Etusivu
Pöyrisjärvi on hieno kesävaelluskohde
- Tietoja
- Kategoria: Retkiä ja reissuja
- Julkaistu: 24.11.2015 10:29
- Kirjoittanut Jouko Koivu
Silmiä hivelevän kaunista hiekkarantaa riittää, eikä pelkästään Pöyrisjärven rannalla, vaan myös lukuisten muiden järvien rannoilla. Pisin yhtenäinen 2 km pitkä hietikko on Oivuksenselän kohdalla keskikesästä alkaen, mikäli kesä on normaali, jolloin veden pinta ei ole korkealla. Kauniissa katajikoissa on jopa 800-vuotiaita katajia. Toisaalta alueella on suuria puuttomia, osaksi märkiä tundramaita ja palsasoita. Kiipeilymahdollisuus parille tunturille, mutta muuten maasto on helppoa ja hyväkulkuista. Suomen suurimmat hietikot ovat tällä alueella. Osa jutun asioista liittyy aikaisempiin vaelluksiin, osa Kumpen järjestämään vaellukseen 2015.
Hiekkaa näkyy kaikkialla, kuva PP
Pohjois-Karjalan Tunturikerho Kumpe teki elokuun alussa 2015 viikon vaelluksen, jonka reitti oli pääpiirteissään seuraava:
1. Menopäivä: Näkkälän kylän Pöyrisjärvipolun P-paikalta itään Palkisoivin yli ja Hanhikurun kautta pienen järven rannalle noin 7 km:n matka. Heti alussa pääsimme ihailemaan Suomen suurimman hiekka-alueen selänteitä ja järvimaisemaa. Välillä oli tihkusadetta, josta ei haittaa ollut, joten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti nousimme tunturiin. Seuraavan päivän kuluessa sää rupesi paranemaan.
2. Ensin leiristä polkua seuraten Ainuppivaaran lakea kohti, mutta viimeisen painanteen jälkeen suoraan kohti Totajajärven eteläpäätä, sitä järven tuntumassa pohjoiseen, edelleen Muotkajärven ohi Seigamarastolle ja poroaidalle. Aidan tuntumassa puron ylityksen jälkeen siirrymme Naapanmellalle ja siitä Pöyrisjärven autiotuvalle. Tuvalle ei pääse, ennen kuin jalat on pesty, sillä Jierstijoen suu on syvä, mutta järven puolelta pääsee kahlaamaan hiekkasärkkää pitkin tuvalle. Perusleiri, telttakylä, tehtiin tuvan lähelle selänteelle. Kokonaisuudessaan tätä hienoa itäistä reittiä voi suositella muillekin. Matkaa kertyi noin 15,5 km.
3. Päiväretkipäivä itäpuolelle päivärepuin: kohteina mm. Naapanmellan dyynialue, saamelaisten kesätuvat, Rossinjärven ranta-alue ja poroerotusaita (käytetään vain vasanmerkintään). Alueen kasvit kiinnostivat ja kohteista löytyi myös tarina-aiheita. Matkaa kertyi noin 10 km.
4. Päiväretkipäivä tunturiin: Buolžžat - hieno harjukokonaisuus, Termisvaara Norjan rajakulmassa, koukkaus uudelleen harjualueelle takaisin tullessa. Tarina-aiheina olivat paitsi kasvit ja eläimet, myös harjualueen synty, muodot ja kehitys. Matkaa kertyi noin 17 km.
5. Päiväretkipäivä Pöyrisjärven länsipuolelle ja osaksi pohjoiskulmaankin. Kohteina olivat hiekkarannat, harjut, Rovaniemellä edessä näkyvät Pappilanhamina ja Ruumissaaret, niiden nimien tausta ja eräät ihmiskohtalot järven alueella. Norjan rajalle siirryttäessä lounaspaikalla tarinoimme vanhoista postireiteistä ja postin kulusta. Matkaa kertyi 18 km.
6. Paluureitille lähdetään seuraamalla aluksi Pöyrisjärven ”valtatietä”, sitten sen länsipuolella harjuselännettä, josta Pohjois-Paallojärven etelärannalle yöpymään. Matkaa kertyi noin 15 km.
7. Tästä oli enää 1,5 km autoille, jolloin pääsimme paluumatkalle aikaisin aamulla.
Yhteensä karttamatkaa kertyi 83 km. Korkeuserojen ja maastokertoimen kanssa tällä alueella tuli vain 3 km lisää eli kaikki yhteensä 86 km.
Kartat
1) Maastokartta V424, 1:50000. Paras valmiista kartoista.
2) Enontekiö, opas- ja virkistyskartta 1 : 100 000.
Itse teetin Joensuun Maanmittaustoimistossa A1-kokoisen tulostekartan, joka kattaa suuren alueen, mutta kartta on värittömämpi, kuin maastokartta. Siitä skannasin tiedostoiksi pari A4-kokoista otetta, joissa näkyi käyttämämme alue, paitsi Pöyrisjärven länsipuolinen alue, josta tein Kansalaisen karttapaikan karttojen ja Power Pointilla yhdistelemällä tarkemman erikoiskartan, jonka avulla pystyi hyvin katselemaan kuivempia reittejä muuten soisella alueella. Karttatiedostot olivat tarpeen, jotta karttoja pystyi tummentamaan ennen jakamista sähköpostin kautta vaeltajille.
Lähtöpisteemme Näkkälä
Näkkälän kylä on valtakunnallisestikin merkittävä kulttuurihistoriallinen paikka. Talot ovat pääosin järveen työntyvällä niemellä. Kumpuilevassa maastossa asumuksia ympäröivät niityt ja perunamaat. Kylän ympäristössä näkyy runsaasti vanhoja peuranpyyntikuoppia. Näkkälässä ei ole muita matkailupalveluita, kuin Näkkälä Safaris & Eräpalvelut, jolla on tarjolla kolme mökkiä rantasaunoineen. Koska kaikki rantasaunat olivat käytössä, hyvin palvelualtis yritys järjesti meille telttasaunan viimeiseksi yöksi Pohjois-Paallojärven etelärantaan.
Näkkälästä vie vanha polkutie Hetan kirkolle ja maastoura Pöyrisjärven kesätuville. Se oli ennen tärkeä kauppa- ja talvitie Enontekiöltä Kautokeinoon ja edelleen Altan markkinapaikkaan Jäämeren rannalle. Kylän edustalla, Näkkäläjärven rannalla, on noin 3,5 metriä korkea kivilohkare, joka on ollut perimätiedon mukaan (ja ehkä edelleenkin) lappalaisten seita- eli uhrikivi. Sille on matkaa noin kilometri sivutietä pitkin. Pöyrisjärven tupien lisäksi maininnan ansaitsee Kalkujärven Lapinkylä, saamelaisten kesäkylä Pöyrisjärveltä 10 kilometriä koilliseen sekä idempänä Naltijärven kesäpaikka.
Sunnuntailounas Muotkajärven kohdalla
Jierstijoen suu kierrettiin Pöyrisjärven hiekkasärkkää pitkin
Pöyrisjärvi
Pöyrisjärvi eli Bievrrášjávri (pinnan korkeus 418 m mpy) jakautuu melkein kahtia niemien ja saarten vuoksi. Suurimman selän pituus on 6 km ja suurin leveys on 4 km. Pöyrisjärven tuvalta matkaa rajalle Tierbmesvárrille (616 m) on 5 km ja erämaan korkeimmalle tunturille Jierstavárrille (646 m) 7 km. Muissa suunnissa maasto on matalaa. Tasaisuus näkyy myös järven mataluutena. Suurin syvyys 18 m löytyy Oraviniemen ja Säksärinniemen välistä ja 15 metrin syvänne samalta seudulta Rovaniemen ja Ruumissaarten väliltä. Muuten syvimmät kohdat ovat vain muutama metri. Pöyrisjoen sekä Oivuksen rannan kohdalla on jopa puoli kilometriä leveä noin metrin syvyinen rantavyöhyke. Kotasaareen ja Isosaareen pystyisi melkein kahlaamaan.
Järveä ympäröivien suurten soiden välissä on pienehköjä kuivan maan saarekkeita, mutta lännempänä tunturikoivua kasvavia harjuja ja moreeniharjanteita. Norjan puolelta rajatunturille, Termisvaaralle, näkyy samantapainen, mutta pienempi Bajasjavri. Saamelaisten mieltymys alueeseen näkyy mm. kesätupien rykelmänä Sengajoen lompoloiden rannalla. Pöyriksen hiekkarannoilla näkyy lisäksi selvästi ihmisen tekemiä kivikasoja. Niiden takaa ammuttiin ennen alleja, pilkkasiipiä ja muita vesilintuja, kun ne muuttomatkallaan laskeutuivat houkutuslintujen viereen.
Itse Pöyrisjärvi on laskujoesta huolimatta vanhan saamelaistarun mukaan sai'vâ, ”kaksipohjainen saivo”, jonka välipohjan aukon kautta pääsee maanalaiseen maailmaan. Pöyrisjärven pohjoispuolella on karttaan merkkaamaton Palosaivo, jonka rannalta löytyy valkoinen palvoskivi. Pyhiä seitakiviä, joista suurin on parimetrinen pyöreähkö lohkare, löytyy myös kapean salmen takaisen Mustalompolon rannalta. Muitakin seitakiviä on monin paikoin järven ympäristössä. Näihin paikkoihin sekä Pappilanhaminaan ja Ruumissaareen liittyy kuulemma sekä mukavia että karmivia tarinoita. Taikauskon karsimiseksi Enontekiön kirkkoherra rupesi aikoinaan pitämään jumalanpalveluksia ja kitkemään ”pakanallisia tapoja” Pappilanhaminan vieressä olevan hiekkatörmän äärellä. Paikannimi tulee siitä, että pappi soudettiin järven yli tähän ”satamaan”.
Kalastus voi onnistua
Pöyrisjoki ja useat muut alueen joet sopivat mainiosti perho- ja viehekalastukseen. Pöyrisjärvi on myös kalarikas. Kalaan tultiin ennen vanhaan myös eteläisemmille Vuomajärville ja Olkojärvelle. Vuomajärvelläkin on vanhoja rauniorakennuksia. 200-300 g painava siika on pääkala, harjus, hyvän kokoinen ahven, made ja hauki ovat myös tavallisia saaliskaloja, taimenkin joskus ja jopa lohi on mainittu. Alueella ovat voimassa normaalit jokamiehen oikeudet ja kalastussäännöt. Yksi vaellusryhmästämme hankki luvan puhelimella päiväksi ja saalista ei voi moittia. Hänellä oli välineet mukana. Niinpä hän harkitseekin joskus Pöyrisjärvelle tuloa ihan kalastusmielessä.
Tapio innostui kalastamaan, kuva PP
Euroopan suurin suojelualuekokonaisuus
Norjan kansallispuisto Øvre Anarjohka ja Lemmenjoen kansallispuisto muodostavat yhdessä Euroopan suurimman ”yhtenäisen kansallispuiston”. Suojelualuetta laajentaa lisäksi Lemmenjoen kansallispuiston kyljessä oleva Puljun erämaa-alue ja Suomen ”hauiksessa” sijaitseva Pöyrisjärven 1280 km2:n erämaa-alue. Eikä kaukana Pöyrisjärven länsipuolella ole Tarvantovaaran erämaa-aluekaan. Erämaa-alue ei ole täysin suojeltu, vaan perinteistä taloustoimintaa voidaan harjoittaa esteettä. Patikoinnin lisäksi on hyviä mahdollisuuksia kanoottiretkeilyyn, kalastukseen ja maastopyöräilyyn. Retkeilijälle erämaa-alueella toimiminen on vapaampaa kuin muilla suojelualueilla. Tulenteko on sallittu vapaasti pienistä maapuista ja risuista, paitsi metsäpalovaroituksen aikaan. Lapissa näitä erämaa-alueita on tusina, yhteensä lähes 15000 km². Niistä kolme sijoittuu Enontekiön kuntaan.
Pöyrisjärven kaakkoispuolelle sijoittuu iso soidensuojelualue, Pöyrisvuoma, yksi Enontekiön suurimmista soista ja Suomen arvokkaimmista palsasoista. Palsat ovat turvekumpuja, joiden sisällä on kesälläkin jäätä. Vetisellä Pöyrisvuomalla on useita palsa-alueita, joista suurin on pari kilometriä pitkä ja leveimmillään yli kilometri. Suolla on 50 palsaa. Lisäksi seudulla on useita muitakin palsasoita. Niiden palsat ovat yleensä pitkiä ja matalia, mutta paikoin muutaman metrin korkuisiakin. Entisaikaan palsat kasvoivat vuosi vuodelta lisää korkeutta, koska talvella turpeen sisään muodostunut jää suli kesällä turvekummuin pinnasta vain puoli metriä. Syynä oli se, että turve on hyvä eriste. Nykyisin palsat ovat madaltumassa ja osa on jo romahtanut ilmaston lämpenemisen seurauksena, mutta vielä niitä voi ihailla jonkun aikaa. Tutustuimme Jierstijoen varren palsasuohon, mutta näimme samankaltaisia myös Pöyrisjärven länsipuolella.
Jierstijoen palsasuo
Pöyrisjärven erikoislaatuisuus
Se on Suomen suurin hiekka-alue ja Suomen kuivimpia alueita. Aukean maaston vuoksi tuulieroosio on paikoin voimakasta. Dyynejä on eniten Pöyrisjärven pohjoispuolella, mutta hiekka näkyy lähes kaikkialla maisemassa. Pääosin tasainen maasto on melko helppo kävellä. Kivikoita on hyvin vähän ja nekään eivät ole varsinaista rakkakivikkoa. Tunturirinteet ovat loivahkoja, mutta harjuilla on lyhyitä ja jyrkkiä rinteitä. Hankalimpia ovat vetiset suot ja tiheät koivupusikot, jollaisia emme tosin etsineet.
Maastossa näkyy laajoja tuulen auki repimiä paljaita hietikoita, joiden reunoilla on ns. tuulenpurtoja eli paljaan maan ulokkeita, joista aukot yhä laajenevat. Jopa satametrisiä ”hiekkalaatikoita” löytyy paikoin. Maaston kulumis- eli eroosioalueet johtuvat alkuaan porojen palkimisesta, mutta nykyisin moottoriajoneuvotkin edistävät kulumista. Poron koparat ovat vuodesta toiseen rikkoneet jäkäläistä maanpintaa ja tuuli on sitten jatkanut eroosiota. Näkkälän eteläpuolelle asti kasvaa mäntymetsää, mutta Näkkälästä Pöyrisjärvelle kasvaa harvaa puistomaista tunturikoivikkoa. Pöyrisjärven pohjoispuoli on käytännössä puutonta tundraa. Hiekka-alueilla kasvaa paikoin tiheitä kauniita katajapensastoja. Lentohietikoihin ja dyyneihin tutustuimme Naapanmellalla ja lännempänä harjualueella ja ne kyllä saivat osakseen ihailua ja ihmettelyä.
Naapanmellan katajikkoa
Tuoksuvat vanamokasvustot olivat yleisiä, vanamo kasvaa paikoin paljaalla hiekallakin
Naapanmellan erikoismaisemaa, kuva SK
Naapanmellan dyyneillä on käynnissä jatkuva muutos
Pöyrisjokiko on hankala ylittää?
Muista alueen joista ja puroista ylityspaikka löytyy yleensä vähän etsimällä. Mutta Pöyrisjoenkin voi ylittää mukavasti heti Pöyrisjärven luusuasta. Paras ylityspaikka on hiukan mönkijän jäljistä järven puolelle, jossa vettä oli 2015 polveen saakka, vaikka vesi oli normaalia korkeammalla. Tämän kuulimme pyöräilijäporukalta, joka pysähtyi hetkeksi autiotuvan pihalle. He olivat ajaneet sen jälkeen Oivuksenvuoman suoalueen rantahietikolla nilkkasyvyisessä vedessä kaksi kilometriä, ennen saapumista Naapanmellan poluille. Koko Pöyrisjärven jokineen voi kiertää Suomen puolella järven pohjoispuolelta Norjan rajan tuntumassa, mikä on hyvä vaellusvaihtoehto 7-8 päivän ajalle, jos lähdetään liikkeelle Kalmakaltiosta, kävellään Pöyrisjärven pohjoispuolitse ja jatketaan Hettaan asti. Mielenkiintoinen lyhyempi reitti on Pöyrisjärven tuvalta edellä mainitun Pöyrisjoen yli ja jatkamalla pohjoiseen osittain hiekka-alueilla. Kalkujärven talvikylän kautta kiertämällä ja viimein Norjan rajan tuntumassa liikkuen löytyy hyvät reitit takaisin Pöyrisjärven tuvalle.
Kalmakaltiossa Retkeilykeskuksen kohdalla Käkkälöjoen yli vie polkusilta. Siitä on helppo suunnata pohjoiseen tai luoteeseen Pöyriksen erämaahan. Polku johdattelee pohjoiseen Naltijärven kesäpaikkaan. Myös joen itäreunaa pääsee polkua Naltijärvelle. Joki on monin paikoin helposti ylitettävissä. Useampaa kiinnostikin uusi vaellus siten, että osa porukasta lähtisi Hetasta Pöyrisjärven suuntaan, osa siirtyisi autoilla Kalmakaltioon ja auton avaimia vaihdettaisiin puolivälissä.
Näkkälästä Pöyrisjärvelle menevä polku on maasturilla ajettava. Paikallisilla on Pöyrisjärven rannalla vanhoja kesätaloja ja kalamajoja, joille polku haarautuu, mutta pääpolulta ei voi eksyä. Näkkälästä tullessa hyvä vaihtoehto on myös siirtyä tieltä harjulle, kun tie ylittää sen ja kävellä sitä pitkin aina järven eteläpäähän asti. Harjualueella ja sen länsipuolella on lukuisia hienoja telttapaikkoja. Kaikkia mönkijäuria ei ole kartalla. Suolla mönkijäura on usein pehmeä ja mutainen, mutta mutaiset paikat on helppo kiertää sivulta. Lisäksi on paljon poropolkuja, mutta ne hajoavat aina maastoon, joten niitä ei kannata seurata, elleivät mene suoraan haluttuun suuntaan.
Maisemat ovat erilaiset kuin Lapissa yleensä. Jierstivaaralla ei ole muuta erikoista, kuin se on alueen korkein kohta. Samoin Norjan rajalla oleva Termisvaara on helppokulkuinen näköalapaikka. Avaraa maisemaa korostavat ympäristössä siintävät loivat tunturinselänteet. Vähäinen tunturikoivikko ulottuu leveissä laaksoissa pohjoisemmas muuttuen vähitellen tundraksi. Järven rannoilla entisen poropaimentolaisuuden muovaamassa kulttuurimaisemassa harmaat rakennukset ja turvekodat antavat vähän vaihtelua muuten puuttomaan järvenrantanäkymään. Entisaikaan koivikkoa oli vähän enemmän, mutta sitä on kauan käytetty polttopuuksi. Pöyrisjärvi katkaisee leveän, lounaasta koilliseen suuntautuvan harjuvyöhykkeen. Pohjoispuolen harjut kuuluvat valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan.
Buolžžatin harjumaisemaa
Korkealta harjulta avautui myös kaunis maisema.
Yksi monista hiekkarannoista.
Maanselän vedenjakajaseutua
Hetassa metsää hallitsee mänty, mutta kasvillisuus muuttuu pohjoiseen mentäessä koivikon kautta tundraksi. Männyn pohjoisraja on suunnilleen leveyspiirillä 68,5 °N, mutta suora se ei ole ja ehkä jonkinlaisena jäänteenä hajamänniköitä voi löytyä pohjoisempaakin laaksoista ja jopa rinteiltä, vaikka alempana kasvaa koivua. Tuhansien vuosien takaisen lämpökauden aikaisia männyn juurakoita ja runkoja voi löytää vielä nykysoista ja -järvistä ihan lahoamattomina, mm. Jierstivaaran ja Raaskaltiojärven välistä suosta. Pöyrisjärven rannoilla juurakoita on ihan ohuen maan alla. Hyviä löytöpaikkoja ovat mm. Termisjärvet ja Naapanjärven lähipuro. Nykyisin metsänraja on hiljalleen siirtymässä uudelleen pohjoisemmas.
Keski-Lapin koivikot nousevat rinteillä nykyisin n. 400 m:n korkeuteen ja aitoja arktisia kasvilajeja on vain nimeksi, sillä metsälajit vallitsevat. Vasta metsänrajan pohjoispuolella on aitoa tundran meininkiä. Tällaisia alueita, joilla paljakka johtuu pohjoisesta sijainnista, on eniten Utsjoen Paistuntureilla ja Kaldoaivissa sekä Pöyrisjärven ja Käsivarren erämaa-alueilla. Merkkejä ilmaston lämpenemisestä näkyy kaikkialla tuntureilla ja metsänrajalla. Kun olen käynyt Haltilla muutaman kerran, jo muutaman vuoden sisällä olivat ennen yleiset loppukesän lumikentät hävinneet kokonaan 2003. Männyn puuraja on siirtynyt 1900-luvulla jo yli 30 km pohjoiseen.
Metsänrajan muodostaa siis tunturikoivu, mutta männyn taimia näkyy yhä enemmän, jopa tunturien ylärinteillä. Niiden latvassa on hyvin kasvanut kohtalaisen pitkä kerkkä. Kun mäntypioneerit saavuttavat lisääntymisiän, ne pystyvät siirtämään metsänrajaa pohjoisemmaksi varsin tehokkaasti. Käynnissä oleva ilmiö ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen tai poikkeava.
Metsänraja oli 5000 vuotta sitten lämpökauden lopulla 80 km nykyistä pohjoisempana. Myös 1000 vuotta sitten oli lämpimämpää, jolloin monen puulajin raja oli nykyistä pohjoisempana. Vakaata tilaa ei ole olemassakaan, mutta nykyinen muutos on poikkeuksellisen nopea. Ilmaston muutokseen liittyen 2015 huhtikuun lopulla hyvää napajäätikköä ei enää ollut. Pohjoisnavan jää voi sulaa kokonaan jo muutamassa vuodessa, eikä 30 vuodessa, kuten taannoin vielä ennustettiin. Yli puolet jääpeitteestä on jo kadonnut.
Tällä tienoolla kirmasivat aikoinaan Urho Kekkosenkin porot. Suomen päämies oli jopa ”Näkkälän paliskunnan poroisäntä”, tosin leikkimielellä. Kalmakaltion seudulla Käkkälöjoen rannan hienot hiekkarinteet kai houkuttelivat rajamiehet perustamaan aikanaan vartioaseman hietatievojen tuntumaan. Autiotupakin löytyy nyt niiden läheltä. Laajat hietikot tuovat mieleen preerian tai Meksikon aavikot, mutta kaktusten tilalla ovat katajat. Rajavartioaseman tilalla on nykyisin retkeilykeskus (Lisää voi lukea netistä Tunturiladun sivuilta: Tunturilatu 2/2012). Sen lähellä on Kalmakaltio, lähde, johon eräs laajalti kauhua herättänyt porovaras kerran hukkui. Tuon tapauksen jälkeen vanha kansa kuuli usein maanalaisten jutaavan lähteelle juottamaan näkymättömiä porojaan.
Tämä seutu on aina ollut maahisten temmellyskenttää. Jopa viime vuosina ne ovat juhlineet monin paikoin. Vanhat saamelaiset puhuvat Käkkälöjoen (Geahkkilin), Suukisjoen (Tšuvgesjohkan) sekä Norjaan virtaavien Kaarasjoen (Kárášjohkan) ja Inarijoen (Anárjohkan) latvamaista erityisen kunnioittavasti. Nykyisin maastoauto- ja mönkijäuria polveilee myös pyhien paikkojen päällä. Pöyrisjärven seutu on vanhaa asuinaluetta. Kaikkein eniten löydöksiä on tehty Pöyrisjärven ympäriltä. Ei ole siten ihme, että myös seitoja ja muita palvontakohteita on alueella runsaasti.
Lintuja
Alkukesällä teltassa unen tuloa voi viivästyttää Lapin satakielen, sinirinnan taitava lurittelu. Minun, kuten monen lintuharrastajankin mielestä se on Suomen paras laululintu. Osa pitää parempana luhtakerttusta, jonka laulussa on samoja vivahteita. Etelän kuuluisa laulaja satakieli ei se pärjää alkuunkaan todellisille taitureille, eikä myöskään monen arvostama ”huutaja” mustarastas. Me näimme mm. kivitaskuja, niittykirvisiä, västäräkkejä, urpiaisia ja muutamia sinirintoja pensaikoissa, tosin loppukesällä melkein mykkänä, mutta ruosteenpunaiset pyrstön reunat paljastavat sinirinnan. Kapustarinta kyllä ääntelee; se viheltää valittavaa sointiaan avomailla ja jos oikein herkälle päälle sattuu, niin voi se päästää pienen lurituksenkin. Liro, suokukko, taivaanvuohi, tylli, mustaviklo, vesipääsky, kirviset, monet ranta-, suo-, kahlaaja- ja vesilinnut kuluvat alueen lintuvalikoimaan, mutta loppukesällä niitä ei paljon havaita. Suomessa pesivistä 29 kahlaajasta täällä pesii 21 ja 17 vesilintulajiakin on löydetty.
Tavallisten sorsalintujen lisäksi alueen vesistöistä voi löytää allin, mustalinnun ja uivelon. Pari joutsenta näkyi lentämässä ja ruokailemassa. Hieno tuttavuus oli autiotuvan vieressä pienemmällä järvellä pesivä kaakkuripariskunta, joka voi lipua perheineen melko lähellekin katselemaan vaeltajien leiriä. Sen äänet kuluivat hyvin telttaan aamuvarhaisella. Kuulimme myös pikkukuovin hienon liverryksen tyynenä aamuna. Se on yksi hienoimpia ääniä erämaaympäristössä varsinkin, jos sattuu olemaan tyyni varhainen aamu ja usvaa veden pinnalla, kuten yhtenä aamuna oli. Ärhäkkä tunturikihu lenteli päiväretkien aikana usein ympärillämme ja pysyi vastatuuleen ihan paikallaan. Kuvan ottaminen unohtui, vaikka tilaisuus oli loistava.
Harottavin siivenkärjin liitelevä vaaran rinteellä pesivä kotkakaan ei ole ihan harvinainen, mutta vain yksi näkyi lennossa. Punakuirin havaitseminen vaatii tuuria, mutta isolepinkäisen eli lapinharakan näkee silloin tällöin. Suolla lennähtelee niittykirvisiä, keltavästäräkkejä ja ruskeaniskaisia lapinsirkkuja. Urpiaiset, sinirinnat ja järripeipot viihtyvät palsasoiden keskellä kohoavilla kangassaarekkeilla. Tunturiin noustessa lintujen määrä vähenee, mutta laella voi kohdata pulmusia, kiirunoita, keräkurmitsoja ja kalliopahtaa vartioivan piekanan sekä joinakin vuosina tunturipöllöjä. Nyt elokuussa luonto oli melko hiljainen, mutta alkukesällä kannattaisi tulla uudelleen, kun linnut ovat äänessä ja luonto muutenkin vasta herännyt tai heräämässä. Kerran olen vaeltanut alueen läpi kesäkuun alussa, jolloin luonnon vilkkaus lisäsi elämystä.
Pöyrisjärven pohjoispuolella olevan Maaterlompolon itäpuolisen harjanteen takaa yllätin sillä vaelluksella kolme kotkaa 20 m:n päästä, mutta kuinkas sattuikaan. Teltassa olevaan kameraan oli matkaa 50 m ja kotkat katosivat paikalta. Samassa paikassa kokosin vaelluskaverini kanssa isolta alueelta pieniä tikkuja nuotiota varten, teimme suojakolon mininuotiolle, paistoimme lätyt ja joimme makoisat kahvit. Polttopuuta jopa jäi. Silloin kiersimme Kalmakaltiosta Norjan rajan tuntumassa koko alueen kesäkuun alkupuolella, jolloin aurinko ei laskenut koko aikana. Luntakin oli paikoin ja Pöyrisjärven Buolžžatin ensimmäisellä harjulla ”sääskiparvi”, jonka läpi ei pääsyt ilman, että niitä ”meni henkeen”. Ne olivat tosin pehmeitä surviaissääskiä.
Pienpetoja ja pikkunisäkkäitä
Pöyrisjärven erämaa-alueen harvinaisin nisäkäs on naali, jota Suomessa elää korkeintaan muutamia yksilöitä. Naalin jäljet näin suureksi yllätyksekseni kerran maaliskuussa 2000-luvulla Pallaksen selänteen Hannukurussa, mutta se olikin ainutlaatuinen tilanne, enkä meinannut uskoa silmiäni. Kotimatkalla bussissa luin paikallislehdestä, että naali oli käynyt ladun varressa nuuskimassa jopa hiihtäjien lahkeita. Kaksi naalia oli karannut Äkäslompolosta, jossa niitä tarvittiin elokuvan teossa. Naaleja yleisempiä, mutta silti harvinaisia ovat ahma, ilves, susi ja karhu. Yleisimpiä ovat kettu sekä ”pienpedot” lumikko, kärppä ja minkki. Minkki mokoma on levinnyt joka paikkaan.
Pöyrisjärven tienoilla asustelee siis samoja pikkunisäkkäitä kuin muualla Tunturi-Lapissa. Määrään vaikuttaa ympäristö – mitä rehevämpi alue, sitä runsaampi on pikkunisäkäslajisto. Lantalaisten hiiriksi sanomat lapinmyyrät, harmaakuvemyyrät ja metsäpäästäiset ovat yleisiä. Vesipäästäiset ja vaivaispäästäiset ovat harvinaisempia. Yhden vaeltajamme telttakaveriksi lyöttäytyi heti ensimmäisenä päivänä harmaakuvemyyrä, kun hän oli ensin antanut näkkärin murusia maistiaisiksi. Niinpä hän sai otettua hyvän kuvankin tästä ystävästä. Niitä juoksenteli telttakylässä muuallakin ja olipa jonkun eväitäkin hiukan luvatta maisteltu.
Harmaakuvemyyrä ystävystyi helposti, kuva PP
Tunturisopuleita odotin näkeväni muutaman, koska alkuvuodesta havaittiin myyräkantojen kasvua. Ennuste ei pitänyt, mutta ehkä seuraava sopulivuosi on 2017 tai 2018 normaalin aikataulun puitteissa. Se riippuu edellisten talvien ravintotilanteesta. Sopuleilla ja muilla myyrillä on ratkaiseva vaikutus monien pohjoisten petojen ravintona. Hyvä esimerkki on tunturipöllö, joka yltyi pesimään ennätyksellisesti Utsjoella 2007 sopuleiden innoittamana. Suuri sopulikanta parantaa välillisesti myös riekon pesintätulosta, kun pedot keskittyvät helposti pyydystettäviin herkullisen pulleisiin sopuleihin. 2011 Kumpen Kevon vaelluksen aikanakin sopuleita näkyi. Se oli kohtalainen vuosi, mutta ei massaesiintymisen vuosi. Määrä vaihtelee yleensä 5 vuoden jaksossa ja suuresiintyminen 11 vuoden jaksossa.
Entisajan postireitit
Vanhat viittapolut halkoivat postireitteinä aluetta vielä 1950-luvulla yhdistäen Norjan ja Suomen. Nyt niillä ajellaan mönkijöillä, maastopyörillä ja maastoautoilla, mutta helpottavat yhä rinkan kantajan kulkua, mikäli pysyy poluilla. Yksi postitie johti Leppäjärven kautta Kautokeinoon nykyisen maantien tuntumassa. Itäisin kulki Hetasta pohjoiseen lähes viivasuoraan Näkkäläjärvelle, sieltä Tuorkottajajärven ja Kaamusjärven kautta Norjaan kohti Kautokeinoa. Leppäjärvellä asuu yhä entinen postimies, joka pystyy kertomaan kokemuksia postireiteiltään.
Tätä samaa reittiä voidaan seurata Hetasta etelään Pallas-Ounastunturien selänteen länsipuolella. Siellä näin suureksi yllätykseksi tavallisen polun varressa 1980-luvulla kilometripylväitä, jotka olivat samanlaisia, kuin ennen maantien varressa. Myöhemmin ne on poistettu ja pätkitty polttopuiksi autiotuville. Jonkun Hetta-Pallas retkipolun varren autiotuvalla olen nähnytkin näitä pätkiä, joissa muutamassa näkyi kahteen suuntaan matkaa osoittava metallinen kylttikin. Näkkälän kylän pohjoispuolella Pöyrisjärven polun varressa on yhä nähtävissä kilometripylväitä, Muutaman pylvään jälkeen postireitti poikkeaa pääpolulta ja suuntautuu edellä mainitulle Kaamusjärvelle.
Vanha postireitti merkittiin kilometripylväin. Tämä pylväs on Näkkälän pohjoispuolella: 7 km Norjan rajalle ja 32 km Hettaan, kuva SK
Muuta historiaa
Alueen runsaista esihistoriallisista muinaisjäännöksistä osa on vanhoja kivikautisia ja varhaismetallikautisia asuinpaikkoja, seitapaikkoja ja 19 kartoitettua pyyntikuoppakohdetta. Melkoinen määrä muinaisjäännöksistä sijaitsee Pöyrisjärven ympärillä. Esihistorialliset asuinpaikat olivat kai tilapäisiä pyyntipaikkoja. Löydettyjä kivisiä kärkiä ja kaapimia on käytetty pyyntivälineinä ja taljojen muokkaukseen. Nyt jo kovasti mataloituneet maahan kaivetut pystyseinäiset tunturipeuran pyyntikuopat peitettiin kevyellä katteella ja kuopan pohjalle oli mahdollisesti sijoitettu teroitettuja seipäitä tai kiviä. Peurojen lisäksi pyydettiin mm. majavia, kettuja ja karhuja. Peuran ja majavan pyynti loppui 1800-luvulla, kun ne kuolivat sukupuuttoon.
Poronhoito levisi Suomeen 1600-luvulla, kun tunturipeuraa ruvettiin kesyttämään. Ennen Norjan ja Suomen välisen rajasulkusopimuksen tekoa nykyisellä Pöyrisjärven erämaa-alueella poroja paimensivat Kautokeinon saamelaiset. 1852 säädetyn rajasulkusopimuksen jälkeen alueelle muotoutui kaksi kesämerkitysaluetta, Pöyrisjärvelle ja Kalkujärven-Naltijärven alueelle. Muinainen Peltojärven lapinkylä kuului vielä 1600-luvun alussa Kemin-Lappiin. Kylässä asuivat Enontekiön viimeiset metsäsaamelaiset, jotka kaikkosivat osaksi etelästä änkeytyneiden suomalaisten ja taloistumisen myötä, osaksi luoteesta tulleiden poro- eli tunturisaamelaisten ja kirkon aiheuttaman ahdingon vuoksi. 1800-luvun loppupuolella saamelaisasutus olikin Enontekiön kirkonkylän pohjoispuolella vähäistä.
Erään suomalaisen uudisasukkaan perustama porotalous suureni ja vähitellen uusi porokylä, Näkkälän lapinkylä, saamelaistui. Pöyrisjärvi vakiintui sen kesäpaikaksi ja kesälaidunalueeksi, kun Norjan ja Suomen välisen yllä mainitun rajasulun tehostunut valvonta esti kausimuuton Jäämeren rannalle. Pöyrisjärven tuulisissa niemissä oli helppo lypsää poroja, merkitä vasoja ja lepuuttaa hyönteisten kiusaamaa laumaa. Näiden seisotusniemien käyttö syrjäytti miltei tyystin Pöyrisjärveltä tavallisten umpikaarteiden (-aitausten) käytön vuosisadan vaihteessa. Kävimme päiväretken aikana yhdessä seisotusniemessä, Näkkälän vasojen merkintäaidassa. Siihen olisi ruvettu ajamaan poroja lähtöpäiväämme seuraavana päivänä.
Kesäkylään mennessä tarvittiin vetolauttaa, kuva SK
Näkkälän paimentolaissuku harjoitti Pöyrisjärvellä lisäksi tuottoisaa kalastusta. Myös suomalaiset talolliset tulivat joka kesä kalaan Pöyrisjärvelle. Enontekiön seurakunta teetti Pöyrisjärvelle 1800-luvun lopulla hirsikämpän kaikkien kalamiesten yhteiseksi asunnoksi ja hartaustilaisuuksien pitopaikaksi. Kävimme tällä Kunnantuvan kentällä järven rannassa Kenttälompoloiden laskukohdan vieressä. Paikalla on ollut sekä suomalaisten että Näkkälän porolappalaisten turvekattoisia kalakammeja. 1919 eräs Näkkälän porolappalainen rakensi Pöyrisjärvelle ensimmäisen kesätuvan. Kenttälompoloitten kentälle ilmestyi pikku hiljaa lisää rakennuksia ja jopa perunamaa. Rannan avokentällä sijaitsevat vapaasti ryhmittyneenä mm. saamelaisten vanhan kesäkylän harmaahirsiset tuvat, aitat, saunat ja kalakodat. Vanhin on 1800-luvun lopulla Hetassa rakennettu Aslak Näkkäläjärven tupa, joka siirrettiin tänne vuonna 1920. Sisältä monet tuvat ovat melko nykyaikaisen näköisiä, mutta onneksi ulkoasu on säilytetty melko hyvin. Nyt näyttää syntyvän ihan uuttakin, esim. vanhan saunan viereen uusi sauna ja vanhan ulkokäymälän viereen uusi, mutta tyyliltään tosin vanhaan kylään sopivia rakennuksia.
Lappalaisten kesäkylässä
Suomalaisten ”kausikalastuksen tukikohdassa” Pöyrisjärven Isosaaressa on Enontekiön talollisten kalakämppiä ja -kotia. Vanhimmat säilyneet turvekodat ovat kaksi 1930-luvulla tehtyä asumakotaa. Uusimmat asumakodat on tehty 1960-luvun alussa. Lisäksi kentällä on raunioita, kalakotia ja kaksi hirsikämppää. Myös Pöyrisjärven lounaisrannalla on ollut turvekotia ja kalakotia.
Pöyrisjärven käyttö oli laajimmillaan1910-1940-luvuilla suomalaisten talollisten harrastaessa sesonkikalastusta. Heidän ja porolappalaisten lisäksi muita kävijöitä olivat jutaavat suomalaistalolliset ja talollislappalaiset. Suomalaistalollisia kävi Pöyrisjärvellä porosaamelaisten pororenkeinäkin ja jonkinlaisina paimennuskumppaneina. Jutaaminen loppui täällä Norjan ja Suomen välisen poroaidan valmistuttua 1950-luvulla. Kesäasuminen poroelon lähellä ei ollut enää välttämätöntä, mutta nykyäänkin Pöyrisjärven ja Kalkujärven lapinkylissä asutaan osan vuotta. Viimeinen oikea jutaamaraito kulki Pöyrisjärvelle vuonna 1959. Tämän jälkeen Pöyrisjärven käyttö on jatkunut kalastuksena, vasojen merkitsemispaikkana ja hillanpoimintana.
Ilta-askareita tuvan tulentekopaikalla
Telttasauna hiekkarannalla kruunasi viikon vaelluksen
Saunassa oli kiuas vesisäiliöineen ja lauteet vihtoineen
Teksti: Jouko Koivu
Kuvat: Jouko Koivu, Sinikka Kukkonen (SK) ja Pentti Pekkala (PP).