Tietoja

Julkaistu: 30.11.-0001 00:00

Kirjoittanut Liisa ja Matti Koponen

Matti:
Kolme vuosikymmentä sitten olin lähdössä vaellukselle Lappiin. Kukaan retkikavereistani ei päässyt mukaan ja niinpä päätin lähteä ilman kumppania ensimmäiselle yksinvaellukselleni. Valitsin kohteeksi Inarijärven takaisen Vätsärin, joka tuolloin tunnettiin Inarin takamaina; erämaa-alueista ei puhuttu vielä mitään, niiden suunnittelu aloitettiin myöhemmin. En tiennyt paljoa Vätsäristä, toki sen mitä esimerkiksi Raimo O. Kojo Lapin retkeilyoppaassaan kirjoittaa. Tietämättömyys oli tässä tapauksessa hyväksi, törmäsin yllätyksiin. Ja jos olisin tiennyt tuon alueen luonteen, en varmaan olisi sinne yksin lähtenytkään. Vaelsin Sevettijärven tien varresta Välijärveltä Suolistaipaleeseen, Kyynelvuonoon, Surnuvuonoon, Kuoskervuonolle, sieltä takaisin Surnuvuonoon, sitten Mellalompololle, Surnujärvelle, Äälisjärvelle, Tuulijärven autiotuvalle ja lopuksi Kirakkajärvelle. Viikossa näin melko hyvin, millainen Vätsäri on: järviä, jokia, puroja, vaikeaa maastoa, hirmuisia louhikoita... Mutta siellä täällä myös mitä kauneimpia kohteita, hienoja hiekkarantoja, paratiisimaisia lampia ja hyväkulkuistakin maata. Luonto ikäänkuin ilakoi vilauttamalla vaeltajalle houkuttelevaa kauneutta kuten neito nuorukaisille. Vätsäristä tuli tuolla yhdellä käynnillä lempialueeni, jossa olen vaeltanut seitsemän kertaa, puolitoista kuukautta siellä kaikkiaan. Rakastuin Vätsärin monipuolisuuteen, siellä on kaikkea mitä voi toivoa; joskin aina päällimmäiseksi kokemukseksi jää vaeltamisen vaikeus ja raskaus, toisaalta suuri ikävä ja kaipaus takaisin.

Vastakohtien erämaa

Maisema

Maa on karu:
paljakkaa, rakkaa, morostoa, aapaa,
varpua, kiveä, mutkaisia koivuja jos niitäkän,
kuruja, auhteja, tievoja, melloja,
paikkoja joille ei muualla ole nimeäkään.

Ilma on kolea,
sanovat ilmastoa arktiseksi

avaruus kylmää ja armotonta valoa täynnä,
puhuvat etelässä yötöntä yötä ja päivätöntä päivää

ulkoinen maisema on yhtä sisäisen kanssa
siispä täällä viihtyy
elää totisesti ja itseään pettämättä tässä maassa.

Mikko Kilpi

Liisa:
Minun ensimmäinen vaellukseni Vätsäriin oli samana kesänä kuin Matin. Retkikaverieni kanssa saimme venekyydin Matti Saijetsin Onni-vävyltä Nellimistä Kultalahteen (Paatsjoen yli ei ollut vielä siltaa) ja sieltä kävelimme viikon aikana Kirakkajärvelle. Päällimmäisenä muistona reissusta on pitkät päivämatkat, maaston vaikeus, sade ja kylmyys. Varusteeni olivat heppoiset. Minulla oli ohutpohjaiset kumisaappaat. Aittojärven kämpällä kuivattelin saappaitani ja toinen saapas kaatui nuotioon. Retkikaverini tuunasi siitä puukolla nilkkurin. Jalkapohjat olivat hellinä vaelluksen jälkeen. Kuoskervuonolla telttapaikan etsiminen oli vaikeata, mutta koskaan en ole nukkunut niin hyvin kivikossa kuin silloin. Samaisena iltana, kun nuotion äärellä kuivattelimme kamppeitamme kylmästä sinisenä, tokaisin: ”Sille, joka ui nyt, kustannan kotimatkalla poronkäristykset.” Toinen retkikavereistani oli niin ahnas käristykselle, että hyppäsi hyiseen järveen ja veti viisi vetoa selälle päin ja saman verran takaisin – niin kuin oli sovittu. Hauskaa meillä oli.

Tapasimme paikallisia: Sammeli Mattuksen Järvensuussa, saamelaiskäsitöiden taitajan Ella Sarren Sammakkoniemen talossa ja Vallen pariskunnan Surnuvuonon talossaan. Sarre ja Vallet tarjosivat meille kahvit. Emäntä Valle pahoitteli kun ei ollut pullaa pöydässä, vain keksejä. Hiivan puutteen takia pulla oli jäänyt paistamatta; lähikauppa on kaukana! Vallet olivat ikävissään, kun lapsenlapset olivat juuri lähteneet pois ja hiljaisuus iski korviin. Kirakkajärvellä linja-autoa odotellessamme tapasimme Tauno Sanilan ja Dimitri Semenoffin.

Vätsärin luonto teki lähtemättömän vaikutuksen: ikiaikaiset aihkit, kelot, jäkäläkentät, rakikot, kalliot, kirkkaat vedet ja ääretön rauha. Muita retkeilijöitä emme nähneet. Viime reissullamme  tapasimme muitakin retkeilijöitä, ja lentoliikenne Kirkkoniemeen ja kaukoitään oli suorastaan häiritsevää.
Tämän kesäinen retkemme Vätsäriin oli minulle kuudes ja ehkä viimeinen.


Onneksi nämä turistit olivat kaukana


Matti:
On tullut aika jättää hyvästit rakkaalle. Kuluneena kesänä elokuun puolivälissä aloitimme kaksin vaelluksemme Näätämön tien varresta Jankkilan polkua pitkin. Mielessä oli ajatus, että polkua on helppoa kulkea retken ensimmäisenä päivänä painavien rinkkojen kanssa. Mutta Vätsäri yllätti taas: polku ei ollutkaan helppo, vaan louhikkoinen ja raskas, aikaisemmat miellyttävät muistot olivat kultautuneet. Sateisen kesän jälkeen vedet olivat korkealla ja jokien ylitys vaati harkintaa ja malttia. Lähellä Norjan rajaa leveän Uutuanjoen yli kahlaaminen onnistui kuitenkin helposti veden noustessa polveen asti. Pääkohteeksemme olimme suunnitelleet Routasenkurun eteläosan hienon putouksen, jossa vesi ensin virtaa sileää kalliota pitkin syvään suvantoon ja sieltä kapeaa kourua pitkin noin kymmenen metriä korkeaan putoukseen. Paikka on karunkaunis, joka puolella kallioita ja syviä jokirotkoja. Mutta suunnitelmat eivät aina toteudu. Ajateltuun asentopaikkaan oli majoittunut kolme miestä – meidän paikkaamme, miten se on mahdollista! Pieni pettymys haihtui nopeasti ja läheiseltä lammelta löytyi tasainen, kaunis niemi valmiine nuotiopaikkoineen. Eikä maisemassa ollut mitään vikaa. Suurin yllätys oli se, että juuri tuolloin alkoi kesän kaunein ja lämpimin jakso, pisaraakaan ei viikkoon satanut ja saimme viettää täydellistä rantalomaa mitä kauneimmissa paikoissa.




Kannattaa kyllä kavuta
maksaa vaivan vaellella
virtojen latvavesille
vaikka vanhoilla jaloilla.

Nokipannun kahvivesi
paras on pikkupurosta.

Veikko Haakana


Liisa:
Kävely ensimmäiselle leiripaikalle Uutuanjoen varteen sujui mukavasti. Rinkka tietysti painoi enemmän kuin olisi ollut tarpeen, ja paino tuntui lisääntyvän matkan edetessä. Polku yllätti vaikeudellaan; unohtui että olimme Vätsärissä!

Seuraavan päivän matka etukäteen ajateltuna tuntui lyhyeltä luikaukselta, vain 13 kilometriä. Koko päivä siihen tuhrautui. Matkalla ajattelin ja pelkäsinkin monta kertaa: entä jos ”meidän leiripaikalla” jo onkin ihmisiä? Pelkoni toteutui! Että uskalsivatkin! Olin äkeissäni! Matilta livahti tuhma sana. Uuden leiripaikan etsiminen tuntui kohtuuttomalta ja kauhean työläältä; väsynyt kun olin. Matka lähilammen leiripaikalle tuntui monelta kilometrilta, vaikka oli kuulemma vain puoli kilometriä. Lapissa kilometrit ovat pitempiä kuin etelässä.

Leirissä  evästelyn jälkeen vetäydyin telttaan, Matti lähti kaloja katselemaan. Nukahdin heti, heräsin sitten hammaspesulle ja nukuin aamuun. Neljäntoista tunnin lepäilyn jälkeen olin taas toimintakykyinen. Oli mukavaa kun edessä oli lepopäivä. Ja sää kuin puoliso: lämmin ja aurinkoinen. Rajapäällä käynnin unohdimme suosiolla.



Vanha kelopuu, viisisataavuotias,
ehkä vanhempikin
kaukana kairassa, yksin.
Sen juurella on hyvä istua,
huoahtaa kesken matkan.

Niin kuin se olisi lämmittänyt.
Ehkä siihen oli imeytynyt
satojen kesien auringonpaiste
ja sitä se luovutti lapaluitteni väliin.

Tuntui tosi hyvältä kipeään selkään.
Vuosi vuodelta reppu on tullut raskaammaksi.

Veikko Haakana


Matti:
Vätsärin erämaa on maamme syrjäisimpiä seutuja, nykyisin siellä ei asu ketään ympärivuotisesti. Perinteisesti alue on kuitenkin ollut kiinnostava, on hyödynnetty metsiä, hoidettu poroja, metsästetty ja harjoitettu kalastusta.Tietenkin luontoa on hyödynnetty kaikin mahdollisin tavoin. Aiemmin asutus on keskittynyt pääasiassa Inarin rannoille, mutta muutama asumus on sijainnut sisämaassakin. Ensimmäisellä käynnilläni sain myös tietoa alueen elämästä. Kyynelvuonon talossa Soinin vanhan emännän kanssa tarinoimme käydessäni siellä erämaapuhelimella soittamassa. Emäntä kysyi: ”Yksinkö te kuljette?” Vastasin hänelle olevani vaelluksella yksinäni ja lisäsin, että eikös lapinmieskin kulje lähes aina yksin erämaassa. Emäntä naurahti: ”Niinhän se on.”

Ja Surnuvuonon perukassa istuin iltaa nuotiolla Jouni Aikion kanssa. Hän, syntyisin Surnuvuonon Hietikkolahdesta, asui jo muualla ja oli moottoriveneellä käyttämässä poikiaan kalastamassa Surnujoen suussa. Jounilta kuulin ensimmäisen kerran Surnun Pekasta, joka asui kumppaninsa Inka Vallen kanssa Surnun Heinälompolossa. Heidän asuinpaikkansa oli varmasti Suomen syrjäisimpiä asuinpaikkoja. Seppo Lammi on tallentanut kauniilla tavalla Inkan ja Pekan elämää kirjassaan Tsurnu – Inkan ja Pekan elämänpiiri.

Niin tuli Vätsäri tutuksi ja myöhemmillä vaelluksilla opin lisää. Alueesta on tehty useampikin kirja, mainittakoon Seppo Lammin toinen teos, Pohjoinen erämaa Kessi-Vätsäri sekä Tapio Tynyksen kirjoittama Vätsäri – erämaa järven takana. Molemmissa kirjoissa on runsaasti tietoa alueen menneisyydestä ja nykyisyydestä, luonnosta, asukkaista, maantieteestä ja muusta. Näihin kirjoihin tulee jokaisen Vätsärin kulkijan luonnollisesti tutustua. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän kokee ja sitä enemmän ymmärtää seudusta ja sen elämästä. Alueen metsät ovat pääasiassa männiköitä. Tunturimittarien joukkoesiintymä tuhosi 1960-luvulla koivikot lähes kokonaan. Koivut eivät ole uusiutuneet, koska porot syövät koivuntaimet. Eräällä aikaisemmalla vaelluksella kulkiessamme Norjan rajalla olevan poroaidan vierellä aloimme ihmetellä, että mikä tässä maisemassa on vialla. Sitten keksimme: Suomen puolella ei kasva koivua, sen sijaan aidan takana Norjassa kasvaa tiheä tunturikoivikko. Kuka vielä voi väittää, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella!


Aidan takana vihreää

Mutta vaelluksemme jatkui. Routasenjoen ylitys ei korkean veden aikaan olekaan helppo juttu. Vuosia sitten keskikesän kuivaan aikaan putouksen yläpuolelta pääsi joesta yli harppaamalla, nyt ei ollut menemistä liukkaaseen kalliopohjaiseen jokeen, olisi saattanut joutua virran vietäväksi. Mutta ainahan vaeltaja jollakin tavalla joesta yli menee. Pyysimme paikalle majoittuneen ryhmän yhdeltä retkeilijältä apua varmistamaan turvallisen ylityksen. Hän ystävällisesti valvoi, että pääsimme joen toiselle puolelle ilman kommelluksia. Annoimme anteeksi leiripaikkamme varastamisen.

Taas helteinen vaelluspäivä, nyt kohti pohjoista, kohti Vuontisjärviä, välillä kallioita, louhikoita ja lampien kiertoa. Ylemmän Vuontisjärven, siis eteläisen, pitkällä hiekkarannalla rantaloma jatkui. Uimme, nautimme auringosta ja kalastimme. Helteellä ei jalokalaa näkynyt, mutta hauki liikkuu ja käy pyydykseen miltei aina.

Atavistiset ilot

Pohjoista leveyttä, itäistä pituutta,
totisesti yhtä pitkää kuin leveääkin,
etelä ja länsi ovat täällä vain ilmansuuntia,
osanamme ovat atavistiset ilot:

tempoa kala virrasta,
ampua lintu oksalta,
elää kuin esi-isämme
pohjoista leveyttä ja itäistä pituutta.

Mikko Kilpi

Ettei elämä yksitoikkoiseksi kävisi vaihdoimme seuraavana päivänä asentomme alemmalle Vuontisjärvelle, jota hiekkarannat ympäröivät melkein joka puolelta. Järveen laskeva Uutuanjoki on helppo ylittää siinä, missä joki laskee järveen. Pehmeää hiekkapohjaa on hyvä kahlata, mutta syvimmässä kohdassa vettä on niin paljon, että alapesun joen ylittäjä saa; hauska kokemus sekin.

Täällä on helppo olla samaa mieltä karigasniemeläisen taksiautoilijan kanssa. Hän muisteli kaihoten lapsuutensa poronhoitomatkoja Peldojärvelle ja sen hiekkarannoille. Hän sanoi, että Lappi olisi paratiisi, ellei sääskiä olisi. Mutta ei Lappi aina ole vaeltajalle auringonpaistetta ja paratiisia, välillä sataa ja myrskyää, louhikot rasittavat ja räkkä puree. Tällä vaelluksella kuitenkin Vätsäri antoi parastaan, kaikkea mitä vaeltaja voi odottaa – ja vähän ylikin.

Liisa:
Vaeltaessa mieli tyhjenee. Ajatukset muuttuvat jo automatkalla, ehkä Sodankylän korkeudella, laskeutuminen vaellukselle alkaa. Ja sitten retkipäivien kuluessa huomaa, että arki karkaa kauas, sitä vain on siinä hetkessä ja nauttii kävelystä (ei aina!), ruoasta, joutilaisuudesta luonnossa. Vaelluksen puolivälin jälkeen alkaa paluu arkeen pikkuhiljaa, mieleen tulee kotiasioitakin. Vätsärissä yllätyin, kun huomasin ajattelevani pesemättömiä ikkunoita ja mattoja positiivisella asenteella. Joskus ajatuksiin tulee kutsumattomia ihmisiä. Heidät on karkoitettava heti. Mutta aina se ei onnistu vaan kutsumattomat melskaavat mielessä kauan. Joskus häiritsijä on musiikkikappale, joka uudelleen ja uudelleen pärähtää soimaan.

Ei  mediasaastetta, vain omat ajatukset ja keskustelut kumppanin kanssa – sitäkin hyvin vähän. Monesti huomasin Matin istuvan hiljaa ja katsovan näkemättömin silmin jonnekin kaukaisuuteen. Ja aina kun utelin, mitä mielessä liikkuu, vastaus oli: ”Ei mitään.” – Ehkä miehen pää voi olla noin tyhjä. Mutta päätä tyhjentämäänhän tänne on tultukin!

Puut, metsä ja metsän varvut
opettaneet juttelemaan
ilman sanoja.
Mainio asia:
säästyy suu turhalta lätinältä,
korvat vihavastauksilta.

Tuuli puhuu puissa
ja minussakin
sopivaan sävyyn.

Veikko Haakana

Vähäpuheiset

Vähäpuheiset puhuvat askelensa kairoihin,
kirjoittavat latunsa näille rinteille
sateen lukea ja tuiskun peittää

kuuroiksi tulleet kuuntelevat kosket
ja kirjattomat tulkitsevat hangen merkit
keräten tiedon, joka tapahtuu

umpimieliset avautuvat näihin tuuliin,
maattomat kulkevat osakseen tämän erämaan.

Mikko Kilpi


Tälläkin vaelluksella ihmettelin ajan nopeata kulumista. Se vain kiiti ohi. Niin oli ”kiire” etten ehtinyt lukea mukanani olevaa kirjaa.

Vaellusten jälkeen mieli on monta viikkoa energinen, terve ja avoin, jaksaa tarttua arkeen. (Nyt en tullut niin virkeäksi että olisin pessyt ikkunat ja matot!) Kerran yhdellä vaelluksella ei tapahtunut mitään erikoista: ei kummoisia maisemia, ei kalansaaliita, ei mitään  järisyttävää. Mutta sitten kotona muutaman päivän kuluttua tajusin: mieleni on levännyt. Tapahtumattomuus, luonto, hiljaisuus, kaksinolo olivat tehneet ihmeitä. Tyhjä astia oli täyttynyt.

Kämpän vieraskirjasta II

Tulimme viidessä tunnissa kahdeksan peninkulmaa
maantieltä tänne. Luirojärvestä tarttui uistimeen
harvinainen partakarppi. Suovainpäällä näimme
karhujen parittelevan ja kotka lensi lapasarvi-
hirvi kynsissään Anterille päin. Sanovat sitten
vielä ettei täällä muka mitään tapahdu.

Mikko Kilpi


Miksi sitten jäähyväiset? Siksi, että iän karttuessa ei enää halua tehdä pitkiä raskaita vaelluksia, ei kaipaa myöskään suuria maineikkaita nähtävyyksiä; ne on jo nähty. Ja myös siksi, että haluamme vaelluksilla päästä tunturiin, korkealle avariin maisemiin. Onhan Vätsärissäkin sellaista, mutta Vätsärin tunturit ovat matalia, ne ovat kaukana ja niille päästäkseen on kuljettava monta päivää yli lukemattomien louhikoiden. Vätsäri on monien vaeltajien mielierämaa, ja sellaisena se säilyy aina meidänkin  muistoissamme.

Kantaja on kontistunut,
vaeltaja vanhentunut.
Jalka ennen jaksavainen,
ketara kovin keveä
painunut on painavaksi,
ylen raskaaksi ruvennut,
ei jaksa risun ylitse,
kannon yli kumminkana.
Selkä suora on sipissä,
maata kohti kurkottava.
Olkapäissä pakotus.

Veikko Haakana

Teksti ja kuvat:  Liisa ja Matti Koponen

Runot:
Veikko Haakana: Puut  – niiden hyminä, 2012
Mikko Kilpi: Lapinmaa, 1962

• Edellinen
• Seuraava