Vuori paljasti huntunsa

Tietoja
Kategoria: Retkiä ja reissuja
Julkaistu: 30.11.-0001 00:00
Kirjoittanut Eero Sorila

Tunsin polttavaa paloa saada valokuvata Mount McKinley -vuorta. Lensin Alaskan suurimpaan kaupungiin Anchorageen heinäkuun lopulla. Kengännauhakassalla, eli pienillä varoilla matkustajana yövyin osoitteessa 700 H.Katu, kansainvälisessä retkeilymajassa. Ihmettelin sitä kun retkeilymajan ovet olivat auki yötä päivää kuin Lapissa. Samalla ihailin rehellisyyttä, joka vallitsee pohjoisilla alueilla kuten Suomessa ja Alaskassa.

Sain varattua linja-autopaikan Denali-kansallispuistoon, jossa Pohjois-Amerikan korkein vuori 6.194 metriä korkea McKinley sijaitsee.

Mt McKinleylle on Anhchoragesta matkaa 386 km, ja sinne lähtö tapahtui aamulla kello seitsemältä. Matkatavarani olivat selkärepussa jonka tärkein sisältö oli Graflex-merkkinen paljekamera, digikameran aikana museotavaraa. Toiseksi tärkein oli kahden päivän eväät.
George Parks -niminen tie, joka valmistui vuonna 1971 mukaili rautatietä tiiviisti kuin letitetty pulla. Pääsin linja-autolla lähelle Denalin porttia. Kansallispuiston tiedoitusaseman tilat olivat avarat kuin Kerimäen kirkossa ja palvelu tehokasta. Puiston koko on 24.585.09 neliökilometriä eli kahdeksan kertaa suurempi kuin Lemmenjoen kansallispuisto. Ostin vihreään puistolinja-autoon lipun, jolla pääsin 146 kilometrin matkan Wonder Lake, Ihmejärvi -nimiselle alueelle. Asetuin kuuden tunnin linja-automatkan jälkeen Wonder Laken telttailurinteelle, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä järveltä. Olin ostanut tälle matkalle uuden teltan, kaikkein halvimman minkä löysin. Se oli kuin jättiläisroskapussi joka maksoi kolme euroa. Narujen ja tappien avulla sain siitä kasattua yhden miehen sadekatoksen. Pingoitin katajapensaan ja retkeilypöydän kannen välille ”kurkihirsinarun”, josta muodostui teltan harja. Päätyjä ei halvassa muoviteltassa ollut joten ilmanvaihto toimi liiankin tehokkaasti. Muita telttoja oli puolisen tusinaa lähipiirissä, muttei yhtäkään toista ”avotelttaa”.

Päivä jatkui kohti iltaa raskaan harmaana ja sateisena. McKinley vuorta ei näkynyt vaikka kuinka sitä toivoin. Alakuloisena ryömin ennen puolta yötä märät vaatteet päällä telttaan nukkumaan. Onneksi upeitten naapuritelttojen asukkaita ei näkynyt missään kun hilasin itseni ”omituiseen asuntoon”. Yritin saada unenpäästä kiinni mutta en onnistunut koska hyttysparvi hyökkäsi kimppuuni kuin vihollislehtokonelaivue. Vaikka kuinka peitin paljaat ihon kohdat päätä myöten ne purivat vaatteiden läpi ja tunkeutuivat makuupussiin. Tunnit kuluivat, hyttysten puremat lisääntyivät, ja niitten ininä piti huolen kiusallisesta univirrestä. Viileän yön kosteus tuntui kuin olisin nukkunut sahajauhojäävarastossa pressun alla. Purua ja mutaa oli tullut märästä maastosta teltan sisälle.

Kömmin teltasta ulos kuin peikko aamulla kello neljältä. En ollut uskoa silmiäni. Ilma oli muuttunut täysin kirkkaaksi ja McKinley paljasti valkoisen huntunsa. Se hohti aamuauringossa, ikäänkuin anoen: “antaa filmin palaa”. Vuori oli valokuvattava heti sillä vuoristo sää on arvaamaton ja kuvaustilanne saattaa karata käsistä millä hetkellä tahansa. Etsin lähiympäristöstä parasta kuvakulmaa. Pelkkä vuori, katettu valkoisella lumihunnulla oli sykähdyttävä nähtävyys, mutta kuvan esteettinen kynnys kirkui lisää. Aamuauringossa kylpevä horsmakatras antoi sen lisän. Oli toimittava kuumeisella kiireellä johtuen valon karkaamisen pelosta. Kun maisemakuvan tykötarpeet olivat koossa, pystytin lukemattomilla kuvausreissuilla kolhiintuneen Manfrotto 290 -merkkisen kameranjalustan tukevasti Alaskan multaan. Seuraavaksi kiinnitin suuren paljekameran kuin pienen haitarin siihen kiinni. Sitä vaihetta seurasi sommittelun viimeistely, kuvan terävöittäminen, suljinnopeuden ja optiikka-aukon säätäminen ja laakafilmikotelon asettaminen kameran perään. Huideltuani hyttyspilven pois kameran lenssin edestä tapahtui jotain. Jouduin lähes hurmostilaan. H-hetki oli ikäänkuin kirjoitettu aamuauringon säteilyyn. Puristin varovasti mutta päättäväisesti lankalaukasimen liipasinta. Hyttysten ininän voitti hetkeksi sulkimen ääni. Klik ! Voiko maisemavalokuvaaja kokea jännittävämpää hetkeä. Schneider Tele Xenar 5,5 valovoimaisen 360 millimetrin optiikan läpi siirtyi yhden sekunnin valotusajalla Fuji-Velvia -laakafilmille Pohjois-Amerikan korkein vuori.

Kasasin telttani ja aloitin aamulla kello seitsemältä pitkän paluumatkan. Linja-autossa oli aikaa kelata muistiin Mt McKinley -vuoren valokuvausvaiheita. Olin hyttysten ruokana. Ne näköjään tykkäsivät suomalaisesta verestä. Vapisin yöllä vilusta koska halvasta teltasta puuttui päätyseinät. Se oli kuin tuulitunneli.

Tuhansia kilometrejä pitkä kuvausmatka kannatti kaikesta huolimatta, sen vuoksi että vuori paljasti huntunsa.





Pohjoisamerikan korkein vuori, Mt McKinley paljasti valkoisen lumihuntunsa vain hetkeksi neljän jälkeen aamulla. Sen kuvaamisen onnistuminen oikealla hetkellä antoi maisemavalokuvaajalle runsaasti iloista mieltä pitkää paluumatkaa varten.

 


Denali-kansallispuiston tiedoitusasema, jossa asiakaspalvelu toimii tehokkaasti noin neljällesadalletuhannelle vierailijalle vuosittain.


Kengännauhakassalla Maailman Ympäri -kirjassaan Eero Sorila seikkailee kolmessakymmenessä maassa pikku rahalla, mutta sitä suuremmalla innolla.
Kirja on saatavana Suomen kirjakaupoista ISBN: 978-952-498-769-1

Eero Sorila