Vätsäri – vesistöjen ja kivikoiden labyrintti
- Tietoja
- Kategoria: Retkiä ja reissuja
- Julkaistu: 09.11.2013 09:20
- Kirjoittanut Timo Hämäläinen
Istun elokuun viimeisenä päivänä vuonna 2012 postibussissa matkalla kohti Sevettijärveä. Ivalossa nautittu poronkäristys täyttää vatsan, ramaisee. Tunnelma bussissa on seesteinen ja rauhallinen. Jo paljon kilometrejä niellyt auto huristelee mutkittelevaa tietä kohti pohjoista. Bussi tekee koukkauksen Kaamasen kievarilla ja palaa sitten alaspäin muutaman kilometrin. Sen keula kääntyy Sevettijärven tielle, kohti koillista.
Olen ensimmäistä kertaa matkalla Vätsäriin. Kartat olin hankkinut alueesta jo aikoja sitten, mutta tieto siitä, että tuon erämaan maasto on vaativimpia Suomessa, siirsi lähtöpäätöstä tähän vuoteen asti. Rikkonaisten vesistöjen ja kivisen maaston määrä Vätsärissä on häkellyttävä, jo pelkästään karttoja katsellessa! Inarijärven takaisen erämaan vetovoima kävi nyt vastustamattomaksi, joten 22. viikon vaelluksen paikka oli helppo lyödä lukkoon. Vaelluskokemusta oli jo tarpeeksi ja alueesta hankittu tieto lisäsi mielenkiintoa. Sinne piti päästä.
Autosta jaetaan matkalla päivän postia ja rauhallinen kuski pysäyttää sen tien poskessa nököttäville postilaatikoille tämän tästä. Välillä postilaatikon luona seisoo laatikon omistaja odottamassa lähetystä. Muutama vuosi sitten postiauton kuljettaja heitti vielä paketit laatikkoon matkalla Karigasniemelle (vain yksi meni ohi), mutta tämän päivän kuski pysäyttää auton ja vie paketit laatikoihin. Ajamme pian lähellä Inarijärven rantaa ja usealla paikalla odottaa punaposkinen mies päivän postia. Päivät järvellä ja ulkona saavat posket hehkumaan!
Reilun kahden tunnin ja noin 125 kilometrin jälkeen saavumme Supruun, missä hyppään pois postiauton kyydistä. Siirryn vähän kauemmas, vaihdan maastovarusteet päälle ja otan suunnan kohti kaakkoa, Suolisvuonoa. Kello on jo puoli kuusi illalla, joten minulla on pari tuntia aikaa edetä maastossa. Olen lukenut äskettäin, että Kuosnavuei´vv on vaikeakulkuinen, joten kierrän sen eteläpuolelta. Ehdin puskea illan mittaan lähelle Mikononkimalampea, minne pystytän teltan pienen puron varteen. Kuorin kuntan syrjään ja teen pienet kynsitulet ensimmäisen illan makkaranpaistoa varten.
Aamulla asetan kuoritun kuntan takaisin nuotiopaikan päälle ja jatkan matkaa. Maasto on märkä ja osittain soinen. Kivikoita riittää kaikkialla. Jo tässä vaiheessa olen todella tyytyväinen, että otin kaksi vaellussauvaa mukaani. Ne ovat välttämättömät tässä maastossa. Kivikoita ylittäessä on hyvä saada kolme tukipistettä tasapainolle. Nousen soisesta putrakosta märälle rakalle ja kaadun sauvoista huolimatta. Käsivarteen tulee pieni nirhauma, hyvä opetus, nyt edetään rauhallisesti, ajatuksella! Saarilammilla pidän tauon. Ilma on sumuinen. Lampien välissä on korkeahko harju. Lammella uiskentelee hiljakseen kuikkapari. Keitän teetä rannalla, on hiljaista, vain hiljainen kuikan ääntely kuuluu välillä lammelta.
Suunistan koilliseen, Suolisvuonon rantaa seuraillen. Maasto on raskasta, pehmeää ja korkea varvikko tarttuu saappaisiin. Päätän laskeutua poroaidan varteen, missä menee jonkinlainen polku. Maasto on kuitenkin alkumatkasta varsin soista, mitä pitkin kävely raskaan rinkan kanssa käy työstä. Ilopillereinä suolta löytyy herkullisia lakkoja välipalaksi. Raskaan maaston vuoksi Suolisvuonon ranta tuntuu loputtoman pitkältä etapilta. Kartta kertoo, että matkaa on noin kahdeksan kilometriä. Pusken sisulla eteenpäin ja olen vihdoin vähän ennen kuutta Suolistaipaleen autiotuvalla, väsyneenä, mutta onnellisena päivän saavutetusta etapista. Autiotupa ei oikein houkuttele yöksi, eikä lähistön kotakaan oikein nappaa. Kodan eteläpuolelta löydän hienon telttapaikan. Leiri vain nopeasti pystyyn ja kattila kiehumaan pian hämärtyvässä illassa, vatsa vaatii ruokaa!
En ole koskaan kantanut vaelluksilla kalastusvälineitä mukana, mutta tälle reissulle olen ostanut teleskooppivavan ja uuden avokelavirvelin. Seuraavana aamuna Inarijärvi vie omansa melkein heti, sillä yksi lippa tarttuu hakoihin, joita on runsaasti järven pohjassa. Luulenpa, että sieltä löytyy muitakin uistimia, paikka on nimittäin hieno kalasteluun. Riuhtominen eri suunnista ei auta irrottamaan lippaa, vaan lopulta on pakko vetää siima poikki. Jätän heittelyn siihen ja alan pakata leiriä rinkkaan. Veri vetää eteenpäin, kohti uusia maisemia.
Suuntaan nyt kohti itää ja kävelen poroaitaa seuraten kohti Kyyneljokea. Olen lukenut vaeltajien nettikeskusteluista, että siinä missä seuraamani poroaita ylittää joen, on myös lankkusilta. Maasto on pienipiirteistä, jäkälää on paikoin yllättävän paljon. Reilun kolmen kilometrin jälkeen saavun sillalle. Sitä pitkin on helppo päästä toiselle rannalle. Jouni on antanut vinkin lähistöllä sijaitsevasta hyvästä kalastuspaikasta. Jätän rinkan vähän poroaidasta sivuun ja kalavehkeet mukanani kävelen paikalle. Olo on jotenkin ihmeellinen, sillä olen myös lukenut tästä paikasta ystäväni hienon retkikertomuksen, olen nyt itse samassa paikassa, "Highway:llä"! Paikka on erityisen kaunis. Tuolla retkikertomuksella on osasyy siihen, että halusin päästä näkemään tämän erämaan. Jounin vinkki osoittautuu erinomaiseksi, sillä varttitunnin heittelyn jälkeen elämäni ensimmäinen itse kalastettu harjus potkii varvikossa. Tämä kala riittää minulle. Suolistan kauniin kalan ja kävelen takaisin rinkalle. Kaivan suolapurkin rinkasta ja levitän sitä kalan vatsaonteloon, kääräisen sitten kalan muovipussiin. Siinä touhutessa huomaan, että porotokka tulee aivan viereeni. Ne eivät huomaa minua heti ja saan kuvattua muutaman hyvän kuvan poroista.
Rinkka selkään ja eteenpäin! Toinen toistaan kauniimpia vesistöjä on paljon joka puolella, mutta tarkasti karttaa lukemalla niitä voi käyttää apuna suunnistuksessa. Helanderin Kotajärven seutu on aivan huimaavan hienoa seutua! Upeat lammet, lampien väliset pienet purot, harmaan eri sävyt rakkakivikoissa ja kauniit mäntymetsät tekevät paikasta satumaan, aurinkokin paistaa kaiken lisäksi. On vain pakko kaivaa kamera esille ja kuvata tätä hienoa seutua.
Lampilabyrintin jälkeen kaakkoon kuljettaessa alan nousta ylängölle. Sitten keskellä metsää on yllättäen harju ja kaiken kivikon seassa hiekkarantaisia lampia! Jälleen hauska yksityiskohta tässä hienossa erämaassa. Maasto nousee edelleen ja suuria metsokukkoja nousee edestäni lentoon marjoja syömästä. Ylängön keskeltä, Hammaspitkäjärven länsipuolelta löydän yhden kauneimmista leiripaikoista ikinä. Vaikka aurinko vielä paistaa ja voisin edetä tunnin tai kaksi, päätän pistää teltan pystyyn tämän lumoavan maiseman keskelle. Nyt, jos koska, olen onnellinen. Kiireetön ilta nuotiolla upean erämaan keskellä, päivällä kalastettu harri tikun nokassa, kaunis auringonlasku...hetkiä, jotka jäävät lähtemättömästi sielun sopukoihin. Lapinhulluko?, kyllä!
Seuraavana päivänä ohitan Hammaspitkäjärven eteläpuolelta. Välillä on vaikeakulkuisiakin rakkakivikkoja. Kattalompolon pohjoisrantaa on hyvä kävellä eteenpäin. Pidän pitkän ruokatauon auringonpaisteessa, suuren männyn alla lompolon maisemista nauttien. Lompolon jälkeen kaarran suoraan kohti etelää, mikä tulee olemaan koko loppuvaelluksen ilmansuunta. Alan katsella maastoa leiriytymismielessä lähellä Mellalompoloa, mutta mieleistä paikkaa ei tahdo löytyä. Jätän rinkan ison kaatuneen puun luo ja teen tiedustelukävelyn. Hieno kenttä löytyy puron varresta, missä Mellalompolon vedet laskevat Massalompoloon. Puro ahtautuu kapeaan kalliokouruun ennen laskemistaan seuraavaan lampeen. Paikalla on ollut aiemmin vähemmän valistunutta porukkaa. Ikivanhan nuotioringin sijaan he ovat rakentaneet toisen tulipaikan muutaman metrin päähän ja jonkin matkan päässä liehuu wc-paperia varvikossa. Välinpitämättömyyttä, mrrrr. Heittelen illalla virveliä purossa. Vain muutama pieni tammukka iskee kiinni ja lasken kaikki takaisin virtaan. Iltanuotiolla kuutamo valaisee maisemaa. Odotan revontulia kamera valmiina jalustalla, mutta vain pieni häivähdys tallentuu kennolle. Paikka tuntuu niin mukavalle, että päätän pitää luppopäivän huomenna.
Aamulla nukun pitkään ja aamupalan jälkeen siistin kenttää. Tasoitan vanhan nuotiopaikan ja peitän sen karikkeella. Taivaalla edestakaisin pörräävä lentokone latistaa hieman erämaan tunnelmaa. Onhan se jonkun elanto, ei voi syyttää lentäjää. Mutta esimerkiksi Lemmenjoen takamaat tuntuivat syvemmältä erämaalta juuri siksi, että siellä oli rikkumaton hiljaisuus.
Massalompololla kuikat pitävät välillä mahdotonta metakkaa. Kaikenlaisia huutoja kuuluu ja vesi pärskyy korkealle lintujen kisaillessa keskenään. Pesen itseni ja hiukset, nautin olosta, virvelöin huonoin tuloksin. Kalastaessa huomaan, että nuotiopaikan vierestä voi helposti ylittää puron. Mielen valtaa levottomuus, kartta esille, muutos reittisuunnitelmaan. Olin selvittänyt aiemmin netin keskusteluista, että Mellalompolon koillispuolelta pääsee etenemään etelää kohti. Kun nyt tästäkin pääsee helposti yli, ei minun tarvitse kiertää lompoloa. Tulee outo tarve jatkaa eteenpäin, vaikka reitti lyhenee, olenko järjissäni? Lopulta pienen henkisen taistelun jälkeen puran leirin iltapäivällä ja jatkan matkaa. Mellalompolon länsiranta on soista, mutta metsäsaarekkeita löytyy suolta sopivana nauhana, joita pitkin on helppo kävellä. Saavun illaksi reissun toiselle harjulle ja leiriydyn Tievaselkäjärven rantaan. Leiriä pystytellessä alkaa äkkiä etelästä kuulua koiran haukuntaa ja kohta itse koira tulee juomaan vettä järvestä. Koira ei huomaa heti minua, vaikka asetun mahdollisimman näkyväksi, ettei se pelästy minua. Mies aseen kanssa seuraa koiraa, siis metsästäjä. Parivaljakon reitti osuu lopulta leiriini ja koira aloittaa haukun. Metsästäjä kuitenkin hillitsee nopeasti koiran ja juttelemme jonkin aikaa. Hauska yhteentörmäys erämaan keskellä. Kalastan, mutta jälleen huonolla tuurilla. Taas hieno nuotioilta järven rannalla pikkutunneille asti, taivas vetäytyy kylläkin paksuun pilviverhoon. Harjun päältä löydän sen verran kenttää, että lähetän kotiin ok-viestin.
Herään aamuyöstä rankkaan sateeseen. Telttakin tuli vähän huonoon paikkaan; maasto viettää ja liu´un koko ajan teltan oviaukkoa kohti. Kova sade ropisee telttakankaaseen ja ylösnousu aamulla ei oikein huvita, makuupussin lämmöstä pitäisi nousta kylmään sateeseen. Lopulta viritän tarpin sateensuojaksi aamupalapuuhien ajaksi. Sateen jatkuessa edelleen jatkan matkaa harjua pitkin kohti etelää. Kun harju loppuu, otan suunnan kohti Tulisijajärveä. Maasto muuttuu huomattavasti helpommaksi kävellä. Sade loppuu puolilta päivin ja aurinkokin pilkahtelee. Tuulee sopivasti ja pilvet kulkevat taivaalla aika vauhtia. Ilma lämpenee niin paljon, että mäkäräiset ja hyttyset heräävät. Illalla meinaan kävellä Tulisijajärven ohi, sillä vanhassa kartassa järven pohjoispään muoto ei ole sama kuin maastossa. Pienen harhailun jälkeen tajuan tilanteen ja "olen jälleen kartalla".
Seuraavana aamuna etenen Takkaselkäjärven itärantaa seuraillen. Se on hauskan muotoinen järvi! Pituutta sillä on lähes kolme kilometriä, mutta leveimmilläänkin vain reilut 200 metriä. Kapein kohta on noin 20 metriä. Ison Kapperijärven tienoilla pidän ruokatauon. Taisin olla tulloin väsynyt, sillä kuvia tältä väliltä ei ole ollenkaan. Tsaddervaaran rinnettä noustessa väsymys ottaa minusta tiukan otteen ja eteneminen tuntuu tylsälle. Jossain vaiheessa ajattelin pääseväni Piilolan kämpälle yöksi, mutta kun lopulta pääsen Nammijärven rantaan, pistän leirin pystyyn ensimmäiseen sopivaan kohtaan. Ranta on niin epätasainen, että telttapaikat ovat harvassa. Hyvä paikka lopulta löytyy, mutta siinä ei ole nuotiopaikkaa. Teen nopeasti ruoan ja kömmin makuupussiin keräämään voimia. Nammijärvessä näen suuren, 20 yksilön kuikkaparven. Rannan veden liplatus nukuttaa väsyneen kulkijan alta aikayksikön.
Seuraavana päivänä olen nopeasti Piilolan kämpällä, missä pidän ruoka- ja pesutauon. Kämpältä alkaa myös polku, jota seuraan loppumatkan. Ikivanhan polun viereisiin mäntyihin on ammoin lyöty pilkat. Kävellessä mietin, onko pilkalla ja toisen pilkkaamisella jokin syy-yhteys. Nuottamajärven eteläpäässä on tulipaikka ja vähän erikoinen laavu. Rakennelma ei innosta nukkumaan siinä, vaan pystytan teltan laavun taakse. Nuottamajärven Luusuankosken alapuolelta saan retken toisen Harjuksen. Paistan kalan illalla laavun nuotiolla, on se hyvää!
Seuraavana päivänä kävelen polkua pitkin Kessijärvelle. Vaelluksen loppuminen harmittaa, mutta minun on pakko olla tien varressa sovittuna aikana, taksikyyti on tilattu. Polulla mietin niitä ihmisiä, jotka asuivat täällä, syvällä erämaassa. Piilolasta on ollut lähes 40 kilometrin kävely Nellimiin. Nykyihmiselle, varsinkin "etelän varikselle", se on ihmetyksen paikka. Kessijärvellä innostun, täällä on sauna! Heti saavuttuani paikalle, myös seurue Tampereelta asettuu kämpän pihapiiriin leiriin. He ovat menossa erämaahan. Tapaan nyt ensimmäiset ihmiset viikkoon. Saunanraikkaana juttelemme retkeilystä nuotion ääressä, ruokaa tehden. Kokeneitten vaeltajien kanssa juttu luistaa! Seuraavana aamuna jatkan vielä Pitkälammelle, mistä sovittu taksi vie minut Ivaloon, Kultahipun pihaan. Matka maksaa paljon, 140 euroa. Viikko Vätsärin kivikoissa on saanut nilkat helliksi. En missään nimessä valita, hieno erämaa ja reissu. Varmasti palaan muutaman vuoden päästä! Upeat vesistöt ja kauniit harmaan sävyt kivissä jäivät pysyvästi mieleeni. Niin, ja se ensimmäinen itse kalastettu harjus.
Teksti ja kuvat: Timo Hämäläinen