Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Tietoja

Julkaistu: 07.12.2013 16:15

Kirjoittanut Matti Koponen

Jokaisella vaeltajalla lienee erämaissa omat mielipaikkansa, järven- tai joenranta, kuru tai jokin muu kohde, josta pitää ja jonne vuodesta toiseen kaipaa ja jossa usein käy. Näitähän ei julkisesti kerrota eikä paljasteta, etteivät toiset valloittaisi tai kuluttaisi ja pilaisi minun paratiisiani. Minulle sellaiseksi – tavallaan – on tullut tunturijärvi Muotkatuntureilla; järvi, jossa olen pitänyt asentoa pitemmän aikaa kuin missään muualla. Paikka ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä viehättävä eikä kaunis. Olosuhteiden pakosta olen viettänyt siellä aikaa kolmella vaelluksella yhteensä kokonaisen viikon. Syynä tähän on ollut vesisade! Olen joutunut olemaan tuossa paikassa useita päiviä peräkkäin, ei ole ollut halua eikä tarvetta lähteä jatkamaan matkaa kovassa monta päivää kestäneessä sateessa. Ja  huonolla säällä paikka on oivallinen, kahden tunturin välisessä syvässä laaksossa suojainen, kapea järvi, jonne tuulikaan ei pahemmin pääse puhaltelemaan.

Biejasjärvi on Muotkatunturien länsiosassa, puolitoista peninkulmaa Karigasniemestä kaakkoon, Biejasroavvin ja Stuorrageadggeoaivin välissä syvässä laaksossa. Järvi on puolitoista kilometriä pitkä, mutta vain 50–150 metriä leveä. Rinteet laskeutuvat jyrkästi molemmilla sivuilla ja ovat louhikkoiset, järvelle on melko vaikea päästä. Kunnollisia leiripaikkoja on vain yksi itärannan niemi puolisen kilometriä järven pohjoispäästä. Rinkan kanssa sinne pääsee helpoiten suoraan idästä; jos vain osuu juuri oikeaan kohtaan, todennäköisesti joutuu kivikkoon tai jyrkälle kalliolle, josta alas keinotteleminen vaatii ponnisteluja. Niemessä on pieni tasainen kumpareen suojaama jäkälikköinen leiripaikaksi sopiva alue.



Mutta sitten kun on asentopaikalle päässyt, saa olla kuin herran kukkarossa, ei tule toisia retkeilijöitä häiritsemään, ei kuulu ääniäkään paitsi pikkulintujen laulua tai korpin huutoa ja joskus porokin voi rantaan eksyä. Ja järvessä on kalaa, kalansaanti on varmaa. Biejasjärvessä on runsas haukikanta, sensijaan lohensukuista on turha yrittää pyytää. Viime kesänä elokuun lopulla luonto tarjosi ylenpalttisesti hyvää ruokaa: kalaa, sieniä, mustikkaa ja puolukkaa. Mikäpä voisi olla parempaa syötävää kuin foliossa hiilloksella haudutetut haukifileet pippurilla ja tillillä ja sipulilla maustettuina, kalafileiden päällä juustoa ja punikkitatti- tai keltahaperoviipaleita.

Tunturikeittiön herkkuja: rosvokalaa ja marjoja

Ensimmäisellä käynnillä Biejasjärvi jäi mieleen tympeänä, melko luotaantyöntävänä paikkana. Toisella kerralla oli pakko viihtyä monta päivää jatkuvassa runsaassa vesisateessa. Silloin paikkaan tutustui paremmin, huomasi yksityiskohtia rannoilla, rinteillä ja kallioilla. Järven toiselta puolelta jyrkkien rinteiden alta löytyi useita viehättäviä lähteitä ja syksyn ruska-ajan ollessa alullaan ruohokanukat ja riekonmarjat olivat saaneet lehtiinsä violettia ja punaista. Ja mustikkaa oli paljon, jokaiselle aterialle sai makoisat jälkiruoat. Ja jos sää sallii, voi nousta läheiselle Stuorrageadggeoaiville laajoja näkymiä ihailemaan. Kolmannella käynnillä paikka tuntui jo kodikkaalta ikäänkuin se olisi nyt kauniimpi ja viihtyisämpi kuin aikaisemmin. Ihminen on sellainen, että hän kiintyy siihen, mitä hänen lähellään on; olipa kyse sitten toisista ihmisistä tai ympärillä olevasta luonnosta. Valter Keltikangas kirjoittaa tästä hienossa kirjassaan Seitsemän tuntia erämaata. Keltikangas oli kertonut kotiseutunsa menettäneille petsamolaisille Tervaniemille käynnistään näiden kotiseudulla Hihnajärvellä: ”Tervaniemet kuuntelevat totisina. Heidän on vaikea salata kyyneleitään. Menetetyt runsaitten saaliitten maisemat näyttävät syöpyneen lähtemättömästi heidän sieluunsa. En muista nähneeni lohduttomampaa ja autiompaa suoerämaata kuin Hihnajärven ympäristö. Mutta koti se on koti kaikkein ankarimmassakin erämaassa, päättelen mielessäni. Tervaniemien puheessa häivähtää kadotetun paratiisin tuntu... ja oikeastaan omassakin mielessäni.”

Näin syvästi en sentään ole kiintynyt Biejasjärveen. Mutta joka tapauksessa kolmannella käynnilläni viihdyin siellä, säästä huolimatta. Kuitenkin luulen, etten tule siellä enää käymään. Tuskin on mitään syytä mennä sinne.


Matti Koponen