Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Tietoja

Julkaistu: 25.11.2014 16:06

Kirjoittanut Matti Koponen

Lapinkorpi
Vaeltaja suuntaa askeleensa Kemihaarasta kohti luodetta. Aluksi muutaman kilometrin on kaunista mäntykangasta – täällähän viihtyy! Mutta sitten tapahtuu muutos, melkein peninkulman matkan saa ähkiä kuoppaista uraa, vanhaa polkua, on suota, pounikkoa ja tasaista maata. On kuusikkoa, vain muutamia mäntyjä, yksitoikkoista ikävää maata. Mieleen hiipii ajatus: miksi tulin tänne? Täällä on melkein samanlaista kuin kotipuolessa, etelässäkin olisi kuusikoita ja samanlaista metsää, vain koivut ovat matalampia ja vänkyräisempiä kuin etelässä. Haluan avarampia maisemia, haluan nähdä kauas! Vähitellen maa alkaa nousta, polku tulee kovalle maalle ja mielialakin alkaa kohota, löytyy mäntymetsää, keloja, jäkälää ja alkaa näkyä useampikin vaara.

Hakkuiden uhatessa Itäkairaa 1960-luvulla kirjoittivat Urpo Huhtanen, Mikko Kilpi ja Martti Montonen teoksen Lapinkorpi, joka jokaisen täällä liikkuvan pitäisi lukea. Kirja on hieno, haikean surumielinen ylistys Euroopan viimeiselle metsäerämaalle. Silloin näytti siltä, että erämaa hakataan: ”Lapinkorpi kaatuu ylpeästi paikalleen eikä se siitä enää koskaan nouse.” Onneksi hakkuut peruuntuivat ja nyt Itäkaira Nuorttijoelta Saariselälle on kaunista vanhaa metsää harmaine keloineen ja laajoine soineen. Alue on hyvin koskematon ja roskaton, maasto ei ole kulunut. Toki ihmisen jälkiä on, on polkuja ja mönkijäuria, poroaitoja ja autiotupia, siltoja ja pitkoksia. Retkeilijät ja paikalliset kulkevat yleensä samoja reittejä, siksi maaperä ei kulu.

Samoilen Lapinkorpea viikon. Kuljen polkuja Vierihaarasta Peuraselkään, Kemihaarasta Peskihaaraan, käyn Härkävaarassa ja Vongoivalla. Nautin syksyisen luonnon antimia, herkkutatteja, orakkaita, mustikoita, juolukoita ja puolukoita. Metsä ja suot ovat kauniita, ruska värikäs ja värikkyys lisääntyy silmissä. Pidän näkemästäni ja kokemastani, mutta kuusikoiden ystävää minusta ei tule, haluan avaruutta, haluan nähdä laajemmalle, jopa silmänkantaman tuolle puolen.


Suo
Itäkaira on metsien ja soiden valtakuntaa. Tuskin mistään muualla löytää niin kauniita soita kuin täältä. Harvapuustoisia rinnesoita ja tasaisia aapoja on runsaasti. Tärkeimmillä kulkureiteillä, kuten vanhan poroaidan vieressä Nuorttilta Jaurulle suot on pitkostettu ja nyt suot, joet ja purot on helppo ylittää. Toisin oli ennen kansallispuistoa, silloin suot olivan upottavia ja raskaita kulkea. Retkikaverin vajottua reisiään myöten eräs suo nimettiin Heikinkastumajängäksi, nyt Heikkikin pääsee yli pikkukengissä. Syyskuun alussa latva-aavat olivat kellanvihreän ruohon peittämiä, viikkoa myöhemmin kauniin oranssia ja violettia.

Tunturi
Jaurun takana alkaa kokonaan toisenlainen maisema. Outamaa jää taakse, yhtäkkiä ollaan tunturimaassa. Nousen Pirravaatselman itärinnettä, se on jyrkkä, vierivää pientä rakkakivikkoa. Rinkan kanssa tästä ei olisi nousemista, kivet vierivät jalan alla. Rakkakivikon keskellä on pieniä varpua kasvavaa länttejä, joissa on ruskan väreissä hohtavaa riekonmarjaa, mustikkaa, puolukkaa, kanervaa ja juolukkaa.

Mahtoikohan Kullervo Kemppinen käydä täällä, kun hän kirjoitti, ettei Saariselän tuntureilla ole pahtajyrkänteitä muita kuin Kuikkapää. Ainakin Pirravaatselman itärinne ja Vongoivanräystään eteläsivu ovat niin jyrkkiä, että ne muistuttavat pahtaa vaikkeivät sanan varsinaisessa mielessä sitä olekaan. Tulen Vongoivan huipulle, pilvet repeävät ja aurinko tekee maisemasta värikkään – luontokin hellii luonnonrakastajaa! On pakko istuutua ja ihailla maisemaa, sen avaruutta. Luoteessa Vuomapää ja Sokosti, sitten Ukselmapää, Anteripää, Reututunturi, Kuikkapää, Hirvaspäät ja koillisessa Talkkunapää. Näkymä on uskomaton, pohjoispuolella harmaana aaltoileva tunturimeri, etelässä vihreä metsä; tätä varten vaeltaja tänne tulee.

Autiotupa
Kolme vuosikymmentä sitten yövyin Manto-ojan autiotuvassa. Silloin, ennen kansallispuistoa Manto-ojan vanha tupa oli harvojen vaeltajien ja tietysti poromiesten ja metsästäjien käyttämä rauhallinen kämppä. Kirveellä veistetyillä, kuhmuraisilla lavereilla sai tummassa tuvassa makoisat unet. Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisen jälkeen rakennettiin lähistölle toinen, uusi, moderni autiotupa ja entinen aiottiin purkaa. Monien retkeilijöiden kirjoitukset tupien vieraskirjoissa saivat metsävaltion muuttamaan suunnitelmia ja Manto-oja säilyi. Viime kesänä tuvassa tehtiin perusteellinen kunnostus, rakennus nostettiin ylemmäs suosta, lahot alahirret korvattiin uusilla, kaunis vanha eteinen purettiin, lattia maalattiin. Parikymmentä retkeilijää teki työn, Metsähallitus antoi tarvikkeet. Ja nyt rakennus on aivan toisennäköinen kuin ennen, vain vanhat laverilankut ja tummentuneet sisäkatto sekä ylimmät seinähirret ovat entistä. Toki tupa on nyt käyttökelpoisempi ja parempi, mutta onkohan vanha tunnelma poissa!

Manto-ojan kunnostettu tupa


Luiron laulu
Mikäpä sopisikaan paremmin matkalukemiseksi kuin Hihna-Lassin Sompion elämästä kertova Luiron laulu. Sompion tekojärven alle hukutetut kylät ovat lähellä, melkein Itäkairaa. Kovaa on ollut elämä Sompiossa, leipä on hankittu luonnosta kalastuksella, metsästyksellä, poronhoidolla ja ehkä joissain taloissa on pidetty lehmiä antamassa maitoa, voita ja lihaa. Ja kylät ovat olleet täynnä toinen toistansa erikoisempia persoonallisuuksia, monet oppimattomia, ehkä pinnallisesti katsottuna vaatimattomilla lahjoilla varustettuja. Heistä kirja kertoo lämmöllä, lukijasta tuntuu, että he olivatkin kaikkein tärkeimpiä, osaavimpia ja parhaita ihmisiä. Hihnavaara osaa tarinan, muistaa lapsuudestaankin asioita ja tapahtumia niin tarkasti, että lukijan mieleen hiipii epäilys, ovatko jutut tosiaan tapahtuneet vai onko kirjailija käyttänyt mielikuvitustaan. Mutta väkevä on kirja, mahtavia ovat olleet Sompion tietäjät ja arvostettavia pienet, tavalliset asukkaat.


Nimettömiä ja tunnettuja kulkijoita
Yksin täällä ei tarvitse kulkea. Vastaan tulee harvakseltaan vaeltajia vaikka mitään tungosta ei ole missään. Monelle Lapinkorpi on se oikea alue, lempipaikka, jonne suuntaa askeleensa kerta toisensa jälkeen. Nuori mies Hämeestä viipyy vaelluksellaan kuukauden, yöpyy riippumatossa ja ihastelee Itäkairan rauhaa Saariselän tungoksen jälkeen. Jos viettää koko lomansa Lapinkorvessa, on varmasti kyseessä todellinen luonnonystävä.

Kolmen vaeltajan savolaisryhmä kulkee täällä ties monennenko kerran. Ovat edellisenä kesänä kulkeneet Naltiosta Kiilopäälle, sitä edellisenä jossain muualla. Heidän kanssaan on mukava tarinoida, vaihtaa kokemuksia ja ottaa vastaan uusia pieniä niksejä vaellusharrastuksesta. Juttua savolaisten kesken riittää kunhan muistaa, että vastuu on kuulijalla.

Autiotupien vieraskirjoista saa lukea retkeilijöiden kirjoituksia. Moni ylistää tämän alueen kauneutta ja monipuolisuutta. Yksi tunnetuista Itäkairassa usein vaeltava on Erämaiden kulkuri, jonka tekstejä on paljon ja niitä on mukava lukea. Hän kulkee useamman kerran vuodessa täällä, viihtyy yksin, ylistää kirjoituksissaan seudun luontoa, kuvaa aluetta, kertoo retkistään ja joskus opastaa ystävällisesti meitä kokemattomampia.

Vanhan poroaidan viertä kulkevan polun varressa suon laidassa istuu yksinäinen vaeltaja. Hänestä ei voi erehtyä, hänet tunnistaa melkein jokainen: Itäkairan prinsessa. Kolmen viikon vaelluksella ensin alkukesällä, samoin syksyllä ja vielä ehkä samanpituinen talvellakin. Hän sanoo, että voisi istua suota katselemassa vaikka viikon, katsoa kuinka suon väri vaihtuu. On menossa neljäskymmenes kesä kulkea täällä, varmasti vielä monia vaellusvuosia edessä. Vaatimatonta, viisasta kokeneen kulkijan puhetta saa vastaantulija häneltä kuulla.

Prinsessa valtakunnassaan


Missä eläimet?
Ruskavaelluksella on hiljaista, useimmat muuttolinnut ovat lähteneet. Vain lapintiainen, rastaat ja korppi ääntelevät. Ja tietysti kulkijan ystävä kuukkeli ääntelee ja tulee lähellekin. Muutama teeri ja metso sekä riekkopoikue lähtevät kulkijaa pakoon. Mutta missä ovat porot, viikkoon ei näy yhtään poroa. Nisäkkäiden jätöksiä myös löytyy, poron, hirven, ketun ja metsänkuninkaankin. Härkävaaran poluttomassa kuusikossa marjainen ulostekeko saa kulkijan viheltelemään ja laulamaan – entä jos törmäisi mesikämmeneen, mutta ei näy karhua, Itä-Suomessa otson löytää helpommin!


Jaurun laulu
Jaurujoki jakaa erämaan, eteläpuolella on metsäinen Itäkaira, pohjoispuolella Saariselän tunturimaa. Joki virtaa syvässä laaksossa hiljaa, rauhallisesti, intoutuu välillä kiiruhtamaan nopeammin, solisee ja joskus kohisee pieninä koskinakin. Jokivarren kulkijalle Jauru soittaa mieltä rauhoittavaa musiikkiaan.

Itäkairan prinsessa on kirjoittanut Peuraselän autiotuvan vieraskirjaan:
”Sävellä minulle Jaurun laulu, kuuntele kuinka sen solinaan rauhoittuu.
Vongoiva, Siulaoja, Auhtijoki, Iso-oja.
Piirrä nuotit honkien huminalle, haapojen havinalle, rantojen kukkaniityille.
Muista kuukkelit, kotkat, korpit, tiaiset, käpylinnut, oravien raksutukset, myyrien rahinat.
Miten sävellyksessä soisi auringon lämpö, sateen ropina.
Yhden onnellisen tytön tassuttelun rantapoluilla soittaisi harppu.
Hiljaa, ihan hiljaa.”

Niin, Luiron laulu on jo tehty, mutta kuka säveltäisi Jaurun laulun? Teetkö sen sinä vai teenkö minä?


Matti Koponen