Ensimmäinen eräretki

Tietoja
Kategoria: Retkiä ja reissuja
Julkaistu: 13.03.2015 08:36
Kirjoittanut Matti Makkonen

Siellä poika seisoskeli, keskellä maatalon pihaa, pyörien levottomana. Näki sitten minun tulevan pihaan. Kahdeksanvuotias pikkumies ei tiennyt miten päin olla. Yrittääkö olla urhoollinen miehenalku vai rynnätäkö syliin? Katsoi vuoron minuun, vuoroin saappaankärkiin.
– Mä vähän sekoilin.
Painoin pojan rintaani vasten.
– Ei se mitään, yritin lohduttaa ääni karheana.
Pörrötin nassikan tukkaa.
– Minun vikahan se oli. Ei olis pitänyt päästää yksikseen lähtemään. No, pääasia että päättyi hyvin.

– Sitten ette lähde mihinkään omin nokkinenne. Katotte, että isä on koko ajan näköpiirissä. Ja rannalla ollaan varovaisia!
Pojat kuuntelivat äitinsä ohjeita yhtä innokkaina kuin pienet pojat aina ovat äitinsä neuvoja kuunnelleet. Lyhyt ”Joo joo” -kommentti tuli väliin äänellä, joka kuulosti lähinnä samalta kuin ”Eikö tää jo riitä”.

Seisoskelin sivummalla opastaulun äärellä ja kuuntelin yksipuolista keskustelua vain puolella korvalla jos silläkään. Vertasin taulun merkintöjä omaan karttaani. Meillä oli virvelit mukana ja reitti kulki usean järven rantoja. Mutta melkein kaikki oli ympäröity punaisella viivalla merkkinä siitä, että kalastus on kielletty. Taulu kertoi syynkin: Metsähallituksen tutkimusvesiä.
– Onhan teillä nyt varmasti kaikki mukana? Teltta ja makuupussit? Tarpeeksi syötävää? Oli siis tullut minun vuoroni.
– Ja varma kans, että ette eksy reitiltä?
– Kuule, reitti on merkitty koko matkan. Ja meikä on sentään harrastanut suunnistusta kymmenen vuotta. Eikä tää nyt mikään erämaa ole!

Evon Ilvesvaelluksen reitistöä ei tosiaan voinut ihan erämaiseksi kutsua. Eihän eteläisestä Suomesta sellaisia nykypäivänä ole löydettävissäkään. Alueelle nimensä antanutta upeaa eläintä siellä oli turha odottaa kohtaavansa. Etelä-Suomen oloihin suhteutettuna seutu oli silti retkeilyyn mitä mainioin. Lukuisat puhdasvetiset järvet olivat ennen muuta vaeltajaa kiehtova, alueelle tyypillinen piirre. Vaikka polut olivat helppokulkuisia, löytyi maastosta soita, jyrkkiä kallioita ja mäkiä. Reitit oli onnistuttu merkitsemään lähes kokonaan asumattomien metsien kautta, osin polkuja, osin metsäteitä pitkin. Kaiken kaikkiaan maasto oli – luonnon onneksi – ihmisen hyötykäyttöön soveltumatonta. Lisäksi se oli jäänyt jostakin syystä suurelta osin valtion omistukseen ja siksi säästynyt mökkirakentamiselta.

– Voiks tässä kalastaa? Ollia poltteli jo.
Oli ohitettu jo pari kaunista järveä. Polku kierteli pitkin rantoja väistellen mäet, suot ja kalliot.
– Ei valitettavasti. Nää on kaikki niitä tutkimusvesiä. Vasta illalla päästää kalaan siellä, minne meinasin leirin laittaa. Pidetäänkö kuitenkin tauko ja hörpätään teet?
Kävelimme kuitenkin järven toiseen päähän. Reitti haarautui siinä kahtia. Toinen haara kääntyi vasemmalle, yli kahden järven välisen kannaksen. Järviä yhdisti lyhyt, kapea salmi, jonka yli oli rakennettu huteran näköinen kävelysilta. Sillalla istuskellen oli hauska viettää taukoa tähystellen jalkojen alla mahdollisesti liikkuvia kaloja.

 


– Joko ollaan kohta perillä?  Kymmenvuotias Kimmo oli kärsimättömämpi kuin kaksi vuotta nuorempi veljensä.
Polku erkaantui järveltä, ohitti komean kallioisen mäen jyrkänteen alitse, sivusi pientä järveä ja liittyi lopulta kapeaan hiekkatiehen.
– Ei ole pitkä matka enää. Tämä tie tulee sen järven rantaan kohta. Luonnonkaunis reitti ei ollut enää jaksanut herättää poikien kiinnostusta.
Jyrkkärinteinen mäki peitti järven näkyvistä. Se putkahti näkyviin kuin yllättäen. Pysähdyin tutkimaan karttaa.
– Ei me varmaan tähän tien varteen jäädä? Toisessa päässä järveä on kartan mukaan kallio ja jyrkänne. Rämmitäänkö vielä sinne ja katotaan olisko se hyvä leiripaikka?
Pojat eivät aivan innostuksesta säkenöineet, mutta lähtivät mukisematta seuraamaan isäänsä. Pöheikköinen mäen rinne oli polun jälkeen raskas käveltävä, mutta maali onneksi häämötti jo.
Kaavailemani paikka ylitti odotukset. Järvi rajoittui siinäkin suunnassa kallioiseen mäkeen. Rannan puolella oli pystysuora jyrkänne. Jyrkänteen juureen jäi jopa luolanomainen syvänne. Edessä oli sopiva tasanne telttaa varten. Kaiken kukkuraksi joku oli jo joskus pitänyt siinä leiriä ja jättänyt valmiita polttopuita.
– Joks mä voin lähtee heittelemään? Nuorempi poika oli innokas kalamies.
– Eikö pikku uinti tekis terää ensin?
Kunnon uimaranta olisi ollut jo liikaa vaadittu, mutta pulahdus veteen isojen rantakivien lomitse sentään jotenkuten onnistui.
Istuuduin sopivalle näköalapaikalle selkä jyrkännettä vasten. Veljekset sen sijaan eivät montaa minuuttia vaelluksesta toipumiseen tarvinneet. Olli oli jo tottunut virvelin käsittelijä ja oli hetkessä rantakivillä heittelemässä. Vanhempi veli liittyi seuraan hetken päästä. Seurailin poikien puuhia hymynkare suupielessä. Kaksikko viihtyi keskenään käsittämättömän hyvin. Mieleen palasivat vuotta vanhemman veljeni kanssa käydyt lukuisat tappelut omassa lapsuudessani.
Ilta sujui leppoisasti. Leiripaikka oli kuin herran kukkaro, oikean erätunnelman saattoi saavuttaa piilossa mahdollisilta muilta vaeltajilta. Uitiin, kalasteltiin, vietettiin eräelämää leppeässä kesäsäässä. Illan alkaessa hämärtyä sytytettiin nuotio, paistettiin nuotiolla makkarat ja poikien pyytämät pikku ahvenet.


– Tää ranta on ihan hirveetä pusikkoo!
Oli aamu, leiri korjattu reppuihin ja jatkettiin matkaa järven ympäri. Järven pohjoisranta osoittautui kalastukseen sopimattomaksi.
– Kierretään vähän ylempää ja mennään sinne tielle. Siellä löytyy ainakin riittävästi heittotilaa.
– Faija tuu kattoon! Pojat seisoivat jonkun kyltin edessä.
”KALASTUS KIELLETTY!
MAANOMISTAJA”
– Ai pirskatti. Jos joku tulee kyselemään niin me ei sitten olla kalastettu tässä järvessä!
– Voidaanks mennä jonnekin toiselle järvelle?
Kaivoin kartan esiin.
– Kaikki Ilvesreitin varrella olevat on kiellettyjä. Tuolla olis isojakin järviä, mutta turhan kaukana. Mites olis tuo tuossa?
Osoittamani pikku järvi oli nimeltään Kivijärvi. Se oli pari kilometriä sivussa reitiltä. Järvelle pääsi onneksi tietä pitkin.
– Ilvespolku haarautuu tuosta vähän matkan päästä. Jätetään reput sinne ja kävellään järvelle pelkkien virveleiden kanssa.

Kivijärvestä näki heti, mistä se oli nimensä saanut. Matala järvi, mutta onneksi melko avoimet, aloittelevallekin kalamiehelle sopivat rannat.
– Iskä! Mun virvelistä on kampi tippunut!
Vilkaisin Ollin umpikelaa.
– Eipä auta. Heitellään vuorotellen meidän vavoilla.
Minulle nappasi heti pieni hauki yhden kiven kupeelta.
– Mä lähden ettimään sen kammen. Sinne se on tielle tippunut kumminkin.
Ollille nousi paha kalastuskuume. Poika kinusi niin kauan, että annoin lopulta periksi.
– Muista sitten: ekasta tienhaarasta vasemmalle. Sitten kävelet siihen polulle, tsekkaat reput ja kävelet takaisin, löytyi kampi tai ei. Et jatka yhtään pitemmälle!
– Kyl mä osaan!
Poika lähti itsevarmana harppomaan tielle päin.
Hetken päästä huomasin eräpukuisen miehen tulevan samasta suunnasta meitä kohti.
– Kalareissulleko olette tulleet?
– No jonkinmoinen eräretki tässä on meneillään, ensimmäinen näiden junioreiden kanssa.
Kaveri oli kova puhumaan. Puhuttiin kalansaaliit, kesän säät, vaelluspolut, kaikki. Arvasin kyllä pian millä asialla mies oli.
– Pyydä vaan luvat nähtäväksi jos kerran meinaat, ajattelin mielessäni, hymyillen sisäänpäin.
Lopulta kaveri sai kautta rantain utsittua lupien olemassaolon, mutta ei kuitenkaan vaatinut näyttämään niitä.
– Oliko se teijän poika kun tuli siellä tiellä vastaan?, ujo luvantarkastaja kääntyi vielä lähtiessään kysymään.
Selitin tilanteen ja kaveri häipyi teilleen.

Sitä pirun kampea ei näy missään. Kumpaakohan reunaa mä kävelinkään? Ja eikös sen polun pitäis jo olla näillä main. Mikähän tuo järvi on? Tultiinko me tuollaisen ohi?

Linkosin uistimen veteen. Kelailin hetken aikaa siimaa sisään rauhallista tahtia. Äkkiä aloin pyörittää kampea niin nopeasti kuin pystyin.
– Kimmo! Pane virveli kasaan! Lähdetään Ollia vastaan!
Vanhempi veli kuuli äänestä, että nyt ei kannattanut väittää vastaan.
– Iskä oota! Älä mee niin lujaa!
Pysähdyin hetkeksi ja henkäisin syvään. Vauhti oli huomaamatta kasvanut polunhaaraa lähestyttäessä. Kohta oltiin polulla ja reppujen vierellä.
– Hemmetti! Ei mitään merkkiä, että Olli olis käynyt tässä!
Kylmä möykky valui vatsanpohjaan. Aloin tutkia karttaa. Tulosuunnassa oli pian tienhaara. Siinä olisi pojan luullut kääntyvän takaisin, jos olisi kävellyt polun ohi. Tai sitten hän oli kääntynyt takaisin ennen aikojaan. Kummassakin tapauksessa oli vain yksi mahdollisuus: Olli oli mennyt Kivijärven tienhaaran ohi. Sen jälkeen oli pian toinen pikku järvi. Siellä se pojan pentele varmaan parasta aikaa etsi meitä.

Mikä tää tienhaara on? Eikö niitä pitänyt olla vain yks? Varmaan tuonne vasemmalle. Ei, tuolla näkyy se kieltokyltti. Suoraan piti sittenkin kai mennä.

– Iskä oota nyt! –Kimmon ääni oli itkuinen.
– Jää tähän tienhaaraan äläkä vaan sinä mene yhtään mihinkään!, huusin pojalle kauempaa.
Nyt ei ollut aikaa jäädä lohduttamaan vanhempaa veljestä.
Pistin juoksuksi ja olin hetken päästä järven rannalla. Ei mitään liikettä. Aivan erinäköinen kuin Kivijärvi: varmaan olisi poikakin tunnistanut eri järveksi. Mutta mitä ihmettä seuraavaksi?
Tie jatkui ohi järven. Juoksin saappaat lompsuen niin kovaa kuin pääsin. Tie kaventui pikku hiljaa poluksi. Kyllä täältäkin olisi varmasti täytynyt ymmärtää kääntyä takaisin.

Voi vitsin vitsi. Ei tääkään oo oikee tie. Pitää kääntyy takaisin. Nyt pitää mennä vauhilla, iskä varmaan tulossa etsimään. Tuossa näkyy järvi. Olikos tuo jo se Kivijärvi?

Puuskutin takaisin tienhaaraan ja käännyin Kivijärvelle.
– Oota vielä tässä! Tsekkaan Kivijärven vielä, huikkasin Kimmolle pikaisesti ohi painaessani.
Järven rannat olivat avoimet ja nopeasti voi todeta, että Olli ei ollut löytänyt tietään sinne. Palasin takaisin Kimmon luo. Tutkin uudestaan karttaa antaen samalla hengityksen tasaantua. En voinut käsittää, minne poika olisi voinut kadota, mutta jotakin oli pakko yrittää.
– Tuon järven rannalla näkyy olevan mökki. Näytin samalla karttaa Kimmolle.
– Käydään siellä, jospa Olli olisi osannut mennä hakemaan apua. Jos siellä ollaan paikalla, voidaan pyytää niitä ajelemaan kaikki tiet läpi auton kanssa.
Onneksemme mökin omistaja oli paikalla. Enempiä kyselemättä hän teki niin kuin pyydettiin. Ajoimme kaikki tiet niin kauas kuin pystyimme kuvittelemaan kahdeksanvuotiaan pojan voineen ennättää.
– Ajetaan vielä kerran Kivijärvelle. Jos se olis vaikka harhaillut jotain ihme reittiä sinne.

Ei tää oo oikee järvi. Missähän mä oon? Aurinkokin paistaa väärästä suunnasta. Sehän paistoi vasemmalta, kun mentiin. Varmaan se Kivijärvi on sitten tuossa suunnassa.

Epätoivoisen miehen epätoivoinen veto. Järvi oli yhtä autio kuin ennenkin. Laahustin lopen uupuneena ja tuskaisena takaisin autolle.
– Jos vielä viitsisit heittää meidät Padasjoen poliisiasemalle. Nyt on laitettava suuretsintä käyntiin.
Harvapuheinen kaveri ymmärsi tilanteen vakavuuden eikä väittänyt vastaan. Autossa oli vaisu tunnelma eikä sanaakaan lausuttu. Lähestyttiin Ilvespolun haaraa, kun sieltä hyppäsi tielle nuori mies. Retkeilijä aivan ilmeisesti: shortsit, vaelluskengät, reppu selässä.

Voi jukra! Tämmöistä polkua ei ainakaan ollut missään. Mä oon eksyksissä. Mitä mä nytten teen? Mut johonkinhan tän polun pitää mennä. Jospa lähden kävelemään tätä niin jollekin talolle sen täytyy lopulta tulla. Mut kumpaan suuntaan?

Pysäytä!
– Hyppäsin ulos ja ryntäsin kysymään mieheltä, oliko tämä nähnyt pientä poikaa harhailemassa.
– Sitä olin juuri tulossa kertomaan! Poika on tuolla muutaman kilometrin päässä yhdessä talossa.
Auringon valovoima leimahti äkisti kaksinkertaiseksi. Helpotuksen tunne vyöryi läpi kehon päästä varpaisiin, vieden voimat jaloista. Käännyin nojaamaan auton konepeltiin silmät sumeina. Mies selitti jotakin pojan puheista, maatalosta ja muusta, mutta tarinointi meni korvieni ohi kuin tuulenhenkäys.

 

Ollin oletettu harharetki

Matti Makkonen