja eteni... ja eteni... olo oli kuin maratonin loppuvaiheissa, pitkiä olivat kilometrit, edellispäivän pitkä marssi tuntui edelleen koivissa. Lumisade hellitti hieman hetkeksi ja otsalampun valokeilaan osui jotakin... Ritakoski? Juuei, mutta hyvä löytö kuitenkin, nimittäin Heikki Kivekkään 1920-luvulla hankkima höyrykone uudenkarheassa katoksessaan. Komea peli, ja mielenkiintoinen historia, jota tosin en ala tässä kertaamaan. Löytyy googlettelemalla.

Heikki Kivekkään höyrykone 20-luvulta


Reilu kilometri enää Ritakoskelle jopa yllättävänkin rajussa lumimyrskyssä, tuntui viideltä kilometriltä kipeän polven herättyä kipuilemaan... Aah sitä tunnetta kun viimein pääsin perille, tuulesta ulvova kylmä ja pimeä erämaa jäi ulvomaan itsekseen vedettyäni tuvan oven perässäni kiinni. Heikki Kivekkään hieman aavemainen taulu tervehti seinällä, rinkka pois selästä, pari kynttilää palamaan, takkaan tulet, retkikeitin humisemaan... ihan sankariolo! Ansaitsin tässä vaiheessa jo huikan viskiäkin. Kiitoksia Heikki Kivekäs komeasta tuvasta, kyllä kelpaa väsyneitä koipia ojennella. Vieraskirjassa taisi olla edellinen kävijä kolme viikkoa aiemmin joten marraskuun alun Hammaskaira on hiljainen ja autio. Tuvan kamiina on mystisesti sijoitettu takan sisään, ja pari tuntia kamiinaa hehkutettuani jouduin toteamaan, että turhaan tuhlaan polttopuita, ulkona kymmenisen astetta pakkasta ja tupa parin tunnin lämmittelyn jälkeen vain pari astetta plussalla. Kuivateltuani varusteet annan kamiinan kylmetä, ja vetäydyn unten maille.


Päivä 3.

Olin taas tapani mukaan niellyt kilometrejä vaativassa maastossa vähän turhan innokkaasti, polvikin hieman turvoksissa ja mies täysin ryytynyt, maaston vaativuus ja löysän lumen haasteet yllättivät. Päätin siis jäädä viettämään lepopäivää Ritakosken tuvalle, paikan historiaan tutustuen ja väsymystä parannellen. Kuin ihmeen kaupalla kännykkäkenttä löytyi rannasta, vain yhdestä kohtaa tosin... en tiedä onko siellä normaalisti paremmin kenttää, mutta ainakin huonossa säässä löytyi vain yksi kohta kivellä seisten ja taivaalle kurkotellen. Se riitti, sain viestiteltyä läheisille olinpaikkani. Mukava päivä kauniilla paikalla, söin ja keräilin voimia tulevia haasteita varten, enkä turhaan... "pahin" tai "paras" oli vielä edessä. Pahin sitä kokiessa, paras näin jälkikäteen muistellessa... talvi saapui Hammastunturin erämaahan, ja kaiken keskellä etelän mies ja suuret luulot.




Ritakosken autio- ja varaustupa


4. vaelluspäivä

Perjantaina 2. marraskuuta aurinko nousi klo 8:32, ja mies jo kolmisen tuntia aiemmin. Matka jatkui jo hämärän aikaan Ivalojoen rantaa pitkin Kultalan suuntaan. Jälkiviisaana on todettava, että ne kivikot olisi kannattanut kiertää ylempää, mutta kun ei... halusin nähdä Ivalojoen maisemat ja päätin kulkea aiemmista vaikeuksista huolimatta rantakivikkoa pitkin. Polkukin siellä kuulemma on, mutten moista tasaisen lumimassan muodoissa aistinut, kiviä kyllä löysin, ja kuoppia. Matka oli pitkä ja mies ahne, siispä pääsemme tarinan opetusosioon otsikolla "ei näin"...

Ritakosken jälkeen Ivalojoen virta ei ollut kovin voimakas, ja joki oli jäätynyt paikoin yli saakka. Ylitys siis sitä myöten mahdotonta heikon jään takia, mutta rannoille oli muodostunut jo turvallisen paksu jääkansi. Matka eteni kivikon vieressä jäätä pitkin, aluksi varovaisesti tunnustellen, mutta lopulta jo varsin määrätietoisin (ja varomattomin) askelin. Hyvin se kesti... Ohitin vastarannalla möllöttäneen Liljeqvistin ruoppaajan. Olisi ollut mukava nähdä lähempääkin, mutta joen ylitys oli nyt mahdotonta, jääkannen alle ei tehnyt mieli sukeltelemaan. Paikoitellen jouduin kulkemaan kivikoitakin pitkin sillä koskia riitti ja jää kantoi hyvin vain rauhallisemmissa mutkissa, mutta yllättävän paljon sitä kantavaakin rantaa riitti... tai niin ainakin luulin. Vaikeita risteävien jokien ylityksiä matkalla joten ei se helppoa ollut, mutta nopeampaa sentään kuin Ritakoskea edeltänyt kompastelu.




Jääkansia ja hankala ylitys, yksi monista


Sitten se tapahtui, vaellusurani vaarallisin tilanne, ja ihan omaa tyhmyyttäni. Olin jossain Björklundinkosken maisemissa, joki selvästi kapeampi kuin aiemmin hyvin kantaneiden jääkansien kulmilla, mikä tarkoittaa tottakai myös voimakkaampaa virtaa ja syvempää jokea (ja ohuempia jääkansia). Ranta oli ollut jo jonkin aikaa jyrkkä ja kivinen, siispä kiusaus ahmia lisää helppoja askelia jäätä pitkin oli suuri. Ranta nousi pystyyn, jyrkkä kallio antoi samalla vinkin siitä, että tässä lienee syvää... mutta kun se mikälie pikkueläinkin oli siitä mennyt jäljistä päätellen, miksi en minäkin? Varovasti lähdin etenemään jäätä pitkin, sauvoilla edestä paukuttaen ja lumikengät jalassa jakaakseni painoni isommalle alueelle... vieressä lähes pystysuora kallionseinämä... ja *poks* jää halkesi jalkojen alla. En mennyt läpi, mutta jää vajosi hiljalleen kannen taittuessa kuin saranalla veden alle, hitaasti, mutta varmasti, ja vesi nousi jäälle. Vilkaisin taakseni ja jää oli veden vallassa jo pitkän matkaa joten paluu samaa reittiä ei ollut mahdollista, etenemisestä puhumattakaan. Tästä jos losahtaa läpi, virta vie jään alle ja se on sit siinä, henkihän siinä menee! Rinkka selässä ja lumikengät jalassa ei voimakasta koskea vastaan taistella, tuskin edes Chuck Norris selviäisi moisesta... tai no ehkä Norris, mutta tuskin kukaan muu.

Nopea tilannearvio, sauvat lensi ylemmäs rinteeseen, rinkka selästä, kurotus kallion seinämälle ja rinkan ripustus männynkäppyrään... lumikengät jalasta ja heitto rinteeseen, ja tukeva ote samasta ja ainoasta männynkäppyrästä jossa rinkkakin roikkui. Juuri hetkeä aiemmin jalkojen alla ollut jää vajoaa virran paineessa ja työntyy jääkannen alle, roikun männystä kaksin käsin ja vuolas avonainen virta murisee alapuolella. Äitiähän siinä ikävä tuli, ja kirosanat raikasivat hieman normaalia kimeämmällä äänellä. Miten ihminen voi olla noin tyhmä? Ja mä kun luulin olevani hyvä yksinvaeltaja, joka ottaa aina riskit huomioon... väsyneenä näköjään arviointikyky petti pahemman kerran! Onneksi männynkäppyrä kestää, ja löysin jonkinlaisen jalansijankin, saan punnerrettua itseäni ylöspäin. Päästyäni parin metrin korkeudelle männyn paremmalle puolelle, vedän rinkan perässäni ja työnnän niin ylös kuin saan. Tällä tavalla jatkoin kiipeämistä kunnes rinne hieman loiveni, ja jäin lumihankeen istumaan ponnistuksesta uupuneena. Nyt maistuis tupakka prkl, vaan eipä ole moisia matkassa kun puoli vuotta aiemmin lopetin. Selvisin, mutta ei tuosta papukaijamerkkiä myönnettäne. Ääliö!!!

Turha varmaan mainita, että jääkansia pitkin marssiminen loppui, ja päätin siirtyä ylemmäksi rinteeseen. Aiemmin niin jylhän kauniilta kuulostanut Ivalojoen koskien pauhun sävy muuttui, se ei kuulostanut enää yhtä kiehtovalta, vaan ääni muuttui uhkaavaksi. Erämaa tuntui yhtäkkiä armottomalta ja julmalta, vaaralliselta. Olen täällä oikeasti yksin, ja ihan oikeasti meinasin äsken kuolla. Ei hymyilyttänyt yhtään ja olo oli varsin orpo, mutta ylempää auennut kaunis maisema ja rauhallinen metsä, ja yhä kauempaa kuuluva joen murina rauhoittivat mielen. Vahingosta viisastuneena, matka jatkuu. Huh.

Aurinko laskee, mikä tuo uuden haasteen metsässä: joki ei toimi enää kompassina, nyt joutuu suunnistamaan. Matkaa vielä kolmisen kilometriä, täytyy vaan osata laskeutua jokirantaan oikeassa kohtaa. Aivan liian aikaisin arvioni mukaan metsässä näkyi puiden latvoissa viivasuora aukko, lumi ei polkua paljastanut mutta sellainen tässä täytyy olla. Karttaan ei ole polkuja merkattu kuin Kultalan kohdalle... en kai minä vielä siellä saakka ole? Entä jos olen? Päätän laskeutua polun näköistä uraa pitkin toiveikkaana, ehkä olen arvioinut matkat väärin? Saavun rantaan, on jo sysipimeää, lumipyry on jälleen alkanut... eikä Kultalasta tietoakaan. Rinne oli niin jyrkkä, että päätän jatkaa matkaa joen rantaa pitkin kun takaisin kiipeäminen ei houkuta, arvioin ettei matkaa ole paljoa. Ei varsinaisesti olekaan, pari kilometriä korkeintaan, mutta maasto on todella vaikeakulkuista ja järjettömän isoja kivikkoja siellä täällä. Jääkannelle en mene, mutta se tietää sankalla pajukolla maustettua kivikkoseikkailua, ja näkyvyys sankan lumipyryn ansiosta vain muutama metri.

Monen eikun ja prkl:n jälkeen saavun lopulta Ivalojoen ylittävälle sillalle, Kultala, vihdoinkin!!! Mutta missä? Ison mittakaavan kartta ei anna kovin tarkkaa vinkkiä, ja opasteita ei ole. Jätän rinkan sillalle ja lähden etsimään, näkyvyyden ollessa vain pari metriä entistä sankemman lumipyryn ansiosta, näkökentässä kun viuhuu vain otsalampun valossa hehkuvia lumihiutaleita. Uskokaa tai älkää paikalla käyneet, mulla meni lähes puoli tuntia Kultalaa etsiessä, siitä sillalta! Heh... Nyt jälkeenpäin hihityttää, mutta siellä uupuneena ja nälkäisenä ei hihityttäny yhtään, ei edes melkein. Läheltä olin mennyt parikin kertaa, mutta näkyvyys niin heikko etten huomannut! Olin niin väsynyt että kaaduin rinkan haettuani autiotuvan pihalle enkä päässyt ylös pariin minuuttiin, koivet sammutti ittensä heti kun tupa oli näköpiirissä, mikälie alitajuntainen ohjelmointivirhe. Elämäni rankin vaelluspäivä, ja vaarallisin... huh. Kultalan tupa lämpeni nopeasti, se ilta meni päätä pyöritellessä, olipahan seikkailu!

Ivalojoen Kultalan autio- ja varaustupa, mikähän siellä katolla on kipittänyt? Tonttu?

Päivä 5.

Lepopäivä, komeaan Kultalaan tutustuminen. Vatsa täynnä ruokaa ja hyvin nukuttu yö lämpimässä tuvassa saivat ihmeitä aikaan, hymy oli jälleen naamalla. Avasin tuvan oven enkä ollut uskoa silmiäni: yön aikana oli satanut lähemmäs 30 senttiä uutta lunta! Komeat yli puolimetriset kinokset ja maisema kauniina, mutta raskaaksi menee, taatusti. Saan esimakua kännykkäkenttää etsiessäni, uskomaton määrä lunta yhdessä yössä! Kenttä löytyy korkealta Kehäpään suunnalta, yllättävän ylös joutuu kiipeämään ja kahlaamaan. Löytyihän se kenttä, viestit eteenpäin, ja pikainen tiedustelu säätilasta: pyryä tiedossa, kinokset eivät siis ainakaan ohene. Mietinnän paikka, täältä kun pitäisi päästä vielä pois, ja aika kaukana olen kaikesta. Hammastunturin valloitus saa jäädä, pakko lähteä merkattua reittiä Ivalojoen eteläpuolelle ja kohti Pahaojan autiotupaa. Viisas päätös, sen sain huomata seuraavana päivänä.



Ivalojoen Kultala


6. vaelluspäivä

Jätän lämpimän tuvan taakse, heitän apinan selkään, ja sunnuntai 4.11. käynnistyy lumen alla piilottelevien portaiden kiipeämisellä. Reilut 500 askelmaa, hyvä hiki pintaan heti alussa, alkaa olemaan tuttu tunne. Kiroten kaikki sohvalla laiskotellen vietetyt hetket, ei auta kuin laittaa reilu satakiloiseen ruhoon taas liikettä. Rinkka lienee hieman kevyempi eväiden huvettua, mutta painaa se edelleen, tuntuu jopa painavammalta kuin alussa. Lepopäivä ei kuitannut aiempia rasitteita, tosin ei se ihan lepoakaan ollut kun onnessani pyörin ympäri Kultalaa historian lehtien havistessa ympärillä hieman aavemaisen tunnelman vallitessa. Hieno paikka, kiehtova historia. Portaat on kiivetty ja eteeni avautuu komea näkymä Liirinvaaran kallionkielekkeeltä. Vietän siinä hetken fiilistellen ja hengitystä tasaillen, hieno paikka. Ei muuta kuin rinkka selkään, pahin lienee nyt takana ja edessä tolpilla merkattu reitti Pahaojan suuntaan. Helppoa? Juuei.




Näkymä Liirinvaaran kallionkielekkeeltä


Patavaara oli saanut oman osuutensa lumesta korkojen kera ja upposin lumikengistä huolimatta polvia myöten rinteeseen joka askeleella, parin kuopan kohdalla jopa vyötäröä myöten. Lisäksi pyry oli kuorruttanut merkkitolpat näkymättömiin, ja aikamoista pyörimistä se oli. Toinen vaihtoehto olisi ollut tukeutua pelkästään karttaan ja kompassiin ja unohtaa merkattu polku, mutta jotenkin siinä väsyneenä halusin vain seurata tolppia päästäkseni edes vähän helpommalla. Raskas 1,5 km pitkä ylämäki Björklundinvaaran huipulle oli hidas nousta paksussa hangessa, tahti oli tyyliin kymmenen askeleen välein läähätystauko, ja sadan välein rinkka hetkeksi selästä. Ylimääräisiä mutkia tuli paljon tolppia etsiessä, mutta hitaasti ja varmasti siinä edettiin. Rankkaa on puuterilumi, ei kantanut lumikenkiä ollenkaan, käytin niitä kuitenkin pohjassa olevien piikkien takia, parempi pito rinteestä.

Kuusen pohjoisraja, Ivalojoen pohjoispuolella niitä ei ollut, mutta nyt löysin itseni komeasta kynttiläkuusikosta. Oli kuin olisin saapunut jonkinlaiseen joulumaahan, kuusen tuoksu oli aiemmin hajuttoman erämaan vastapainoksi huumaava. Vaikka se rankkaa olikin se kiipeäminen, oli se samalla myös aikamoinen elämys. Hieno paikka! Lumipyry alkoi jälleen hieman ennen Björklundinvaaran huippua joten päätin ohittaa huipulla sijainneen näköalapaikan, näkyvyys oli taas todella surkea. Näin se päivä eteni, 12 kilometriä välillä armahtavassa alamäessä, välillä tuskaisessa ylämäessä, syvässä hangessa kaiken aikaa. Metsä oli komea ja kuusen tuoksu taivaallinen, menihän se marssi siinä kahlatessa vaikka väsyttikin, Lapin taika antoi voimia.

Kynttiläkuusia Pataojan maisemissa


Saavuin viimein rättiväsyneenä Pahaojan kämpälle pimeän jo laskeuduttua, keli oli hyytävän kylmä ja tuuli oli kova. Helpompiakin 12 kilometrin päiväetappeja olin joskus marssinut. Kultalan kaltainen lämmin tupa olisi ollut nyt poikaa, mutta Pahaoja oli toista luokkaa. Pahasti oli vanha museokämppä lahonnut, pään mentäviä aukkoja lattiassa ja tuuli kävi tuvan läpi hyytävästi. Uskovainen en ole, mutta olen silti kiitollinen jonkun Jehovan paikalle jättämistä lehdistä, niillä sai lattian pahimmat aukot tukittua (toki lehtiä tuhoamatta). Homeisista puista takkaan tuli, tätäkään kämppää ei lämpimäksi saanut, ei edes plussalle, mutta mukava siinä avotakan äärellä oli tunnelmoida viskiä maistellen. Kämpän kummituskin tuli visiitille, ovelta kuului myöhään illalla selkeä koputus, niin selkeä että totesin ääneen ”sisään vaan”... ei siellä ketään ollut, omatkin jäljet olivat jo hautautuneet pyryn alle. Mikä lie väsyneen miehen valveuni, mutta kieltämättä kiehtova tapaus. Ehkä viskillä oli osuutta asiassa?

Pahaojan autio- ja varaustupa


7. ja 8. vaelluspäivä

Kylmä Pahaoja ei houkutellut jäämään toiseksi yöksi, mutta hienoa oli moinen historiallinen rakennus kuitenkin nähdä. Aikaa oli edellisestä visiitistä vieraskirjan mukaan, taitaa olla talvisin täysin autiona, ainoastaan joku satunnainen hullu saattaa käväistä paikalla. Rinkka selkään ja kohti Moberginojan kämppää... Nyt vasta pystyin sanomaan, että pahin (tai paras) on takana, tämän päivän etappi onnistui taas pitkästä aikaa metsäautotietä pitkin. Lunta oli paljon, mutta lumen alla ei sentään ollut enää kompasteluansoja eikä nilkkaa purevia peikkoja. Eipä juuri raportoitavaa tästä marssista, ihan mukavaa maisemaa ja aiempaan nähden helppoa menoa. Vietin Moberginojanojan kämpässä seuraavan yön, kylmä kämppä sekin, mutta makuualustasta viiltämälläni suikaleella sain pahimman raon ovessa tukittua ja kämppä lämpeni jopa avotakalla hieman plussalle. Aurinko laski tässä vaiheessa jo ennen kolmea iltapäivällä, pitkä ja tunnelmallinen ilta avotakan äärellä kirjaa kahlaten. Mukava vanha kämppä, nurkassa jopa pieni kirjasto, ja vieraskirjassa mielenkiintoisia juttuja, jopa paikalliset kullankaivajat olivat käyneet visiitillä. Seuraavana päivänä jatkoin marssia kohti Kutturantietä, ja siitä matka jatkui kohti sivistystä ja Saariselän mukavuuksia. Päivän marssi tietä pitkin ja illan tullen kyyti ”sivistyksen” pariin.

Moberginojan autiotupa, ja väsynyt (mutta onnellinen) matkamies


Loppuyhteenveto

Reissu meni vähän turhankin jännäksi, jopa hengenlähtö oli omaa tyhmyyttäni lähellä. Aika hullua sinne oli noin painavan rinkan kanssa lähteä rapakuntoisena puuterilumeen kahlaamaan, mutta mulla on kova luotto omaan kivunsietoon ja vanhaan kuntopohjaan, ja niillä sieltä tälläkin kertaa pois päästiin. Maisemat olivat komeat, mutta lumipyrystä johtuen ne pysyttelivät turhan paljon piilossa. Lisäksi kullankaivuun jäljet, niin historialliset kuin tuoreetkin, olivat piilossa lumen alla. Väittäisin, että kaunein paikka missä olen ollut vaeltamassa, mutta paikka pitää kyllä nähdä vielä uudestaan lumettomana ja valoisampana aikana, vaihdan puuterilumen hyttysiin ilomielin. Marssin aikana kirosin monet kerrat, että ylipäätään lähdin reissuun, ensimmäistä kertaa paikoitellen jopa hieman pelotti, mutta näin jälkikäteen ajatellen en vaihtaisi pois sekuntiakaan. Marraskuun alun Hammastunturin erämaa oli hiljainen ja armoton, muita kulkijoita ei ollut, ei edes jälkiä. Noin 60 kilometriä vahvoja elämyksiä niin hyvässä kuin pahassa. Todella opettavainen reissu poikkeukselliseen vuodenaikaan, ilolla otan opit ja kokemuksen vastaan, ja sainpahan pari legendaarista survivaljuttuakin lisää, joilla puuduttaa ystävät ja tutut tuopin äärellä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Olenko kertonut... ai olen? Ei se mitään, kerron uudestaan...”

Tommy Boström