Tour de Kaamanen-Kirkkoniemi-Vesisaari-Nuorgam-Kaamanen-Muotka

Tietoja
Kategoria: Retkiä ja reissuja
Julkaistu: 08.12.2013 08:18
Kirjoittanut Liisa Koponen

Pidän pyöräilemisestä. Se on miellyttävä, nopea tapa liikkua ja lempeä nivelille. Pyöräillessä kuulee linnun laulun, ehtii nähdä kunnolla maisemat, kukat ja paljon muuta, mikä jää helposti autoillessa huomaamatta. Monta vuotta olen haaveillut pitkästä pyöräretkestä. Alkukesän lenkillä keksin: kierretään Suomen ”pää”, minä pyöräilen ja puoliso on huoltomiehenä. Kerroin heti kotona aatoksistani, ja puoliso otti tulta  ̶  niin kuin aina kun on kyse Lappiin vivahtavasta asiasta. Ajattelin, että retki toteutetaan vuoden päästä kesällä, mutta tuleva huoltomies määräsi: ”Ei kun nyt elokuussa, kun vielä kykenemme.”

Siitä alkoi matkan suunnittelu. Ihan ensimmäiseksi laskimme matkan pituuden; olisiko se ylipäätään toteutettavissa kunnollani. Autoon mahtuivat helposti pyöräily- ja retkivarusteemme, ruoat sekä vettä kanisteriin niin että saatoimme tarvittaessa valmistaa ruokaa tai leiriytyä missä vain, ja pyöräretken jälkeen jatkaisimme viikon vaellukselle Muotkatuntureille. Tarkoitus oli, että huoltomies vie auton n. 40 km:n päähän ja polkee sitten minua vastaan. Minun ei tarvitsisi ottaa edes juomapulloa, koska matkaetappien pituudeksi arvioimme 20 km. Paransin pyöräilykuntoani tekemällä usein parin tunnin lenkkejä. Yritin totuttaa takapuoleni pyöräilyn piinaan. Uusi kevyesti rullaava pyörä tuntui sopivalta pitkälle reissulle.

Sevettijärvelle
Viime suvena elokuun puolen välin jälkeen perjantaina kello 14 nousin pyörän selkään Kaamasessa Sevettijärventien risteyksessä. Sää oli mitä kaunein ja parhain, aurinko porotti ja lämpöä oli 17 astetta. Olin innoissani, puhkuin menohaluja ja mieli oli kuin perhosella. Pienoinen myötätuuli siivitti mukavasti menoa, liikenne oli rauhallista ja tie soma. Elävästi palasivat mieleeni muistot 1980-luvun alusta. Sevettijärventien korjaaminen oli silloin aloitettu, mutta suurimmaksi osaksi se oli vielä viehättävää vanhaa serpentiiniä. Olin retkikaverieni kanssa kulkenut Nellimistä Kessin halki Sevettijärvelle, ja aamuvarhaisella odottelimme tienposkessa Inariin menevää postiautoa. Sevettijärven kaupalla kauppias käväisi autossa ja pani rahasäkin etupenkillä istuvan miehen syliin ja pyysi asioimaan pankissa Inarissa. Vaivan palkaksi kauppias antoi miehelle kahvirahat. Tunnelma postiautossa oli välitön. Kuulimme kylän asiat. Kuski sanoi panneensa pitkät kalsarit jalkaansa ja valitti kuumuutta. Partakon kioskilla hän komensi: ”Nyt kahville!” Pienikokoinen kolttaparikunta osti kahdet jäätelöt. Ilmeisesti tankkasivat kun olivat hillaan menossa. Retkikaverini tuumasi: ”Noille me emme pärjäisi hillasuolla!”

Matkanteko tuntui helpolta ja ehdin ajaa 20 km ennen kuin huoltomies tuli vastaan. Juomatauko, ja jatkoimme yhdessä polkien. Aloittelijan innolla puskin edellä, ja  huoltomies motkotti liian reippaasta vauhdista. Myöhempinä ajopäivinä jättäydyin mieluusti huoltomiehen taakse ja käytin hyväkseni peesin. Auto oli parkkeerattuna levennyksellä. Kapusimme viereiselle harjanteelle kahvin keittoon. Kahvi maistui ja lepohetki oli mitä auvoisin.Seuraavana päivänä matkalla Kirkkoniemeen keitimme ruoat tunturin rinteessä hulppeassa maisemassa. Syötyämme kiipesimme tunturille katselemaan näkymiä Neidenfjordenille. Eväs ja pieni jaloittelu virkistivät aina.


Kelpasi palastella tässä maisemassa

Iltaa kohden liikenne vilkastui. Sevettijärventie on kapea. Monta kertaa manasin autoilijoita. Yhdessä mutkassa kauhistuin, kun auto näytti tulevan suoraan kohti. Ei nyt kuitenkaan. Kypärä ja huomioliivi ovat aivan välttämättömät pyöräilijän varusteet  ̶  ja tietysti pehmustetut pöksyt, hanskat ja aurinkolasit.

Ilahduin suuresti, kun huoltomies pyöräili toisen kerran vastaani. Se tiesi päivän viimeistä etappia. Päivä oli sujunut hyvin, mutta viimeinen taival alkoi tuntua kropassani. Auto odotti Sevettijärven perinnetalon parkkipaikalla. Olin tyytyväinen kun olin selvinnyt ensimmäisestä ajopäivästä, 90 kilometristä.  Huoltomies ehdotti mökkiä Peuralammen leirintäalueella. Tokaisin: ”Pannaan vain teltta pystyyn jonnekin.” Vaatteita vaihtaessani minuun iski horkka. Tärisin viluissani, ja telttamajoitus alkoi tuntua kauhistuttavalta. ”Otetaan mökki”, parahdin. Huoltomies myöntyi uudemman kerran. On mukavaa kun naisena voi sujuvasti vaihtaa mielipidettä, eikä se suuremmin herätä kummastusta kanssaelävässä; ihminenhän tottuu kaikenlaiseen. Lämmin suihku ja ruoka palautti voimat. Läksimme iltalenkille läheiselle ortodoksiselle hautausmaalle. Siellä vainajat nukkuvat kauniiden jäkäläkumpujen alla. Sevettijärven rannallakin kävimme. Ihmisiä ei näkynyt missään, baari oli kiinni, vain koiran räksytys kuului jostain kauempaa.

Kirkkoniemeen
Hyvin nukutun yön jälkeen tuntui mukavalta lähteä ajamaan Kirkkoniemeä kohti. Huoltomies nosti pyynnöstäni satulaa, mutta se oli paha virhe. Takamus protestoi muutaman kymmenen kilometrin jälkeen. Neideniin asti selvisin hyvin, liikenne oli rauhallista ja myötämäkeä paljon. Kolttakoskella pidimme tauon ja kosken ihasteluhetken. Neidenin jälkeen alkoi tuskien taival: oli hivuttavankiduttavia pitkiä nousuja ja jyrkkiä laskuja. Liikenne vilkastui iltapäivällä. Rekkojen ja linja-autojen ohitukset olivat pelottavia. Kauniin vuonomaiseman ihastelu jäi vähälle, ja ajatukset jurrasivat samaa rataa; toivoin vain selviäväni Kirkkoniemen leirintäalueelle. Ja selvisinhän minä!


Kolttaköngäs

Koskaan emme olleet käyneet Kirkkoniemessä, joten ajoimme keskustaan ja yövyimme siellä. Kirkkoniemi on Etelä-Varangin kunnan 3000 asukkaan keskustaajama Varanginvuonon rannalla Finnmarkin läänissä, Venäjän rajalle on 8 km. Toisessa maailmansodassa Kirkkoniemi oli pommitetuimpia seutuja Euroopassa. Saksalaiset polttivat kaupungin ennen kuin puna-armeija saavutti sen lokakuussa 1944. Kaupunki on teollisuustaajama, jossa vuoteen 1996 asti rikastettiin ja laivattiin Bjørnevatnin rautakaivosten malmi. Nyt rautakaivoksessa tehdään koeporauksia, joiden tarkoituksena on selvittää mahdollisuuksia avata kaivos uudelleen. Kirkkoniemen satama on  Hurtigruten-reitin kääntöpiste ja tärkeä Venäjän Barentsinmeren kalastuslaivaston purku- ja huoltosatama. Etelä-Varangin kunnan asukkaista venäläisiä on kymmenesosa. Katujen nimikyltit ovat myös kyrillisin kirjaimin. Kaupungissa asuu paljon kveenejä ja muita suomenkielisiä.

Hotellien hinnat kauhistuttivat, mutta palkitsimme itsemme kunnon majapaikalla. Katselimme Kirkkoniemeä ja kävimme syömässä pitsat. Loppupitsan otimme ravintolasta  mukaamme – ja  unohdimme sen aamulla hotellin baarikaappiin. Illalla seurasimme Moskovan keihäskisaa. Aamiaisella oli ylellinen olo: ruokatarjonta oli runsasta, tarjoilijapoika halusi ehdottomasti tietää, olimmeko nukkuneet yön hyvin, kävi useita kertoja kysymässä, tarvitsemmeko jotakin ja tarjoili tietenkin kahvin pöytään. Maistelin kaikkea erikoisen näköistä, mm. ruskeata juustoa.

Vesisaareen
Aamu oli sateinen. Minulla ei ollut vähäisintäkään halua pyöräillä Vesisaareen. Kahtena päivänä oli kertynyt ajokilometrejä 170, ja takamuksen lepuutuspäivä oli tarpeellinen. Tie Neidenistä Varangebotniin oli kaunista tunturiylänköä. ”Olisipa kiva ajella!”, huokailin monta kertaa. Mutta onneksi satoi, eikä huoltomies nakannut minua ajamaan.

Poikkesimme Pykeijassa Varanginvuonon rannalla. Kylän parista sadasta asukkaasta suurin osa osaa suomenkielen murretta kveeniä. Norjankieli on kuitenkin yleistynyt kotikielenä ja suomen kielen taito on katoamassa. Pääosa asukkaista on 1800-luvun puolivälissä Suomen Lapista köyhyyttä ja nälkää pakoon lähteneen siirtolaisjoukon jälkeläisiä. Kylä säästyi sodan tuhoilta ja suomalaiset saivat kalastaa kylässään rauhassa 1960-luvulle asti, jolloin sinne valmistui ensimmäinen tie. Pykeija on nykyisin tärkeä jättiläiskokoisen kuningasravun pyynnin ja kasvatuksen keskus.

Kaunis kylä uinui sunnuntairauhassa. Kävimme hautausmaalla etsimässä rauhoitetun karvaisen sinilatvan. Sitä ei kasva missään muualla Skandinaviassa. Satamassa tapasimme kalanpyyntiin lähdössä olevan suomalaisen pariskunnan. Pariskunta kertoi yöpyneensä Sevettijärvellä Sanilan porotilalla. Mies oli saanut Kirakkajärvestä kuusikiloisen hauen. Saimme kuulla tarinan Tauno Sanilan veljestä, joka oli pystyttänyt teltan jonnekin näkösälle ja pannut kyltin teltan viereen: Tuoretta lohta myytävänä. Ostohalukas turisti osui paikalle. Velimies kyseli, minkä painoisen ostaja haluaa. ”No, nelikiloisen.” Velimies otti virvelinsä ja lähti vesille. Kotvan kuluttua hän palasi tilatun kokoisen lohen kanssa. 


Karvainen sinilatva

Meilläkin on muistoja Saniloista 1980-luvun alkupuolelta. Palailimme metsiä myöten Taimenjärven erämaamökiltä ja kahvittelimme Sanilan talossa. Isä Tauno liekutti polvellaan Tiina-esikoistaan. Äiti Toini mietti, ovatko Tiinan ensimmäiset sanat kolttaa vai suomea. Muutaman vuoden kuluttua tapaamisestamme Tauno Sanila menehtyi vaikeaan sairauteen. Nyt Tiina Sanila-Aikio on opettaja, saamelaiskäräjien edustaja ja laulaja. Toini Sanila – etelän riuku, Ilomantsista lähtöisin  ̶  on tehokas monitoiminainen: pyörittää porotilaa ja matkailuyritystä tyttäriensä kanssa, hoitaa Sevettijärven koulun rehtorin tehtävät, on mukana kunnallispolitiikassa ja tarmokas kolttasaamelaisen kulttuurin puolestapuhuja niin kuin Tiina-tyttärensä.

Pykeijan idylliä

Vesisaari on Finnmarkin läänin pääkaupunki Varanginvuonon pohjoisrannalla. Siellä on asukkaita 6200. Se on aikoinaan ollut tärkeä kalastuskaupunki ja suomalaisasutuksen keskus. Kaupunkia pidetään edelleenkin Norjan suomalaisena pääkaupunkina. Suomalaisia perinteitä vaalitaan mm. joka toukokuussa järjestettävillä kveeniviikoilla sekä Suomen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksilla. Suomen kielen taitoa on pyritty ylläpitämään sukupolvelta toiselle. Uudessa Vesisaaren kirjastossa on Norjan suurin suomenkielisen kirjallisuuden kokoelma.

Vesisaaressakin retkahdimme hotellimajoitukseen, kuitenkin vaatimattomampaan kuin Kirkkoniemessä. Elvyttyämme autoilimme Ekkerøyn lintusaarelle patikoimaan. Pikkukajavia näimme paljon, mutta ei muita lintuja. Kallioseinämien valkoiset roiskeet kielivät runsaasta pesinnästä. Alkukesällä paikalla on varmasti melkoinen kuhina ja meteli! Saksalaiset olivat sodan aikana rakentaneet saarelle linnoituksen, jopa rautatien. Raunioitten perusteella saatoimme kuvitella rakennelmien massiivisuuden. Kylläpä siellä on passannut taistella ja bongailla lintuja! Paikka on ollut myös aikoinaan paikkakuntalaisten turpeenottopaikka. Puita ei Vesisaaressa ole.


Ruohokanukkaa oli runsaasti kaikkialla

Nuorgamiin
Vesisaaresta Varanginvuonon pohjukkaan oli helppo pyörätaival: tasainen tie, myötätuuli, miellyttävä sää ja hiljainen liikenne. Tuuli tuoksui suolaiselle merelle ja lokit kirkuivat. Nässebyssä levähdyspaikalla pidimme ruokatauon. Harvoin olen nähnyt levähdyspaikalla niin hienoa WC:tä kuin siellä. Varangebotnista Skiippagurraan oli ylämäkeä. Olipa työlästä polkea kovassa sivu- ja vastatuulessa! Tuuli oli välillä niin kovaa, että pelkäsin lentäväni jorpakkoon, ja isoissa alamäissä vauhti melkein pysähtyi. Raskas liikenne lisäsi ajamisen epämiellyttävyyttä.

Nuorgamin lomakylästä vuokrasimme mökin yösijaksemme. Paikka on hyvin hoidettu, WC- ja pesutilat ovat uudet. Suihku, ruoka ja nokoset tuoreuttivat olon, ja läksimme Pulmankijärveä katselemaan. Maisema tunturilla oli kuin metsäpalon jäljiltä, mustaa ja kuollutta. Hallamittari tuhosi koivikot 2005-2006. Tuhoalue ulottuu Norjan puolelle Varangebotniin asti. Tarkistimme myös uuden K-kaupan. Lihatiskin tarjonta oli runsas – norjalaisia varten.

Petsikkoon
Toiseksi viimeisenä ajoaamuna epäilin kuntoani, nimenomaan takapuolen. Muuten arvelin kestäväni loppuun asti. Matka Utsjoelle olikin sitten yllättävän helppo. Utsjoella tankkasimme itsemme ja kävimme ruokakaupassa ostamassa puuttuvat vaellusruoat. Sää enteili sadetta. Vieläkin olo tuntui siedettävältä ja mielessäni päätin kestää ainakin Mieraslompololle, jossa olisi seuraava levähdystauko. Jaksoin jopa ihailla kauniita maisemia ja Utsjoki-laakson mäntymetsiä. Mieraslompololla kahvi ja leipä antoivat ihmeellisesti voimaa, ja ajattelin sisulla sinnitellä nousuvoittoista tietä Petsikkoon asti.

Olin hyvin helpottunut, kun näin huoltomiehen  Mierasjärventien haarassa. Olin selvinnyt pisimmästä ajopäivästä. Matkaa kertyi 95 km. Huoltomies oli katsonut valmiiksi telttapaikan ja etsinut pesupuron. Teltan pystytys, pesulle, ruokaa ja lepoa. Elämä voitti taas kerran! Ilta oli aurinkoinen ja kesäisen lämmin. Joutessamme kävelimme Mierasjärvelle. Hiekkarannalla huomasimme pariskunnan istuskelevan lepotuoleissaan. Menimme juttelemaan. Kertoivat olevansa  lomailemassa ”rivieralla” Partakon mökiltään. Mies paukutteli mielipiteitään suorasukaisesti ja vahvisti puhettaan tehosanoin. Minun oli aivan pakko kysäistä häneltä hallituksen toimista ja EU:sta. Monesta asiasta olin melkein samaa mieltä. Ja taas ihmettelin: Miksi päättäjät eivät kysy neuvoa meiltä tavallisilta viisailta ihmisiltä?

Kaamaseen
Viimeinen ajopäivä, viimeinen puristus. Turvallisin mielin läksin polkemaan. Ajattelin polkea vaikka seisaaltaan loput 45 kilometriä, jos takapuoli oikkuilee. Leikitenhän se sujui. Lähellä Kaamasta tuli vastaan pyöräilevä pariskunta. He olivatkin ainoat retkipyöräilijät, jotka näimme koko reissullamme. Tervehtiessämme tunsin vahvaa yhteenkuuluvaisuutta.

Vihdoinkin Kaamasessa! Polkupyörän matkamittari näytti 400 ajokilometriä. Huoltomiehelle kertyi kilometrejä vähän yli 200. Olin asettanut itselleni tavoitteen ja olin tyytyväinen suoritukseeni. Tour de Francen ajajat hymyilisivät varmasti saavutukselleni, mutta he ovat monta kymmentä vuotta nuorempiakin. Senkun käkättävät.

Retkeen kului kuusi päivää, joista pyöräilyä viitenä päivänä. Pyöräilemään läksin joka aamu klo 9  ̶  paitsi ensimmäisenä – ja määränpäässä olimme iltapäivällä hyvissä ajoin. Näin jäi aikaa lepoon  ja paikkakuntaan tutustumiseen. Ikävimmät taipaleet olivat Neidenistä Kirkkoniemeen ja Varangebotnista Skiippagurraan, ja tietysti pisin ajopäivä oli loppuvaiheessa koettelemus. Pyöräily olisi kivaa ilman autoliikennettä. Monet autoilijat olivat huomaavaisia: ohittivat reilusti vasemmalta kaistalta vauhtia hidastaen, jäivät taakse, jos oli vastaantulevaa liikennettä tai näkyvyys huono. Heille vilkutin kiitokset. Kaahareille puin nyrkkiä. Ehkä vaarallisimman hetken koin lähellä Kirkkoniemeä jyrkässä alamäessä, kun linja-auto jyristi kylkeä hipoen ohi. Silloin olo tuntui rusinamaiselta. Jokaisen autoilijan pitäisi polkea muutama sata kilometriä – parikymmentäkin riittäisi  ̶  vilkkaasti liikennöidyllä tiellä, niin ymmärtäisi polkupyöräilijän aseman.

Ajaessa ehti ajatella kaikenlaista ja nähdä paljon. Aamupäivällä ajatukseni olivat keveitä ja jaksoin tarkkailla ympäristöä ja nauttia kauniista näkymistä. Näin puut, purot, kivet, kannot ja tienvarsiku-
kat, tarkistin pihapiirit, siivosin romuja pois, panin uusiksi puutarhoja, vaihdoin jopa kukkia kukkaistutuksiin ja muutamaan taloon ikkunaverhotkin. Norjasssa talot olivat kuin nukkekoteja ja kaikissa kuisti tai parveke vuonolle päin. Sieltä katselin söpöjä tunturimökkejä, ja taisin jättää ostotarjouksenkin parista majasta. Iltapäivällä, kun ajaminen alkoi puuduttaa jäseniä ja aivotoiminta valahti takapuoleen, seurasin tiivisti matkamittaria, ajatukset kiersivät kehää ja muuttuivat äreiksi. Muutaman kerran olin räjähtää, kun huoltomies tarjosi juomapulloa väärässä kaltevuuskulmassa. Pysyin kuitenkin kokonaisena.

Kannatti lähteä ja kokeilla omia rajojaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan.

Muotkatuntureille



Vaihdoimme lennossa lajia. Kiellajoen lomamajoilla nostimme rinkat selkään ja suuntasimme kohti Muotkatuntureita. Alussa kävely rinkan kanssa tuntui naurettavan helpolta. Takapuoli sai levätä, ja  pyöräilyssä vetreytyneet jalat toimivat hyvin, oli rauhallista eikä tarvinnut pelätä autoja. Kuljimme Muotkan E 4:lla, joten ei ollut yllätys, että retkeilijöitä lappoi raitoina polulla vastaan. Kestimme hyvin muutaman minuutin tapaamiset. Kauan sitten Hammastunturilla retkikaverini kirosi ankarasti, kun näki retkeilijän kaukana horisontissa ja huokaisi: ”No, nyt on retki pilalla.”

Tepsuttelimme polkuja pitkin, vaeltajapuoliso useimmiten edellä, minä perässä. Paljon emme  puhele kävellessämme. Kukka tai jokin muu kiinostava panee lausahtamaan: Kato! Ja riekkopoikue saa aikaan puheripulin: Kato, yksitoista! Monesti olen miettinyt, että voisin olla naimisissa vaikka kiinalaisen kanssa, koska melko suppealla sanavarastolla pärjää tavallisena arkena ja varsinkin erämaassa. Luulen, että oppisin kiinaksi: Minne menet, milloin tulet, onko nälkä? Anna kalsarit ja sukat pyykkiin. Ja jollain kiinan savolaissävyisellä murteella pitäisi osata sanoa illalla: Niinhän tuo raukassoo! Tai pitäisi ainakin ymmärtää, kun mies sanoo niin. Mutta ennen kuin on hyvää hiljaisuutta, on puhuttu paljon.

Vaeltajapuoliso yritti liottaa viehettä joissa mutta tuloksetta. Oli neljäs vaelluspäivä ja vietimme vaellussapattia. Olimme käyneet tunturissa, keränneet kattilallisen mustikoita ja kaikki sienet  leirin lähistöltä. Kävimme lauantaisaunassakin. Sadekankainen päiväretkireppu toimi mainiosti pesusoikkona. Lämmin vesi riitti hyvin, kun annostelimme sitä mukilla. Vaeltajapuolisoni lakin asennosta näin, että hänen kalakättään pakotti. Minullakin olo oli jonninjoutava, kun kaikki oli jo suoritettu. Sää oli tuulinen ja viileä, nuotiolla istuskelu tai joenpenkalla oleilu ei kiinnostanut. Ehdotin, että lopetetaan luppoilu ja lähdetään matkaan kohti Stuorraäytsiä ja Haukijärveä. Tuskin olin sanonut lauseen loppuun, kun teltta oli kasassa.

Olisin kovin mielelläni kulkenut paljakassa Stuorraäytsille, mutta kovan tuulen takia kolusimme jokivarsipolkuja. Kivojahan polutkin ovat, mutta niillä kulkeminen on tylsempää kuin omien polkujen tallaaminen. Stuorraäytsiltä pääsimme paljakkaan. Minulla kulki ihan hyvin, mutta viimeinen taival ennen Haukijärveä oli hidas. Askel lyheni ja lyheni; monen päivän riehumiset olivat vieneet voimani. Järvellä vaeltajapuoliso huomauttikin: ”Olipa hidas viimeinen pätkä.” Teltan pystyksen jälkeen istuskelin ja katselin kun puoliso touhusi kärppämäisesti liikkuen. Monesti samassa tilanteessa olen retkillä ajatellut: Hypätköön, näyttelen vielä vähän aikaa väsynyttä. Nyt minun ei tarvinnut näytellä. Kalastajalla oli kiire haukea tappamaan. Nopeasti hän hankkikin rosvokalatarpeet. Ja uudet seuraavana päivänä. Vasta tällä järvellä tunsin olevani erämaassa. Haukijärvi on syrjäinen ja vähän retkeilty paikka. Ei tarvinnut pelätä, että muita retkeilijöitä pölähtää paikalle.

Seuraavan päivän pyhitin levolle. Aamiaisen jälkeen vetäydyin telttaan ja hädintuskin jaksoin lukea yhden luvun kirjastani, kun uni vei. Koko päivä kului teltassa lukien, ristikoita tehden ja nukahdellen. Välillä vääntäydyin syömään ja mustikoita keräämään. Meillä oli tarkoitus käydä tunturissa, mutta kovan tuulen ja sateen takia unohdimme sen. Illalla kun vaeltajapuoliso oli jo muumioitunut makuupussiinsa ja tuhisi uneliaasti, pyysin että juteltaisiin vielä. Pussista kuului vain: ”Kestävyysvajeestako? Krooh...pyyh...” Niinpä jäin yksin vatvomaan ajatuksiani. Käväisin selvittelemässä Syyrian tilannetta ja parissa muussa kriisipesäkkeessä. Mutta niin kuin aina erämaassa, karkotin mielestäni maailman murheet tunturien taakse ja keskityin omaan olemiseeni ja edessä olevaan yöhön: onnistuuko lämmönsäätö makuupussissa, juiliiko lonkkaa, jumittaako niska, monestiko joutuu yöllä nousemaan teltasta...  Ajatukset siirtyivät kotiasioihinkin.

Seuraavana aamuna vaeltajapuoliso kertoi nähneensä unta, että Suomen ortodoksinen, Norjan luterilainen ja helluntaikirkko olivat yhdistyneet. Aika outo oli minunkin uneni. Siinä naapurimaan Silvia tuli meille kylään. Tyrkytin hänelle mustaa banaania. Silvia kieltäytyi kohteliaasti ja sanoi, että palatsissa odottaa lounas. Aivan selvästi hän tiesi, että musta banaani on herkullinen. Aiheuttaako kova makuualusta kummallisia unia?

Kun illalla saavuimme Kiellajoen lomamajoille, mielessäni läikehti syvä ilo ja helpotuksen tunne; ilo siitä, että olin saanut kokea erämaan hiljaisuuden ja kauneuden, että olin jaksanut ja selvinnyt retken rasituksista ja että olin saanut jakaa sen kaiken puolisoni kanssa. Ikääntyessä tajuaa, ettei mikään ei ole itsestään selvää vaan lahjaa.

 


Ruskan alkuakordit

Liisa Koponen