Tietoja

Kategoria: Ihminen nimen takana

Julkaistu: 25.11.2014 18:12

Kirjoittanut Matti Koponen

Me kaikki Lapissa retkeilleet lienemme lukeneet Raimo O. Kojon opaskirjoja, Lapin retkeilyopasta tai Pohjoisia erämaita. Kojo on kirjoittanut matkailu- ja retkeilyoppaita, tietokirjoja, eräkirjoja, romaaneja, lastenkirjan, lukemattomia lehtiartikkeleita, tehnyt radio-ohjelmia ja paljon muuta. Hänet on palkittu mm. valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ja Vuoden satukirja -palkinnolla. Outan toimituskunnan ja lukijoidemme tekemiin kysymyksiin hän vastasi kojomaiseen tapaan pohdiskellen.

Mikä sai Sinut ryhtymään kirjailijaksi?

En ole ryhtynyt kirjailijaksi, olen ajautunut tähän ”ammattiin”; minusta kirjoittelu on kiehtova harrastus, ja elinikäinen riesa. Kirosin kieliä ja kiinnostuin niistä jo 6 – 7-vuotiaana. Kun näet menin kesällä 1944 sotalapseksi Ruotsiin, en osannut sanaakaan ruotsia; kun palasin 1½ vuoden kuluttua Suomeen, suomi oli kadonnut tyystin.
  
Aikanaan minut, työläisperheen kakara, pantiin Jyväskylän lyseoon, ankaruudestaan ja isänmaallisuudestaan kuuluun herrakouluun. Kielet olivat päässäni vyyhtenä: toisella luokalla todistuksessani oli sekä suomen että ruotsin kielestä nelonen (4). Päätin, että minulle riittää yksi kieli ja se saa olla suomi. Paneuduin äidinkieleen ja sen salaisuuksiin, aloin löytää aina uutta ja ihmeellistä. Viidennellä luokalla suomenopettaja, kovaääninen reservinluutnantti, kajautti ainekirjoituksia palauttaessaan kaikkien kuullen, että minustahan voisi tulla vaikka… kirjailija.
  
Tuohon aikaan uskoin auktoriteetteihin ja niin hylkäsin siihenastisen toiveammattini metsänhoitajan uran. Tuosta kaikki taisi alkaa, sillä kuvittelin, että kirjailija olisi vapaa kuin lapintiira ja viisas kuin lapinpöllö!


Mikä herätti kiinnostuksen luontoon, retkeilyyn ja Lappiin?

Taas on aloitettava kaukaa. Pikkupoikana Laatokan Karjalassa pakenin kuulemma metsiin, kun ankara äitini kuritti minua. Metsäpakoilu jatkui Ruotsissa sotalapsuudessa (ei kuritusta: olin perheen lemmikki) ja jälleen Suomeen palattuani. Metsästä tuli turvapaikkani. Pakoreissuilla aloin tutkailla luontoa ja löysin sieltäkin aina uutta ja ihmeellistä. Lyseon aikana matkani suuntautui yhä useammin koulun sijasta metsiin; olin taitava kirjoittamaan poissaolovihkoon isäni nimen.
  
Jyväskylässä liityin Reippaisiin Poikiin, vireään partiolippukuntaan. Nyt sain kavereita metsäretkille, ja Karhu-vartiosta tuli toinen perheeni. Retkeilimme kaupungin ympäristön ”erämaissa” kuin suuret sankarit. Mielipuuhaamme oli kyhätä rakotuli, mutta varusteemme alkoivat pian olla reikäisiä, kun käytettävissä oli yleensä vain kuusipuuta.
  
Jo poikana kuulin naapurin mieheltä Lapista. Hän oli ahertanut sodan jälkeen kullankaivajana Lemmenjoella ja kertoili haikeana muistojaan kullankaivusta ja suurista erämaista.
  
Lopullisen Lapin-kuumeen sytytti Yrjö Kokon kirja Sudenhampainen kaulanauha. Luin yhä uudestaan ikäiseni etelänpojan seikkailuista pohjoisessa. Keväällä 1955 olin eräiden ”karhujen” kanssa eräretkeilykurssilla, jonka vetäjinä oli kaksi vannoutunutta erävaeltajaa. Sielu täyttyi pohjoisen mystisestä annista, eikä mikään sen jälkeen voinut estää Lappiin lähtöä.
  
Niinpä elokuussa 1955 vaelsin kahden muun karhun kanssa Inarista Lemmenjoen kultamaiden kautta Enontekiölle. Tuo saattaa yhä olla antoisin Lapin-vaellukseni kaikkine sattumuksineen. Olin silloin 16-vuotias. (Tarkemmin kirjassani Kuukkelin matkassa Inarista Hettaan 1955 – 1999.)
  
Seuraavana talvena, helmikuun lopulla, hiihdimme hieman suuremmalla porukalla Nelostien Tankavaarasta Suomunruoktun autiokämpälle ja vietimme siellä antoisan hiihtolomaviikon. Uhkarohkea reissu tuokin, kellään ei ollut Lapista talvikokemuksia. Mutta kiintymystä Lappiin tumma kämppä ja hohtavat hanget kohottivat.
  
Kesällä 1956 pääsin metsähallituksen palovartijaksi Posion Palotunturille, melkein peninkulman tiettömän taipaleen taakse, karhujen temmellysmaille. Hieman harmitti se, että olin napapiirin ”alapuolella”, mutta yksinäisyyden autuus korvasi kaiken.
  
Noista kolmesta pohjoisenreissusta syntyi vankka pohja tuleville retkille, jopa asumiselle Lapissa. Ivalossa asustelin 1970-luvun lopulla viitisen vuotta ja sitten Inarin kirkolla (hautuumaan vieressä, kultamiesten Pyrkyrienpalstan kupeessa) ja Törmäsessä 1999 – 2010.


Onko Sinulla kirjallisia esikuvia? Kenen teoksia suosittelisit lukijoillesi?

Kirjalliset esikuvani ovat vaihtuneet jatkuvasti, kai melkein vuosi vuodelta. Kaunokirjoista voisin laatia kymmenien kirjojen listan. Jotkut muinaiset ”tympeät” teokset ovat löytäneet minut uudestaan. Seitsemän veljestä on mainio seikkailuromaani: velikullathan pystyttivät Hämeen sydänmaille jopa oman autiokämpän. Samoin kävi Kalevalan, jonka sykähdyttävää kieltä aloin ymmärtää vasta melko varttuneena.
 
Lapin-kirjoista lueskelin nuorena A. E. Järvisen teoksia nautinnolla, kunnes hylkäsin ne kaikki. Luonnonsuojelijaksi uskomani metsänhoitaja palasi eräässä teoksessaan tunnelmalliselta talvihiihdolta pikaisesti kotiin – hakemaan kiväärin, jotta voisi ampua näkemänsä huurreteeren (vai oliko se metso?).
  
Samuli Paulaharjun Lappiin liittyvät teokset luovat kiehtovaa pohjaa pohjoisessa vaeltamiselle. Jos jotakin pitää suositella, niin kaivan äkkiä rinkan sivutaskusta: Eeva Kilven Lapikkaita, Veikko Huovisen Siintävät vuoret ja Valter Keltikankaan Seitsemän tuntia erämaata.


Mistä kumpuavat ideat kirjoihisi? Pyritkö nostamaan esille itsellesi tärkeitä aiheita?

Eipä minulla ole selvää, toistuvaa ideakumpuilua: ajatus kirjoittamisesta syntyy milloin mistäkin. Joskus kustantaja on tilannut (Lapin retkeilyopas), joskus joku ihminen on vihjannut aiheesta (Eroon viinasta), silloin tällöin unet ovat sysänneet ajatukset vauhtiin (Syysretki Suomessa). Jne.
  
Kerran törmäsin Helsingin Bulevardilla WSOY:n legendaariseen pääjohtajaan Hannu Tarmioon. Hän kysyi, olinko hakenut säätiön apurahaa. Olin unohtanut koko asian. Hannu lausahti, että jos minulla olisi heti, siinä kadulla, esittää hyvä kirjaidea, hän junailisi vielä rahaa. Mietin kuumeisesti ja kuulin itseni sanovan, että Tenostahan ehkä… Hannu sanoi, että mainiota, ja meni. Apuraha tuli, ja pakkohan minun oli ruveta kirjantekoon. Suururakasta, parin vuoden materiaalin keruusta, tuli todella kiehtova työsarka. Tuloksena oli Teno – Saamen ja lohen virta.
 
Itselleni tärkeitä aiheita? Lappi on ollut tärkeä henkilökohtaisesti. Monet matkaoppaat ovat olleet tärkeitä rahan haalimisen takia. Satukirja Seitsemän savun peto syntyi halusta tarjota välillä lapsillekin jotakin. Eroon viinasta -teoksella halusin kertoa, että alkoholistin, kuten minun, on mahdollista selvitä takaisin elämään. Viimeisestä myrkyn siemauksestani muuten on nyt reilut 29 vuotta.


Olet kirjoittanut tietokirjoja, retkeily- ja matkailuoppaita, erä- ja retkeilykirjoja, lastenkirjoja, romaaneja ym. Mikä on ominta aluettasi?

Tuotantoni on tosiaan sekavaa, yhtä sekavaa kuin elämäni. Olen ikuinen kiertolainen: kaksi evakkomatkaa Karjalasta, sotalapsena Ruotsissa, koulua neljässä pitäjässä, armeijassa kolmella paikkakunnalla jne. Maailma on todellakin riepotellut minua kuin tuuli keräkurmitsan poikasta tunturissa. Lisäksi itse olen kuljeskellut niin, että nyt Janakkalassa kyyhöttävä punainen tupani on 57. asuntoni.
  
Kirjani peilaavat tuohon ikuisen evakon elämään: aina uudenlaista, tyylistä toiseen, aiheesta kolmanteen, elämäkerroista romaaneihin (viimeisin Pojan sota), saduista esseeteoksiin (Lappi – Suomen siirtomaa). Kustantajat ovat usein pyytämällä pyytäneet kirjoittamaan ”tavallisia erä- ja kalatarinoita” – vaan minä olen tehnyt mitä mielin.


Heittiön vaellus on mainio kirja. Mikä sai kiinnostumaan aiheesta? Mietteitä Lapin kullankaivuusta?

Jo ensimmäisellä Lapin-vaelluksellani 1955 tapasin legendaarisia kultamiehiä ja sain heiltä opastusta hippujen kaivamiseen. Sen jälkeen tulin tutuksi kai kaikkien wanhojen, aitojen kaivajien kanssa. Vuoden 1955 hipuilla sain teetettyä sormuksen, jonka silloinen heilani pian hävitti, eikä siten päässyt puolisokseni. Myöhemmin en itse ole kaivanut kuin huvikseni.
  
Heittiön vaelluksen taustasta liikkuu yhä katalia huhuja; olen ollut jopa varas. En ole (vielä) viitsinyt vääriä tietoja korjata. Kirjan alkuhistoria on kuitenkin kirkas kuin syvin saivo. Olin 1978 varhaiskeväällä palaamassa haukien iskukoukkupyynniltä Utsjoen suunnalta asuinpaikkaani Ivaloon. Inarissa Ranta-Marin kahvilan rappusilla istui Heikki Kokko, kultamies henkeen ja vereen, liiton puheenjohtaja, presidentin tuttu, kuningattaren suutelija... Menin juttelemaan, ja Heikki alkoi haastella:
  
”Eläpä huoli, etkö sinä auttaisi minua? Maisterit ja tohtorit ovat yrittäneet tehdä minun kirjoittamasta elämäkerrastani painokelpoista, vaan eivät tohelot ole onnistuneet. On kuulemma vaikeaa, jos ei mahdotonta. Eläpä huoli, odota hetki, minä haen sen, sinä kyllä saat luotua siitä kirjan.”
  
Sain nipun konekirjoitettua tekstiä. Elämäkerta oli kiintoisa, mutta itse teksti vähän kouluja käyneen miehen pikkuvirheellistä kirjoitusta ja kaikki kolmannessa persoonassa. Tiesin, että työstä tulisi vaikea, mutta ryhdyin urakkaan. Muutin kaiken minä-muotoon, muokkasin tekstin Heikin ikiomaksi puhekieleksi. Vaikeinta oli kirjoittaa Heikin viimeisistä seikkailuista, joista ei ollut valmiita muistiinpanoja. Heikki määräsi minut kirjoittamaan, ja niin minä kuvittelin, mitä oli tapahtunut esimerkiksi linnankutsuilla, joihin Kekkonen oli kutsunut tapaamiaan kaivajia.
  
Kirja syntyi aikanaan. Arviot olivat myönteisiä. Sosiaalidemokraatin kriitikko, lapinkävijä, kuitenkin teilasi tekstin: ”kirjan teksti ei voi olla Kojon laatima, koska se on täsmälleen samanlaista kuin Kokon aito puhe.”

Veikko Huovinen sanoi minulle, kun poikkesin eräällä vähän pitemmällä pyöräreissullani hänen luonaan Sotkamossa, että Heittiön vaellus on maailman paras depression parannuslääke. Veikko oli lukenut kirjan useaan kertaan.


Olet vaeltanut kaikilla maamme pohjoisilla retkeilyalueilla. Onko lempialuetta?

Lapin retkeilyopasta varten kävin vaeltamassa kaikissa niissä erämaissa, joissa en siihen mennessä ollut käynyt. No, vaeltaminen oli osin puolijuoksemista kiveliöiden halki, jotta sain kokonaiskuvan.
Kehaisen: yhtenä kauniina yönä kesällä 1961 juoksin, vedonlyönnin innoittamana, Hetasta Ounasjärven rannalta tunturiselänteen viittapolkua pitkin Pallastunturin hotellille 10 tunnissa 7 minuutissa. Arvaatte: hävisin vedon 7 minuutilla.
  
Retkeilyopasta varten jaoin pohjoisen uudella tavalla: kun jako oli siihen asti noudattanut kasvillisuusvyöhykkeitä yms., minä määritin rajoiksi lähinnä maantiet. Niiden väliin jäävät alueet olivat minun erämaitani. Tuo jako yleistyi sittemmin käyttöön laajemminkin.
  
Lempialueilleni on käynyt kuten mielikirjoille, olen mieltynyt aina uusiin. Aluksi miellytti metsä-Lappi, parhaimmillaan Lemmenjoen alue – syynä varmaan se ensimmäinen vaellukseni.
  
Vähitellen kiinnyin Saariselkään, jossa johdattelin myös Suomen Matkailuliiton joukkovaelluksia. Voi hyvä luoja, kerrankin minä, nuori ja arka mies, jouduin opastamaan pariakymmentä naista. Tuo 10 vuorokauden reissu oli naistuntemuksen yliopisto: väsynyt nainen paljastaa aidon (oikuttelevan?) luonteensa perin pohjin. En kerro enempää, mutta naimisiin minä silti uskaltauduin myöhemmin (en kenenkään retkeläisen kanssa).
  
Kun kävin Käsivarressa ja vaeltelin Haltin suunnalla, nuokin maisemat vaikuttivat syvästi, mutta vain hetken tyynnyttävästi. Ylätuntureilla oli minun luonteelleni liian avaraa, piiloon ei päässyt oikein minnekään, ei suojaisaan leiriin jokirantaan.
  
Sittemmin vaeltelin Muotkatunturien erämaassa, joka on vaatimattomampi kuin Saariselkä, mutta rauhallisempi. Saariselällä alkoi mielestäni olla tungosta, aina törmäsi muihin kulkijoihin.
 
Lopuksi ajauduin Utsjoen koivuisten erämaiden lumoon. En itsekään osaa selittää, mikä siellä kiehtoi ja kiehtoo edelleen. Viihdyin vaatimattomien jokien, loivien tunturien ja laakeiden laaksojen (Kevo on poikkeus) maailmassa. Mutta koivua pitää olla! Kun eräiden vaivojeni takia 1990-luvun loppupuolelta lähtien piti lyhentää retkien pituutta, kävin puolisoni kanssa pääasiassa Utsjoen erämaissa lyhytretkillä. Kannoimme tavaramme, yleensä kahdessa erässä, ehkä peninkulman päähän tiestä ja pystytimme leirin. Valikoin meille rauhalliset leiripaikat, ja vain kerran näimme kaksi ihmistä, heidätkin kaukaa. Leiristä teimme pienin kantamuksin päiväretkiä ympäristön mielenkiintoisiin kohteisiin.


Sinulla on valtava aikaperspektiivi Lapin retkeilyn ja luonnon muutoksiin. Mitkä niissä ovat
pysyneet ennallaan ja mitkä ovat oleellisesti muuttuneet?

Poimin yleiskatsauksen sijaan muutamia esimerkkejä:
  
Vuonna 1955 Lemmenjoen Njurgalahti oli tiettömän taipaleen takana; nyt saamelaiskylään on jo vuosikymmeniä vienyt päällystetty ajoväylä. Myös Inarin kirkonkylä ja Kittilä yhdistettiin sittemmin nopea-ajoisella tiellä.
  
Taas ryntää mieleen se Saariselän vaelluksen valtava akkalaum… anteeksi, naisjoukko! Kun lähdin johdattelemaan tuota retkuetta erämaahan, vaelsimme ensin komeassa männikössä. Nyt tuolla kangasmaalla on vanhojen askeltemme päällä hotelleja, ravintoloita, pitserioita, nakkikioskeja, yökerhoja, kylpylöitä, loma-asuntoja, asvalttiteitä ja ties mitä. Saariselän turisticity!
 
Kun ikimuinoin vierailin Sirkan idyllisessä kylässä, kiipesin tuuheapuista rinnettä viereisen Levitunturin laelle. Ylhäällä oli hiljaista, ympärillä laaja, metsäinen Lapinmaa, vesien välkettä, kauempana Ylläs, Pallas ja muita aitoja, rauhaisia tuntureita. Levitunturin juurella välkkyi Immeljärvi, rannoillaan lapintaloja, joissa talvisin majoitettiin jonkin verran turisteja. – Muutamia vuosia sitten vierailin syksyllä ohimennen Sirkassa – tai kaikkihan siellä on Leviä – ja luulin tulleeni eteläiseen alppikaupunkiin katuineen ja mainosvaloineen. Tunturin laelle olisi kuulemma päässyt autolla tai gondolihissillä. Reissu jatkui samein sieluin äkkiä kohti Inaria.
  
V. 1962 Sevettiin päättyneen yksinvaellukseni lähtökohtaan Nuorgamiin piti Utsjoelta matkata linja-autolla Tenon Norjan puoleista rantaa pitkin, kun Suomen puolella ei ollut tietä. Teno oli Nuorgamin kohdalla sitten ylitettävä veneellä. – Sevetistä puolestaan pääsi Inariin nautinnollisen hitaasti. Ensin Posti-Matti ajeli kehnoa kärrytietä postin jeepillä Partakkoon, missä matkustajat ja rahti siirrettiin postin moottoriveneeseen. Myöhemmin Kaamasesta Sevettiin ja sieltä edelleen Norjan Näätämöön rakennettiin uljas autotie.
 
Teno! 1970-luvulla matkasin Karigasniemen ja Utsjoen kirkonkylän välin kerran talvella taksilla jäätietä pitkin ja kesällä veneellä; toki myös vaeltelin ylhäällä tuntureilla. Vasta kun kokosin aineistoa kirjaa varten (Teno – Saamen ja lohen virta), valmistui Suomen rannalle tie. Satuin kesällä 1983 upouuden ajoväylän vihkiäisiin Pahtavaaraan, maantien uljaimmalle kohdalle. Itse valtakunnan pääherra Koiviston Manu sahasi Lapin maaherran kanssa poikki komean utsjokisen jokiveneen, se oli valtiaiden symboliikkaa, hyvästit menneelle. Jokivartinen Taka-Lapin Jooseppi kirvasi, jotta meni hyvä vene ja luulevatko etelän isolapikkaiset, että tie korvaa ison virran. – Paikalle jäi muistopaasi; kuparilaatan saamenkielisessä tekstissä oli virhe.
  
1960-luvulla vietin puolisoni kanssa joulun Pahaojan isolla kultakämpällä Sotajoella ja uudenvuoden jokisuussa lähellä Ivalojokea Liljeqvistin kämpällä. Kaksi rauhaisaa viikkoa, ei jälkeäkään muista ihmisistä, ei edes Ivalojoella eikä sen Kultalassa. – Myöhemmin aioin kevättalvella mennä samoille kämpille, mutta palasin kesken reissun: moottorikelkkojen sielua musertavaa murinaa ja ulvontaa kaikkialla.
  
Muotkatunturit ja Harakanpesä! Luoja, tai ehkä tuttavani Staalo, lahjoitti minulle pesällä kaksi autuasta helmi-maaliskuista yksin oloa 1960-luvun loppupuolella (tosin tuolloin sattui pikku haavereita). – Myöhemmin Tunturiharakoiden kämpästä tuli kaljasta kiinnostuneiden välirasti. Nuoret ja vähän vanhemmatkin paikalliset urhot porhalsivat nopeilla kelkoillaan edestakaisin Kaamasen Kievarin ja Karigasniemen suunnalla olevan Muotkan Ruoktun väliä. Noissa tankkauspaikoissa jatkuvajanoiset nykypojat siemaisivat muutaman oluen, ja taas toiseen paikkaan. Koska vanha kelkanjälki oli… vanha, piti hankeen aina ajaa uusi. En tiedä, miksi matkalla täytyi poiketa Harakka-kämpällä.
  
Parasta lopettaa, ennen kuin mieli alkaa mustua liikaa…


Mitkä retkeilyyn liittyvät materiaalit ja välineet ovat kehittyneet mielestäsi eniten vaeltajan eduksi?

En koskaan ole ollut välinevaeltaja. Kesällä 1955 meillä oli itse tehdyt varusteet: rinkka, rankinen (ruumiskirstun muotoinen teltta), huopamakuupussi, kankaiset ja jopa nahkaiset ruokapussukat, suopunki jne. Sittemmin hankimme tehdastavaraa, ja ne saattoivat kyllä olla senaikaisia uutuuksia.
  
Ainoat, mitä olen – enintään kerran vuosikymmenessä – vaihtanut uudempiin ja ”parempiin”, ovat olleet rinkka, teltta ja makuupussi. No, ehkä myös sadeasu. Kumisaappaat ovat niin tottuneet jalkoihini, että haluavat edelleen aina mukaan; saappaat uusin, kun pohja alkaa kulua liukkaaksi.
  
Jossakin olen yrittänyt pysyä kehityksen mukana: karttoja on tullut hankituksi usein. Mutta kaihoten muistelen alkuvaiheen Taloudellista karttaa 1:100 000, jossa oli paljon valkoista ja tuntureiden kohdalla pelkkää ruskeaa, ei korkeuskäyriä ja vesistöistä puuttui jopa parikilometrisiä järviä. Tutkimusmatkailijan karttoja!
  
Vaan älkää minulta kysykö nykyajan (1970 – 2014) materiaaleista tai välineistä.


Minkä kokemista ja näkemistä retkillä vielä odotat?

Pysyn edelleen pohjoisessa, koska eteläisissä retkissäni ei juuri ole muistelemista Lappiin verrattuna.  Niin paljon erämaissa on sattunut, etten tahdo keksiä mitään uutta.
  
Olen ollut jäädä yksinäisillä retkilläni erämaahan kitumaan, kunnes korpit… Jo ensimmäisellä vaelluksellani erkanin välillä tovereistani ja olin aika ajoin eksyksissä. Myöhemmin tiesin, että väsyneeltä ihmiseltä sammuu ensin järki, ja ruumis (keho) jatkaa kulkuaan vielä iät ja ajat. Silti kesällä 1962 väsytin itseni yli kynnyksen Nuorgamista Sevettiin suuntautuneen vaellukseni alussa. Vain Kohtalo tms. pelasti minut erämiehen sankarikuolemalta. (Kuvaus kirjoissani Tervaksentuoksuinen lohi  ja Kuukkelin matkassa.)
  
Talvisilla retkilläni Muotkatunturien Harakanpesälle olin kahdesti jonkinlaisessa vaarassa. Toisella kerralla väsyin melkein loppuun paluumatkalla Koarvikodsilta; toisella kerralla, aika kaukana kämpästä, polvesta pamahti kierukka koivuja sahatessani. Jääkööt muut vaaratilanteet!
  
…että mitä näkemistä? Karhu saisi pohjoisessa astella lähemmäksi, sillä olen nähnyt vain tuoreen paskaläjän (noin suuresta otuksesta ei tule kakkaa eikä ulostetta). Etelä sen sijaan on, piruuttaan, tarjonnut emon ja erauspojan lyhytnäytelmän. Muutama vuosi sitten ajelin Kiteellä hissun kissun hiljaista sivutietä, kun autoni editse lönkytteli iso karhu. Pysäytin ajokin, kirosin, ettei kamera ollut mukana, ja ryntäsin kurkkimaan, minne otus oli mennyt. Samassa aivan vieritseni juoksi vähän pienempi mesikämmen. Näin silmissäni, että emo palaa luokseni ja rankaisee minua vetäisemällä päänahkani silmilleni. Ei palannut, molemmat katosivat sen tien.
  
Toki minä vielä odotan Lapista pientä… ihmettä. Kun nyt olen jälleen vapaa mies, saisi soma maahisneito nousta skaidilla eteeni ja vannoa ainakin puoli-ikuista rakkautta. Etelässä noita hamehelmoja ei ole – vai onko?


Mikä sai lähtemään polkupyörämatkalle läpi Suomen? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia – niin
fyysisesti kuin psyyken kannalta – tuo matka herätti ja jäikö mieleen jotain lähtemättömästi?

Miksi-kysymykset ovat kiehtovia, ja vaativia. Miksi lähdin hullulle Suomen-poljeskelulle ja vielä syksyllä? Siksi-vastauksissa on palattava menneeseen, taas kerran.
  
Olin haaveillut jostakin tuollaisesta Isosta reissusta vuosikymmeniä... Olin autolla ajellut valtakunnan ristiin rastiin, mutta halusin tutustua kotimaahan konkreettisesti, heinänjuuritasolla... Auto eristää matkaajan ympäristöstä, sen olin sadasti huomannut.  Pyöräilijä voi pysähtyä milloin ja mihin tahansa, voi ajella pahaisia kärryteitä, voi jututtaa jokaista tapaamaansa ihmistä. Ennen kaikkea poljeskelija näkee’kuulee’tuntee’haistaa’maistaa – on yhtä sen kanssa, minne menee, mitä tutkiskelee.
  
Lopullinen sysäys (minulle) uhkarohkeaan reissuun oli juopottelun lopettaminen (vir. parantuminen alkoholismista) syksyllä 1985. Kevättalvella kai jo hieman tervehtyneessä mielessäni leimahti, että halusin kokeilla, mikä tämä outo, uudistunut mies todella oli. Paras keino tutustua itseen on rasittaa itseään pohjia myöten niin fyysisesti kuin psyykkisesti; idea taisi syntyä, kun muistin Saariselän naisjoukon. Itseni lisäksi minulle ehkä avautuisi Suomi. Tilasin Helkamalta muuten tavallisen, kolmivaihteisen Oiva-pyörän, mutta lisänä oli tavarateline myös edessä. Lisäksi ykkösvaihdetta oli pienennetty entisestään, jotta ylämäet sujuisivat kuorman kera helpommin. Eikä vähempi (vieläkin suuruudenhullulle) miehelle riittänyt: lähtö Nuorgamista, päämäärä Espoossa ja kaikissa muissa maakunnissa paitsi Ahvenenmaalla piti käydä, samoin kaikissa tärkeissä lapsuuden ja nuoruuden asuinpaikoissa.
  
Reissu kesti 3½ kuukautta (31.8. – 15.11.). Ajokilometrejä varusteiden kanssa kertyi n. 3150; byrokraattista matkamittaria minulla ei ollut. Yövyin taivasalla, teltassa, ladoissa, taloissa, leirintäalueilla, mökeissä, matkustajakodeissa, munkinkammiossa ja vaihtelun vuoksi hotelleissa kuten Pohjanhovissa ja Aulangolla. Tapasin, laskematta, tuhansia ihmisiä ja elämää tutkivana kulkurina myös hyvin erilaisia naisia.
  
Mitä reissusta jäi mieleen? Taivaanrantoja syleilevä kysymys: 106 päivässä ja yössä riittäisi kerrottavaa paksun kirjan verran. Reissun alussa kirjoitin kaiken muistiin, mutta pian otin käyttööni pienen nauhurin. Onneksi taltioin kaiken (salaa myös juttelut tapaamieni ihmisten kanssa) ja niin saatoin koota kokemukseni 321 sivuksi (Syysmatka Suomessa).
  
Alkumatkalla hankauksesta palaneen takapuoleni ja välillä kipeytyneen polven vaivoista päästyäni reissu sujui kuin keijujen tanssi. Kunto kohosi kohoamistaan, reidet muistuttavat painonostajan reisiä, väsymistä sai turhaan odotella jopa 100 km:n päivätaipaleen jälkeen. Niin, ja alituinen viheltely, jopa lauleskelu, kertoi sisimpäni tyytyväisyydestä.
  
Yhteenveto: Testi osoitti, että kestin sekä fyysisen että psyykkisen rasituksen eli viina ei ollut tuhonnut minua kokonaan. Kotimaasta jäi mieleen se, että melkein kaikkien kirkonkylien yms. keskustat olivat rakennuslaatikoineen samannäköisiä. Huoltamot olivat parhaita paikkoja kuunnella paikkakunnan salatut kuulumiset. Suomalaiset olivat selvästi erilaisia idässä ja lännessä; esimerkiksi pohjalaiset ja karjalaiset olivat kuin vakaa kuusi ja ilakoiva koivu.
  

Oletko retkeillyt ulkomailla?

Mitäpä minä mustikoista, kun mansikoita on lähempänä – ja niistä löytyy aina uusia lajikkeita!
No, olen joskus tallustellut, vain vähän, keskieurooppalaista alppirinnettä ja meksikolaista viidakkopolkua pyhälle temppelille.


Miten retkeilet nykyään?

Vähiin on retkeileminen jäänyt. Keski-ikää lähestyessäni (olen vasta 76-vuotias) polvet pahukset ovat lyhentäneet metsäretkiä. Toki luonnon luontoon hakeudun usein, onhan se minuun pysyvästi asettunut toinen luontoni. Lappiinkin aion vielä kauan reissata niille lyhytretkilleni.


Vaikuttavimmat kokemukset asumisesta erakkona Inarilla? Tekisitkö sen uudestaan?

Täsmennän: en ole asunut Inarilla ”vakituisena” erakkona; yli 10 kertaa olen pistäytynyt kokemassa erakkoelämää, ja pisimmät yksin elämiset ovat jääneet pariin kuukauteen. Tuossakin ajassa ehtii vaipua syvälle yksinäisyyden tunnelmaan – autuuteen. Sopeutumistani ihmettelen itsekin. Pyöräreissulla uusi yöpaikka tuli aina ”tutuksi” vartissa. Inarin Piekanasaaressa onni lehahti sieluun männiköstä kuin kuukkeli sillä hetkellä, kun minut Veskoniemestä tuonut pikavene syöksyi paluumatkalle.
  
Saaressa ei ollut muita asukkaita kuin harvoin, puhelinta ei ollut, kännykkä ei ollut yleisessä käytössä, ja onneksi sähkökin oli jäänyt mantereelle. Sain elää rauhassa, asustaa kodikkaassa kämpässä, nostaa vedestä maittavia taimenia, kuljeskella ja mietiskellä ja naputella wanhanajan kirjoituskonetta (naputtelusta syntyi Erakon paljastava syksy).
  
Syyskesästä ja syksyllä makailin pilvettöminä öinä makuupussissa kalliolla ja nautin taivaan lempeänpelottavasta tulimerestä. Uskomaton värileikittely, vihreää’punaista’sinistä, tanssi suoraan yläpuolella ja syöksyi sieluun. Se, mitä ihminen sieluunsa avaruudesta saa, ei ole sanoin kerrottavissa – ehkä musiikki voisi sitä kuvata.
  
Toinen kiehtova luonnonnäytelmä, myrsky, yltyi joskus merelliseksi; olen kirjoituksissani nimennyt Ison Inarin Saamenmereksi. Saareni oli Vasikkaselän reunalla ja tuuli vyörytti sieltä vettä joskus parimetrisinä aaltoina. Männyt taipuivat, harvoista koivuista irtosi lehtiä, kämpän nurkissa ulvoivat vihaiset sudet. Sisällä saattoi nauttia turvallisesta tunnelmasta. Usein mieli kuitenkin paloi ulos, seisomaan päin tuulen temmellystä; tuuleen yhtyminen männyistä tukea ottaen tuntui… kotkan lennolta.
  
Myrsky kesti joskus vuorokausia, eikä järvellä silloin näkynyt venettäkään. Piru yritti saada mieleen pelkoa: mitä jos jotakin sattuisi: sydänkohtaus, jalan katkaiseminen rantakivikossa, kirveen lipsahdus… Hiilihankoinen Pentele pani muistelemaan kämpän omistajan, tutun taiteilijan, kokemuksia. Taiteilija oli tuonut isänsä saareen virkistymään, ja puhkesi Iso myrsky. Isän sydän alkoi pettää, eikä järvelle ollut lähtemistä omalla veneellä. Pian isä henkäisi viimeisen kerran. Ystäväni joutui viettämään kämpässä suruaikaa vainajan kanssa pari kolme päivää ennen kuin lähtöä mantereelle voi ajatellakaan.
 
Iloisempaa: saaressa made löi taimenen: kerran, kun olin saanut ja syönyt päivästä päivään taimenta – graavattuna, paistettuna, hiillostettuna, loimutettuna, keitettynä – ja mokoma rasvaotus alkoi kyllästyttää, verkkoon tarttui made, kesämatikka. Paistoin Suomen sitkeimmän kalan, seurasin kuinka sen pyrstö potki vielä pannullakin ja söin herkun nautinnolla (taisi se potkia vielä vatsassakin).


Onko retkeilyllä ja vaeltamisella tulevaisuutta?

Jos universumin itsekeskeisin otus Homo sapiens (suom. viisas ihminen) jostakin kummasta syystä alkaisi ajatella elämänviisaasti, avarammin, pikkuruinen elinpallomme saattaisi vielä säästyä tuholta. Silloin kaikella hyvällä maailmassa olisi tietysti tulevaisuutta.
  
Ihminen kuuluu luonnostaan luontoon. Aina me kaipaamme metsiin, vaaroille, tuntureille, jokivarsille, kuruihin ja jopa jängille. Kaipuu luontoon tuntuu kadonneen suurimmalta osalta ihmiskuntaa, mutta sisimmässä se on jokaisella. Jos lopettaisimme lastemme opettamisen nykyelämän kiireiseen menoon ja epätodelliseen ruutuelämään, he voisivat kiinnostua myös luonnosta, haluaisivat tutkia sen kiehtovaa olemusta.
 
Mutta… No, ei jäädä pohtimaan tätä. Tässä ja nyt voimme vielä olla yhtä luonnon kanssa. Polut ja poluttomat metsät, sadat hissittömät tunturit ja vapaina virtaavat vedet kutsuvat!


                                                                                                                               Kuvat: Hanneliina Kojo


Mitä luonto sinulle merkitsee?

Eiköhän kaikesta vastailustani ole jo ilmennyt luonnon ja minun purkamaton suhde.

Matti Koponen

• Edellinen
• Seuraava