Synnyin pienessä saamelaiskylässä 1950-luvun lopulla. Kylän asukkaat saivat elantonsa lähinnä porotaloudesta ja pienimuotoisesta karjanhoidosta. Kylällä oli myös rajavartioasema.

Talvella kuljettiin hiihtäen ja porolla ajaen. Kesäisin muutamaa hevosta lukuun ottamatta kulkeminen tapahtui jalkaisin, polkupyörätkin olivat harvinaisia. Kylän reunalla virtaava joki helpotti tavaroiden kuljetusta niin alavirtaan kuin ylävirtaankin. Tosin ei kylän asukkailla juurikaan ollut mitään kuljetettavaa kesäisin alavirtaan. Lähin kauppa sijaitsi 65 kilometrin päässä synnyinkylästäni Angelista, joten en juurikaan ollut tietoinen muun maailman menosta.

Omien lähisukulaisteni lisäksi en juurikaan vieraita ihmisiä tavannut. Kylällä oli muutamia ikäisiäni lapsia, joiden kanssa leikin päivittäin. Eräänä syksynä jäin yksin enkä löytänytkään enää omia leikkikavereitani. Puolitoista vuotta vanhempi siskoni oli yhtä äkkiä poissa. Samoin poissa oli hänen kanssaan saman ikäinen serkkupoika, jonka kanssa olimme leikkineet päivittäin.


Missä he ovat?

Isot pojat ja tytöt ovat menneet kouluun. Mikä se koulu on, muistan kysyneeni, olinhan jo viisivuotias. Koulussa opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan ja pelaamaan numeroilla ja puhumaan suomen kieltä, äitini taikka mummoni kertoi. En muista sitä niin tarkkaan.

Olinhan toki jo aikaisemmin ymmärtänyt jollakin tasolla, että vanhemmat sisarukseni olivat olleet poissa talvella, mutta en vain ollut osannut yhdistää poissaoloa kouluun menoon. Vasta leikkikavereideni katoaminen sai minut tajuamaan asian todelliseksi. He tulivat takaisin vasta talvella. Veljeni oli vielä vauva eikä hänestä ollut leikkikaveriksi raisulle viisivuotiaalle pojalle, joten se talvi tuntui pitkältä.

Poroerotukset toki toivat pientä vaihtelua pienen pojan elämään. Sain nähdä paljon vieraita ihmisiä ja ennen kaikkea porojen vilinää. Moottorikelkka oli ilmestynyt kyläläisten elämään. Tuo kovaääninen keltainen paholainen muutti täydellisesti vallalla olleen paimentolaismaisen poronhoidon talvella.


Kesän ja syksyn -63 aikana autolla ajettava tie valmistui kotikylääni Karigasniemeltä

Kuuntelin tarkkaavaisesti ihmisten puhetta. En ihmetellyt yhtään, sitä että kuulemani puhe ei tuntunut olevan samankuuloista eri ihmisten puhumana. En tiedostanut yhtään mitään suomalaisuudesta enkä siitä poikkeavasta saamelaisuudesta ja saamelaiskulttuurista. Vaikka olin elänyt suojattua elämää kuin pullossa, olin kuitenkin oppinut puhumaan suomea ja saamea. Tosin mummollani oli tapana käyttää molempia kieliä ikään kuin varmistaakseen, että olin ymmärtänyt kaiken.

Olihan ympäristössä toki tapahtunut ja tapahtumassa valtaisia muutoksia. Kylään saapui syksyllä ensimmäisen kerran kuorma-auto, jonka näin. Se taisi olla rajanvartioston tai Tvl:n kalustoa. Siinä sitä riitti ihmettelemisen aihetta viisivuotiaalle. Siihen saakkahan postikin oli saapunut aina jaloin, kaksi kertaa viikossa. Näin jälkikäteen ajatellen, on siinä ollut postimiehellä rautainen kunto, kun hän kesät talvet kulki vähintäänkin 180 km viikossa hiihtäen tai patikoiden satoi tai paistoi.

Syksyllä -64 koitti vihdoinkin se päivä, jolloin minunkin piti lähteä kouluun. Olimme tietenkin leikkineet vanhempien sisarusteni kanssa koulua. Minua oli istutettu tuolilla ja opetettu viittaamaan ja puhumaan vasta sitten kun olin saanut luvan.

Riutula oli se paikka, minne meidät kuljetettiin takseilla. Vaikka olinkin ensimmäisiä kertoja henkiöautossa, en juuri muista siitä mitään. Meidät oli sullottu kuin perunasäkit autoihin ja istuimme ahtaasti kuin suolasillit purkissa. Tosin täytyy kyllä mainita tässä se, että ei reilu metrin mittainen lapsi juuri enempää istuintilaa tarvinnut kuin aapiskirja. Suoraan Angeliin olisi ollut matkaa vain vajaat 50 kilometriä, mutta ei Riutulaan ollut suoraan tietä, piti kulkea Karigasniemen ja Inarin kautta 160 kilometriä. Olihan autolla ajettava tiekin Inarista Riutulaan vasta valmistunut. 

Saamelaisena suomalaisessa koulussa

Kaikki oli aluksi outoa Riutulassa. Asuntolan lisäksi pihapiiriin kuului koulu ja varasto. Pienen matkan päässä oli punaiseksi maalattu hirsirakenteinen lastenkoti. Asuntola ja koulu sijaitsivat mäen päällä, mistä oli huikeat näkymät järvelle.

Meidät Angelista rahdatut pienet pojat, kolme ekaluokkalaista ja kaksi kolmasluokkalaista poikaa majoitettiin asuntolassa toiseen kerrokseen. Siitä tuli kotini seuraaviksi vuosiksi. Pääsimme ensimmäisen kerran käymään kotona joululomalla. Voi sitä ikävän määrää.

Pian meille uusillekin tulokkaille kävi selväksi, että saamea ei saanut käyttää julkisesti. Opimme äkkiä mitä tarkoittaa lause: ”Rivgu boahtá!” Kieli muuttui kesken lauseenkin suomen kieleksi lasten kesken, jotka olivat ikänsä puhuneet toisilleen saamea. Minulle asia ei sinällään ollut kovin vaikea hahmottaa, koska osasin jo ennestään suomea. Kanssani koulunsa aloittaneille ikätovereilleni asia oli paljon monimutkaisempi. He kun osasivat suomea vain hätäisesti yksittäisiä sanoja ja joitakin hassuja lauseita.

Kaikki tämä korostui koulussa, missä ankarasti korostettiin, että täällä puhutaan vain suomea. Lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen sitten olikin pelkkää työtä ja tuskaa. Mieleeni tulee vieläkin ne napsahdukset ja kiljaisut, joita luokkahuoneessa tuon tuostakin kuului. Itse en muista saaneeni koskaan näpeilleni sen vuoksi, että en osannut. Muistan kuitenkin ensimmäisellä luokallani saamani rangaistuksen, joka ei ollut jälki-istuntoa vaan tunti seisomista koulun jälkeen kolmasluokkalaisten seurassa. Sain rangaistuksen siitä että painimme luokkakaverini kanssa ja kyynerpääni osui kaverini nenään, josta alkoi vuotamaan verta. Tämän jälkinäytöksen näki myös opettajamme. Tiukka puhuttelu ja määräys tunnin seisonnasta. ”Koulussa ei saa lyödä ketään”, kirkui opettajamme.

Myöhemmin syksyllä ihmettelin suuresti tuota lyöntiä. Karttakeppi rapsahti poikki kuin tulitikku, sen viuhahdettua erään lastenkodin poikaoppilaan takamukseen. Muistan myös tilanteen, jossa käytävältä alkoi kuulumaan kolinaa ja raivoisaa miehen huutoa. Tunnistin toki huutajan äänestä, hän oli koulumme miesopettaja, joka ”opetti kuria” eräälle yläluokan pojalle retuttamalla ja kiskomalla häntä pitkin koulun käytävää tukasta. Tuo kyseinen poika oli rikkonut koulun sääntöjä karmaisevalla tavalla, hän oli jättänyt tekemättä läksynsä toistuvasti. ”Adaak naajo ippo ie”.

Pelkäsin koulussa, en pelkästään pienuuteni vuoksi, vaan sitä, että rangaistukset olivat melko häijyjä pienistäkin rikkeistä. Jouduimme usein viemään ruuantähteet lastenkodin sikalaan rangaistukseksi jostakin rikkeestä. Siinä voi kuvitella miten isoa ämpäriä perunankuoria tai ruuan tähteitä raahasi ekaluokkalainen, joka hädin tuskin sai ämpärin nousemaan maasta.

Asuntolassakin oli tiukat säännöt, sisävessaa sai käyttää vain ilta- ja aamupesun yhteydessä. Toki käväisimme me salaa toimittamassa sisävessaankin, kun silmä vältti ja silloinkin piti pelätä, että joku juorukello kanteli asuntolan hoitajalle. Muutoin oli juostava pihan perällä olevaan ulkohuussiin toimittamaan asiansa.

Riutulasta ja kouluajasta minulle ei jäänyt minkäänlaista positiivista mielikuvaa. Ei riittänyt se, että valtaisa koti-ikävä kalvoi mieltä varsinkin lomien jälkeen, joita ei montaa kouluvuoden aikana edes ollut sillä pääsimme käymään kotona vain joulu- ja pääsiäislomilla lukuvuoden aikana. Pyrin keskikouluun Ivaloon vuonna 1968, joten oleskeluni Riutulassa ei venynyt mahdottomuuksiin ja yksitoistavuotiaana elämä näytti jo aivan toisenlaiselta Ivalon keskikoulussa ja asuntolassa.

Ihmeen ehjänä lapset kuitenkin selvisivät koettelemuksistaan Riutulassa. Tuossa tiukan kurin ja järjestyksen kehdossakin.

Palasin vielä Riutulaan vuodeksi opettajaksi noin kaksikymmentä vuotta kansakoulusta lähtöni jälkeen syksylla 1986. Sain viransijaisuuden saamen kielen opettajana. Eräillä Inarin kouluilla, kuten Riutulassa ja Sevettijärvellä oli ryhdytty opettamaan oppilaita myös saamen kielellä lukuvuonna 1976 -77. Kaikille kouluille ei kuitenkaan valittu saamen kielentaitoista opettajaa virkaan, vaikka opetusministeriö oli lääninhallituksen kautta myöntänytkin kunnille valtionavustuksen saamen kielen opetuksen kehittämiseksi.

”Nunnuka nunnuka lailailaa.. .” -hoilaus seurasi kyllä perässämme, jos erehdyimme puhumaan saamea julkisesti ja joku kuuli sen. 

Keskikoulun asuntolassa kielikontrollia eivät pitäneetkään opettajat tai asuntolan henkilökunta vaan toiset oppilaat. Nopeasti opimme myös täällä sen, että ei kannata puhua saamea, koska silloin äkkiä joutuu kiusattavaksi. Utsjokiset oppilaat, jotka olivat itsekin syntyperäisiä saamelaisia opastivat meitä Inarin metsäperäläisiä puhumaan suomea joka paikassa.

Opettajat eivät keskikoulussa oloni aikana koskaan mollanneet julkisesti saamelaisia ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Lukiossa toisella luokalla ollessani avautui ensimmäisen kerran minulle tilaisuus opiskella saamea ylimääräisenä aineena. Koululle oli valittu saamelaissyntyinen kieltenopettaja, joka osasi saamea ja halusi myös näyttää sen.

Tunnistaako valtio vastuunsa

Minä en ryhtynyt taistelemaan Riutulan kylän asukkaiden rinnalla, kun koulua ryhdyttiin lakkauttamaan 90-luvun alussa. Minulla ei yksinkertaisesti ollut halua eikä palavaa intomieltä taistella keskitysleiriksi kokemani koulun säilyttämisen puolesta, vaikka tiesin, että rakennukset sijaitsivat eräällä upeimmista Lapin maisemista.

Suomi tuli Saamenmaahan, pidin dokumentista vaikkakin koin sen aivan liian silotelluksi. Tokihan aika oli jo muuttunut ja opettajatkin Riutulan koulussa olivat vaihtuneet, kun dokumentin päähenkilö aloitti koulunkäyntinsä siellä.

Lausahdin eräässä tilaisuudessa: ”Ei ne ole tarpeeksi fiksuja siihen, että pyytäisivät anteeksi Suomessa saamelaisilta.”  Norjalaiset ovat  pyytäneet valtion korkeinta johtoa myöten anteeksi norjalaistamispolitiikkaansa saamelaisilta. ”Ei ne ole tarpeeksi fiksuja vieläkään, jotta älyäisivät aidosti tehdä yhtään mitään!” Piispa Samuel Salmi yksittäisenä kirkonmiehenä mursi tämän väitteeni Sajoksessa, Inariin rakennetussa saamelaisten kulttuurikeskuksessa pidetyillä kirkollispäivillä. Tämä anteeksipyyntö jäi siltikin vain yksittäiseksi tapaukseksi Suomessa. Ei edes mediakohu asiasta saanut Suomen valtion johtoa reagoimaan millään tavoin.

Kari, intohimoinen vaeltaja