Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Kohtalona Kalmankaltio

Tietoja: Julkaistu: 30.11.-0001 00:00; Kirjoittanut Tuire Jalaskoski

Tuo hetki palaa jatkuvasti mieleeni, ja silloin sattuu. Olimme lähteneet aamulla Kalmankaltion autiotuvalta kohti tuulen pieksemiä tuntureita. Yöllä oli ollut pakkasta, joten hanki kantoi mukavasti. Maasto oli vielä koivikkoista, pienet kumpareet ja notkot vuorottelivat pitäen vauhdin ihanan verkkaisena. Suunta oli kuitenkin avarampaan tunturimaastoon. Vielä oli päättämättä se, mihin oikeastaan mennään. Naltijärvelle olisi varmasti jonkinlainen kelkanjälki jos sattuisi keli muuttumaan kovin sohjoiseksi. Peltotunturi, ja sen jälkeen Vaskolompolon kämppä, Avisuora, houkutuksia oli joka suuntaan. Aikataulu oli väljä, ahkio täynnä ruokaa. Kaikki ainekset nautinnolliseen hiihtoreissuun olivat taskussa.

Kuljettiin osittain jonkun vanhaa jälkeä seuraten, se varmaan johdattaa ihan hyvään suuntaan. Eteen tuli loiva syvänne, joku pieni lampi uskoisin. Pysähdyin ja katselin vanhoja jälkiä, taidan sittenkin laskea tuosta loivasta kohtaa, pitkin koskematonta hankea. Vauhti ei ollut kova ja hanki kantoi, kunnes petti.

Kaikki oli ohi hetkessä, olin sukeltanut syvälle hankeen. Ensin en edes tajunnut mitään kummallista sattuneen. Normaali kaatuminen, mutta kun yritin nousta ylös, kuulin vain oman huutoni. Polveen sattui enkä pystynyt nousemaan ylös. Jalka oli aivan vinkkelissä ja oli selvää, että nyt kävi pahasti. Mies oli laskenut viereen, hanki petti myös hänen altaan, mutta ei sattunut mitenkään.

En osaa sanoa kuinka kauan siinä meni, mutta hetken aikaa piti olla vain paikallaan, kuulostella pysynkö tajuissani. Päässä takoi vain, että nyt on pysyttävä pää kylmänä, paniikille ei ole sijaa. Jonkin ajan päästä mies sai minut ylös huudon saattelemana. Yllättäen saappaan ja suksen painosta polvi asettui roikottaessa paikalleen. Sain käärittyä tukevan idealsiteen polveen, ja yritettiin jatkaa matkaa. Mies veti vuorotellen molempien ahkioita samalla kun itse yritin päästä jotenkin eteenpäin. Mutta pienikin polven väärä liike sai sen lumpsahtamaan paikaltaan ja kipu oli sietämätön. Nyt oli jo selvää, että apua on saatava jotenkin.

Olimme päässeet kohtaan jossa oli kelkanjälki, ja lähellä oli järvi jolla oli jopa nimi. Nyt tiedän missä ollaan, ja osaisin neuvoa avun oikeaan paikkaan. Päätin soittaa ensin paikalliselle auramiehelle, jospa hänellä olisi kelkassa reki, ja voisi auttaa meidät takaisin Kalmankaltioon autolle. Hänellä ei ollut rekeä, mutta lupasi hankkia apua. Hetken päästä soittivatkin pelastuslaitokselta. Selvitin tilanteeni, ja olivat sitä mieltä, että nyt on parasta pyytää pelastushelikopteri noutamaan minua. – Nyt ei ole enää mitään hätää, luovutan, antaudun toisten huomaan. – Tosin, piti vielä selvittää miten ahkiot, sukset ja mies saadaan tuotua myös takaisin autolle. Pitivät hyvää huolta, selvitettiin meidän sijainti, ja palo- ja pelastuslaitos huolehtii kyllä lopusta.

Yleensä kaikenlaiset moottorien äänet häiritsevät erämaassa kulkiessa, mutta nyt oli Aslakin ääni parasta mitä voi olla. Helikopteri laskeutui läheiselle aukiolle ja pelastushenkilökunta riensi umpihangessa tarpoen luokseni. Onneksi meillä oli ahkiot, mies veti ahkiolla minut Aslakin viereen, josta minut nostettiin kopteriin. Mies jäi odottamaan palokuntaa.

En ollut koskaan ollut kopterissa, mutta yhtään ei jännittänyt tai pelottanut, olin vain äärettömän kiitollinen kun sain avun. Kalmankaltiossa minut siirrettiin ambulanssiin, jossa lääkäri pääsi kunnolla tutkimaan ja hoitamaan jalkaa. Oli selvää, että rikki on, ja hoitoon on päästävä. Ambulanssihoitaja Anu huolehti ja lohdutti, kaikki järjestyy. Mieskin saatiin pois tunturista takaisin parkkipaikalle kamojen kanssa. Palolaitoksen väki auttoi pakkaamaan tavarat autoon, hienoa väkeä, kiitos heille!

Minut olisi voitu viedä suoraan sairaalaan, mutta halusin mielummin päästä etelään oman terveydenhuollon piiriin. Lääkärikin tuli siihen tulokseen, että voin matkustaa kotiin. Anu soitti Muonion terveyskeskukseen, pääsisin siellä vessaan ja saisin kyynärsauvat. Siellä oli ystävällinen ja avulias vastaanotto, vaikka olivatkin jo sulkeneet. Pääsin vessaan, sain sauvat, jymäkät kipulääkkeet ja kassillisen kylmäpakkauksia. Näin pääsimme Kemiin yöksi, ja sitä myöten seuraavana päivänä kotiin ja lääkärin hoiviin.

Tutkimukset tehtiin, ja leikkauspäiväksi sovittiin vappuaatto. Leikkausta odotellessa piti kuitenkin vähän liikkua keppien kanssa. Käveltiin läheisellä metsäautotiellä, lintujen laulu lohdutti, mutta sattui johonkin, sitten se tuli, itku. Joka päivä palaan siihen hetkeen kun katselin puhdasta hankea, tuosta minä menen. Joka kerta nousee pala kurkkuun, välillä itkukin. Jollain sairaalla tavalla kiusaan itseäni miettien, mitä jos? Jos olisin laskenut vähän toisesta kohtaa. Jos olisin ehtinyt kaatua hallitusti. Millanen reissu olisi ollut, millaista olisi ollut nousta Peltotunturin kuvetta ja nähdä lumista maisemaan silmänkantamattomiin. Olisiko riekkoja koivikossa.

Mutta, pääsiäinen tulee ensi vuonnakin, ja silloin olen toivottavasti valmiina uuteen reissuun. Tulevan kesän vaellus on jotain muuta kuin olin suunnitellut, ehkäpä päiväreissuja jostain mökiltä. Haluaisin ehkä palata Kalmankaltioon, käydä nostamassa kuksallisen erilaiselle reissulle.

Kiitokset lähtee Enontekiön loistavalle pelastushenkilökunnalle, Aslakin väelle, Muonion terveyskeskukseen ja Auramies Koistiselle.

Kutkuttava lähtötohina, onhan varmasti kaikki mukana