Paahtava paljakka

Paljakka pölisee ja halkeilee saappaan alla, mutta silti, aina siellä täällä, sulavesi lirisee muodostaen lammikoita.

Vesipulloni tuntuu huolestuttavan kevyeltä, enhän viitsinyt täyttää sitä purolla tunturiin noustessani. Ajattelin kai taas kerran, että kyllä tunturissa vettä riittää tähän aikaan vuodesta. Olen varmaan tehnyt samanlaisen hölmöyden aikaisemminkin, tämä tuntuu niin tutulta.

Jo toisen kerran peräkkäin kesäkuun alku paljakassa on rinkkaselkäiselle kulkijalle tuskien taival. Lämpötila nousee lähelle kolmeakymmentä, käsivarret kärventyvät ja kieli kuivuu. Vesipullo on tyhjä jo tunturiselänteen puolivälissä, ja ainoita paikkoja joista voisi täyttää vesivarastot ovat lumilaikkujen alta lirisevät sulavesipurot.

Mutta nyt ei lumilaikkuja olekaan lähellä.  Pienet lammikot, joita on siellä täällä, ovat niin likaisia, että en niistä tohdi minäkään janoani helpottaa, vaikken erityisen nirso olekaan sille  mistä vettä hörppään tosipaikan tullen.

 

Jätän rinkan ja alan hakeutua kohti tunturinrinteen hieman suurempaa laikkua. Se ei ensi alkuun näytä olevan niinkään kaukana, mutta jo kohta tulee selväksi, että paljakan kuumuudesta väreilevä ilma on harhauttanut  minua ja lumelle on matkaa arvattua paljon enemmän. En kuitenkaan käänny takaisin, koska jano yltyy entisestään ja toivon löytäväni laikulta iloisesti lirisevän puron.

On hirvittävän kuuma ja sulanut lumi näyttää haihtuvan kuin suoraan ilmaan. Lumilaikun alta lirisee vain pienen pieniä puroja ja tietenkin: alta paljastuva paljakka täynnänsä karvoja ja poronpaskaa. Mutta ei auta, tästä on juotava.

Vesi on jääkylmää ja epämääräisestä paikasta huolimatta hyvää. En murehdi vatsavaivoja.

Palaan rinkalleni. Janoni ei tunnu sammuvan vaan yltyy kun jatkan tunturiselänteen ylittämistä. Tunnen oloni epämääräisen heikoksi ja arvaan olevani jo pahasti nestehukassa. Rinnetta laskeutuessani iskee kova reisilihaskramppi. Kiemurtelen vaivoin itseni irti rinkasta ja makaan maassa tovin kiroillen tuskissani.

 

Siinä sinisen häikäisevää taivasta katsellessani ja krampin pikkuhiljaa hellittäessä tiedän, että suunniteltu päivämatka jää tekemättä ja on hakeuduttava veden äärelle ja leiriin.

Kartta näyttää tunturin rinteeltä alkavan puron aivan vähän matkan päässä. Pelkään sen kuitenkin olevan kuivunut hirmuisen helteen takia, koska lähes kaikki lumi on jo poissa, vaikka on vasta aivan kesäkuun alku.

Pelko on turha. Puron lisäksi löydän tasaisen kentän, lumilaikun ja kaltion. Tässäkö on taas kulkijalle asentopaikka, jääkaappi ja puhdasta juomavettä?

 

Joskus kuulee sanottavan, että vaeltaessa olet luonnon armoilla. On kuitenkin niin, että usein luontoäiti on niinkin armollinen, että vastoinkäymisistäkin huolimatta tuntuisi kauhistuttavalta olla jossain muualla.

 


Timo Ylhäinen
paivakirja.asentopaikka.fi