Korppi

Tietoja
Kategoria: Retkiä ja reissuja
Julkaistu: 15.12.2015 11:05
Kirjoittanut Matti Makkonen

Paatarille

Tuuppasin kanootin irti joen rannasta ja istahdin pikaisesti takatuhdolle. Käännyin sillalle päin ja vilkutin sillan yli hiljakseen lipuvalle autolle hyvästiksi. Kampesin kanoottia virran suuntaan ja totesin heti, että miehitys meni aivan väärin päin. Kanootti oli kovasti etupainoinen ja totteli melaa huonosti. Hymähdin ajatuksilleni. Totesin melontakaverini olevan jokseenkin täydellinen vastakohtani: eläkeläinen, ylipainoinen, suulas ja herkkäuskoinen. Pitkä ajomatka Vaskojoelle oli ollut enemmän kuin riittävä tutustuttamaan Reinon tärkeimpiin luonteenpiirteisiin.

Suunnitelma oli karkeasti seuraava: Vaskojoen sillalta myötävirtaan Paatarille, sinne leiri sopivaan lahdelmaan. Aamulla melontaretkelle Paatarijärven ympäri, välissä pistäytyminen järven lounaispäähän laskevan Lemmenjoen alaosille. Seuraavana päivänä kaakkoon Matkajoelle. Siitä heti koukkaus Kettujoelle takaisin kohti pohjoista. Jokea sitten ylävirtaan aina Mutusjärvelle. Siellä yöpyminen sopivan luonnonkauniissa paikassa. Viimeisenä päivänä edelleen pohjoiseen ja käännös valtavan Syrminiemen ympäri Pitkävuonoon. Vuonon päässä uitto kaivetun kanavan läpi ja lopulta Martinlahteen maantien varteen. Siellä tapaisimme noutajat.

Suunnitelma oli oikein hyvä.

Oli jo myöhäinen ilta, kun ennätimme järvelle. Leiripaikka löytyi pian pohjoisrannalta, kallioniemen kainalosta upealta hiekkarannalta.

Olin vaipumaisillani uneen makuupussin lämmössä, kun kuulin korpin rääkäisyn. Ennen kuin uni vei väsyneen miehen, ajatus ehti häivähtää päässä: olivatko seuraavan päivän eväät turvassa rantaveden kivenkolossa?

 

Lemmenjoki

Könysin ulos teltasta. Oli aikainen aamu, mutta aurinko oli jo korkealla Lapin taivaalla. Taivas oli sees ja kevyt tuulenvire sai järven pinnan kimmeltämään häikäisevän kirkkaassa valossa timanttikruunun lailla. Seisoin rannalla ja hengitin syvään. Rikkumaton luonnonrauha tyynnytti mielen tehokkaammin kuin korkeakoulutettu terapeutti. Käännyin lopulta teltalle päin ja silmäni osui maassa olevaan muovipussiin. Makkarapaketin kuoret, hajalle revityt. Makkaran murentakaan ei ollut jäljellä.

- Pakko saada pari kalaa, kun meni ne makkarat. Reiskalla oli virveli matkassa. Hän laski siimaa veteen samalla kertoen edellisen Paatarin retkensä huimista saaliista. Kuulosti siltä, että tynnyrillinen taimenta oli ainakin vedelty.

Melottiin rauhallista tahtia lounaan suuntaan, Lemmenjoen suistoa kohti. Leppeä myötätuuli avitti matkantekoa. Melalla tarvitsi työnnellä vain kevyesti lisävauhtia.

”Huomasitko mihin Ahtisaari matkusti ennen kuin oli edes virkavalaansa vannonut?”  Ynähdin vain vastaukseksi. Taas se alkaa.
”Sveitsiin Bilderberg-kokoukseen! Joko arvaat, ketkä tätäkin maata oikeasti hallitsevat? Sinne kun pääsisi aidan taakse seuraamaan, keitä kokoukseen marssii niin alkaisipa ihmisten silmät aukeamaan.”
Estonia upotettiin torpedolla. CIA ampui Kennedyn. Kuntien asiat päätetään vapaamuurarien looseissa. Reiska tunsi lukemattoman määrän salaliittoteorioita ja uskoi niihin kaikkiin. Suljin silmäni ja korvani ja vannoin itselleni, että en anna äijän jaarituksen pilata reissuani.

Lemmenjoen suu näytti yhtä aikaa pelottavalta ja huikean kauniilta. Joki oli kuljettanut vuosisatojen saatossa mukanaan valtavan määrän hiekkaa ja kasannut sen matalikoksi joen suulle. Takana nousivat puuttomat vaaranrinteet. Heti matalikolta järven pohja putosi äkkijyrkästi syvyyksiin. Vaikka aallot eivät olleet korkeita, ennemminkin maininkeja, ne nousivat hiekkasärkkään törmätessään hurjiksi kuohuiksi. Ohjasimme veneen sydän pamppailen kuohujen läpi joen uomaan.

Joki osoittautui vaikeaksi edetä ja käänsimme kanootin pian takaisin alavirtaan. Ihan turhaksi ei kierros kuitenkaan jäänyt. Reiska onnistui pyytämään joen suulla olevasta montusta pari hyvän kokoista taimenta kirkkaalla lipalla.

 

Bongarimummo

Järven etelärannassa oli vene. Se oli lappalaismallinen pitkä jokivene. Siihen oli sidottu koira, lapinpystykorva. Perälaidassa oli parinkymmenen hevosvoiman moottori. Ihmettelimme ääneen kuinka huolimattomasti vene oli rantaan vedetty.

”Joku kalamies näkyy olevan tuolla saaressakin.” Reiskalla oli ikäisekseen tarkat silmät. Joku toden totta huiski saaren rannassa. Lähestyessämme saarta huomasin hahmon kiipeävän kalliolle ja heiluttavan edelleen käsiään.
”Hitto!” Nostin melan vedestä syliini ja nauroin ääneen. ”Se vene on karannut tuolta tyypiltä!”

”Tyyppi” ei ollut mikään kalamies. Eikä edes mies. Hän oli hädin tuskin puolentoista metrin mittainen pyöreä lappalaismummo. Oli tullut saareen bongaamaan lintuja. Pohdiskelimme yhdessä hänen kanssaan, kuinka vahinko oli käynyt. Veneeseen jätetty koiraraukka oli tietysti ikävissään hyppinyt ees taas maihin ja veneeseen. Lopulta tuuli oli vienyt veneen.

Veimme mummelin rivakasti meloen veneelleen. Luulimme koiran olevan ylitsevuotavan onnellinen. Vielä mitä! Se kiersi vartin emäntänsä ympäri haukkuen tämän pataluhaksi. Jättää nyt hänet tuolla lailla yksin seilailemaan! Saatuaan koiran lopulta tyyntymään bongarimummo otti meidät hinaukseen ja olimme muutamassa hetkessä leiripaikalla.

 

Kupit nurin

Seuraavana aamuna heräsin tukalaan kuumuuteen. Kömmin ulos. Sää oli lämmennyt edelleen. Täydellinen t-paitakeli. Mikä parasta, hyttyset eivät olleet vielä ehtineet lisääntyä kylmän alkukesän jälkeen.

Reiska oli jo jalkeilla ja laitteli kalavehkeitä kanoottiin. Hän huomasi ihmettelevän ilmeeni.
”Kato nyt sitä peijakkaan nokivarista!” Reiska viittasi hiekalla lojuvaan muovikassiin.
”Pussi oli kivenkolossa järvessä, suu tiukasti solmussa ja kivi painona. Ihme elukka! Meinasin käydä pyytämässä taimenen tilalle.”
”Onhan meillä niitä säilykkeitä”, yritin, mutta Reiska piti päänsä ja hyppäsi kanoottiin. Satakiloisen miehen painosta keula nousi lähes pystyyn.

Makasin hietikolla puoliunessa, kun havahduin ääniin. Nousin ja katselin järvelle. Kanoottia ei näkynyt. Otin vauhtia ja pyrähdin viereisen rantakallion päälle. Pysähdyin äkisti ja henkäisin kauhusta. Kanootti oli järvellä nurinpäin. Reino makasi poikittain kanootin pohjan päällä puolittain vedessä.

”Ui tänne”, huusin, kun sain puhekykyni takaisin. Tuuli oli vienyt miehen jo melko kauas enkä tahtonut saada vastauksesta selvää. Ymmärsin kuitenkin, että hän aikoi antaa tuulen kuljettaa itsensä vastarannalle.

Mittailin etäisyyttä järven ja yli ja pakokauhu sai uudestaan vallan. Tuuli puhalsi vinottain järven yli. Kestäisi useita tunteja ennen kuin hän olisi toisella puolen. Vesi ei voinut olla kymmentä astetta lämpimämpää. Siitä ei voisi selvitä mitenkään!

Pakotin itseni rauhalliseksi. Pystyisin kyllä uimaan veneelle, mutta jääkylmässä vedessä ei kauaa kykenisi toimimaan. Liivit olivat kanootin alla. Halvatun mies ei ollut pukenut edes omaansa ylleen. Tähyilin järvelle. Ei näkynyt muita veneilijöitä. Oma rantamme oli asumaton. Taloja ei ollut kuin vastarannalla. Paras mahdollisuus oli lähteä juoksemaan rantaa pitkin tielle päin ja toivoa, että edes joku kalamies olisi liikkeellä. Jollei muu auttaisi, menisin maantielle asti ja pysäyttäisin ensimmäisen auton.

Järvellä ei ollut ristin sielua. Tulin jokisuuhun ja maasto muuttui viheliäiseksi. Kallionyppylöitä, suota ja pusikkoa vuoron perään. Juoksusta piti hellittää välillä, ei auttanut mikään. Vilkaisin kelloa. Yli tunti mennyt. Pala nousi kurkkuun. Yritin vaihtaa taas juoksuksi. Äkkiä huomasin vasemmalla hökkelin ja suuntasin sinne. Ovi aukesi ja ulos tuli pelottavan näköinen ilmestys. Vanha äijä, jolla oli ruokkoamaton hartioille yltävä tukka ja yhtä pitkä parta. Nyt ei auttanut arastella. Selitin yhä huohottaen tilanteen.
”Eihän sulla ole puhelinta?”
”Ei, mutta auto on”, sanoi ukko ja meni turhia kyselemättä autotallin virkaa toimittavalle liiterin näköiselle rakennelmalle.

Kurvasimme ensimmäisen tien varren mökin pihaan. Juoksin koputtamatta sisään. Mökissä oli vain ikäloppu vanha mummo. Yritin kysellä tiesikö hän, keitä asui järven vastarannalla näkyneissä taloissa. Mummo katsoi minua mykkänä ymmärtämättä sanaakaan. Näin pöydällä lankapuhelimen ja tartuin siihen lupaa kysymättä.
”Hätäkeskus” kuului langan päästä. Yritin koota ajatukseni ja selitin tilanteen niin selkeästi kuin siinä kunnossa pystyin.
”Voitko opastaa paloauton oikeaan paikkaan?” kysyi hätäkeskuksen nainen.
”Minähän sanoin, että juoksin 15 kilometriä pitkin korpea! Kattokaa kartasta, mitä ne talot siellä vastarannalla on, sinne se pitää laittaa!”
”No minä taidan hälyttää lentokoneen. Odota siinä puhelimen ääressä, poliisi soittaa kohta.”

Pyörin tuvan lattialla ympyrää ja odotin soittoa kelloon vilkuillen. Puolitoista tuntia! Reino on kohta mennyttä.
Poliisi soitti lopulta ja tuntui osaavan asiansa paremmin kuin hätäkeskus. Viime mainittu olikin kuulemma Rovaniemellä asti. Minulla oli vain onneton GT-kartan kopio ja yritin sen avulla selvittää onnettomuuspaikan sijainnin.

Samassa tupaan pöllähti nuori mies. Tämä osoittautui olevan mummon pojanpoika. Hän tarttui rivakasti toimeen. Ensin mies yritti soittaa näkemiini taloihin ja manasi, kun kummastakaan ei vastattu.
”Mulla on tuossa jokirannassa vene. Ei mene kuin hetki niin olen järvellä. Soitan, jos löydän kaverin.”
”Soitat? Ei siellä ole kenttää.”
”Meillä on kuule vielä vanhat NMT:t, niillä kuuluu kyllä.”

Seuraava tunti oli elämäni pisin. Valmistauduin henkisesti kuulemaan huonot uutiset. En voinut uskoa, että Reino voisi sinnitellä liukkaan kanootinpohjan päällä näin kauan. Kun puhelin ikuisuuden kuluttua soi, kaappasin sen salamannopeasti käteeni.
”Löysin sen sun kaveris! Täällä ollaan jo rannassa ja viritellään nuotiota.” Polveni pettivät ja valuin lattialle istualleni.

Leirimme oli vähän aikaa maailman keskus. Nuori mies haki minut ja vei leiriin. Heti hänen poistuttuaan paikalle pyyhälsi postivene, joka sekin oli hälytetty etsintöihin. Postin kululla ei tuntunut tänä päivänä olevan minkäänlaista kiirettä. Keiteltiin nokipannukahvitkin. Vasta postimiehen lähdettyä jatkamaan kierrostaan saapui luvattu lentokone, teki kaarroksen ja laskeutui kauniisti järveen. Nämä miehet eivät jääneet tarinoimaan, ottivat vain kuittauksen papereihinsa ja nousivat taas ilmaan.

Lopulta seisoimme nuotiolla kahdestaan. Niin vähäpuheisena en Reinoa tämän reissun aikana ollut nähnyt. Viimein hän aukaisi suunsa.
”Taitaa olla minun viimeinen pohjoisen reissu.”

Siihen minulla ei ollut mitään lisättävää. Loin vain vaitonaisena katseeni maahan. Hietikolla oli säilykepurkki. Sikanautaa. Nappasin sen käteeni. Kannen olin leikannut purkinavaajalla puoliksi auki ja taivuttanut takaisin kiinni. Nyt lippa oli pystyyn käännettynä. Kääntelin purkkia ihmetellen. Se oli nokittu putipuhtaaksi. Vain kiintonaisen kannenpuolikkaan alle oli pikkuisen lihaa jäänyt.

Kauempaa rannalta kuului vaimeaa korpin raakuntaa. Olin aivan varma, että se nauroi.

 

Jälkipuhe

Vuosia myöhemmin Erälehdestä silmiin osuivat tutun näköiset kasvot. Tukka oli kammattu taakse ja parta suittu, kuvan ottoa varten varmaan. Artikkelin luettuani olin varma, että kyseessä oli sama mies, johon olin törmännyt. Esittelyt jäivät aikanaan tekemättä. Mies oli erakko nimeltä Timo Laurila ja artikkeli oli hänen muistokirjoituksensa. Laurila oli Inarissa laajalti tunnettu nimellä Väinämöinen. Elämässään pettymyksiä kokenut mies oli sairastellut paljon. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäätyään hän oli päättänyt muuttaa hankkimalleen erämaapalstalle lopuksi elämäänsä. Hän rakenteli tontilleen kaikenlaista kojua ja pytinkiä. Työn alla oli kunnon hirsimaja vanhuuspäiviä varten, kun vakava sairaus vei miehen ennen aikojaan.

Matti Makkonen