Tietoja

Kategoria: Nuotiotarinoita

Julkaistu: 21.05.2014 17:59

Kirjoittanut tyy

Katsokaas, olimme toverini kanssa vaeltaneet erämaassa liian pitkälle.

Askel oli raskas, suu kuiva ja ajatus tylsynyt, mielessä painoi epäilys. Uuvuttavan, helteisen päivän aikana askel oli harhauttanut meidät reitiltä sivuun, minne lie, ja olimme hyvin janoissamme, sillä pitkään aikaan emme olleet saaneet juodaksemme muuta kuin haisevaa suovettä. Uupumus ja nestehukka polttivat lihaksissa. Olinpa minäkin jo kauan aikaa sitten unohtanut omat hyvät neuvoni säännöllisestä levosta ja ruokailusta.

Mutta mitäs tämä nyt oli; keräsi ukkospilveäkin ja heinäkuun loputtomassa valossa hämärsi. Ehkä en ollut aivan varma sijainnistamme, mutta emme me suinkaan olleet eksyksissä, eihän nyt toki. Eksynyt ihminen on sellainen onneton, joka haluaa jostakin pois. Me olimme vain siellä missä olimme, mitä sen väliä. Näin ainakin ajattelin.

Toverini huomautti, että kävelin oudosti. Sanoi, että arvelipa minun olevan pahastikin hukassa. Aloin ensin protestoida ja väitin vain hakevani parasta reittiä, mutta kun hän totesi minun sanoneen samalla tavalla tunti sitten ja silloinkin kävelleeni päätä pahkaa upottavaan jänkään, huomasin todella kulkeneeni aivan harkitsemattomaan suuntaan.  Olimme nimittäin tulleet alas purolaakson kivikkoon, joka meillä oli ollut tarkoitus kiertää, sillä se oli näkynyt ylhäältä tunturin rinteeltä selvästi. Olimme arvelleet, että puron yläjuoksulla olisi asentopaikkoja, ehkä järvi tai lampi, jos nyt vähänkään tiesimme missä olimme.

Senpä tähden minun olisi pitänyt jatkaa tunturiselännettä yläjuoksun suuntaan, välttäen pahinta rakkaa ja risukkoa. Nyt olin kuitenkin tuonut meidät suoraan siihen kaikkein pahimpaan louheen, joka vielä päättyi varsin hyvin kasvaneeseen pajupensaikkoon ennen puroa. Toverini kysyi varovasti, että en kai vain aikonut pajukon läpi, mutta minä sanoin, että tuosta nyt ei ole pitkäkään matka purolle ja ranta näyttää hyvinkin kävelykelpoiselta. Työnnyimmme siis tiheään pajukkoon pölisevässä mäkäräpilvessä, ukkostavan ilman painaessa tunnelmaa kostean uhkaavaksi. Satoi hetken ja minä toivoinkin kunnon kaatosadetta päästäksemme eroon mäkäristä vähäksi aikaa, mutta turhaan, sade loppui ennenkuin ehti kunnolla alkaakaan.

Ja niin oli vastassamme pieni joki, tai oikeastaan puro, ja ehtiessämme sen vartta ylemmäs, kristallinkirkas syvä lammikko johon lirisi pieni köngäs. Könkään vastarannalla oli sileä paasi, sen takana töyräällä oudon muotoinen, iso kivi. Melkein kuin äijän naama siinä olisi tuijottanut tylsänä ja elottomana tunturiin.

Tai elottomalta se ainakin aluksi vaikutti, kunnes katsoja käänsi päätään hivenenkin toiseen suuntaan. Ja silloin saattoi silmäkulmastaan melkein nähdä: aivan kuin äijän silmissä olisi pilkahtanut. Hölmö! Eihän kivipaadella läheltä katsottuna edes ollut mitään inhimillisiä piirteitä saatikka silmiä. Silti, aina välillä, sivusilmällä tirkistäessä, se tuntui muuttuvan ja heräävän eloon.

Puroa ylävirtaan seuratessamme ehätimme hetikohta pienen tunturijärven rantaan, jossa meitä odotti outo näky. Siinä missä puro alkoi tunturijärvestä, oli tasalakinen kumpu. Kentällä oli pyöreä, suuri kivikehä ja sen vieressä tunturikoivuun nostettu poronkallo. Toverini sanoi, että tuo on joku noitakehä, siinä on jotain outoa, se ei ole oikein. Minä siihen, että siinähän on jonkun entinen asentopaikka, majoitteen narujen tueksi asetetut kivet ovat vain jääneet paikoileen. Toverini vaikutti epäileväiseltä ja huolestuneelta. Mutta muuta paikkaa ei ollut ja vaikka meillä olikin telttaa pystyttäessämme visto olo ja heikotti, emme ajatelleet asiaa sen enempää.

Leiriaskareissani hätkähdin lopulta siihen, että minulla oli hirvittävä jano. Seisoin hetken hiljaa ja kysyin toveriltani, oliko hän juonut purolla. Hän katsoi minua oudosti, ei sanonut mitään vaan otti kuksansa ja meni järvelle. Seurasin häntä ja joimme janoomme aivan liian paljon yhdellä kertaa.

Minun teki mieleni ehdottaa, että selviäisimme täyden päivällisen sijasta voileivillä, koska en millään olisi jaksanut tehdä lämmintä ruokaa, mutta toverini ehdotti sitä ensin. Tyydyin nyökkäämään ja niinpä jauhoimme näkkileipää ja makkaraa tuijottaen tylsinä purolle. Iso kivi näkyi selvästi leiriimme ja muistutti kaukaa erehdyttävästi vanhan äijän naamaa. Hetken ajan olin varma, että äijä ei ollut katsonut tähän suuntaan kun kohtasimme sen puron varressa, mutta sitten kohautin olkaani hulluille mietteilleni enkä virkkanut niistä mitään toverilleni.

Viimein siirryimme majoitteen suojiin, mutta emme saaneet unta. Kun lopen uupuneita luulimme vihdoin viimein nukahtavamme, alkoi puronvarresta kuulua outoja kolahduksia, pulinaa ja rääkymistä. Kun heräsimme kuuntelemaan tarkemmin, äänet tuntuivat vaimenevan, mutta eivät kadoneet kokonaan. Kun nousin ulos teltasta, kuului vain puron solina ja loittonevan ukkosen kumu, joka sekin pian vaimeni. Mutta kohta, kun taas suljimme silmämme, meteli puronvaressa jatkui entistä voimallisempana: kurlutusta, supinaa, molskahduksia. Tätä jatkui koko yön, nukuimmekohan silloin silmällistäkään.

Ehkä viimein nukahdimme hetkeksi säpsähtäen lopulta hereille hehkuvan kuumaan aamuun väsyneitä ja lihakset kipeinä, aivan kuin meidät olisi piesty perusteellisesti.

Olimme suunnattoman nälkäisia ja söimme aamiaisen päälle, pohjattommiin suihimme, kaiken eilissäpäivänä tähteeksi jääneen.  Einehtiessämme emme puhuneet sanaakaan. Kun viimein pakkasimme reppujamme, toverini tokaisi ykskantaan, että varmaan tämä on aivan tavallinen asentopaikka eikä tässä ole mitään sen erikoisempaa, mutta voitaisiinko silti sopia, että tähän ei tulla enää toiste.

Koska ei tuntunut olevan mitään järjellistä, mitä olisin siihen voinut sanoa, viittasin kädelläni tunturiin päin todeten, että eiköhän vain lähdetä tuonne noin. Nostimme rinkat selkään vaitonaisina ja taaksemme katsomatta nousimme paljakkaan.

Puro lauloi.

Timo Ylhäinen
https://www.asentopaikka.fi

• Seuraava