Terveisiä retkeltä – kirje ystävälle
- Tietoja
- Kategoria: Kotipihan nurkilta
- Julkaistu: 30.11.-0001 00:00
- Kirjoittanut Marita Vokkolainen
Vihdoinkin tuli lunta. Voit uskoa, että olin tyytyväinen siitä, että vapaapäivä sattui juuri lumisadepäiväksi.
Mietin vaihtoehtoja, että minne pystyn ajamaan ja auton jättämään, kun lumisadetta oli luvassa kokopäiväksi ihan rutkaleen paljon. Viime talvena jouduin soittelemaan apua ainakin kerran kun ei ollutkaan lumilapio autossa. Nyt en heti aloita sesonkia sillä pelillä – tosin sain ko. auttajalta jo lahjaksi lapion autoon ja olen muistanut sen sinne jo laittaakin.
Tutkin aamulla kelin ja katselen ennusteen, pakkaan reppuun evästä itselle ja koirille. Intoni tarttuu koiriinkin ja iloisesti hännät heiluen nekin hypähtävät autoon. Tietävät kyllä mitä reppu tarkoittaa.
Jätän autoni sähkölinjojen alle, sataa isoja valkoisia hiutaleita lunta, tuulee. Tuuli pölläyttää metsänreunasta isoja lumipilviä pyörteilemään ilmaan. Linjat rätisevät ja metelöivät, tuntuu, että tukka nousee pystyyn. Lähdetäänpä siis kävelemään.
Metsätienpohja on koskematon, ei kukaan, ei mikään ole vielä tällä lumella tässä liikkunut. Koirat kyllä haistavat lumen alta hajuja ja tutkivat tarkkaan tienreunaa.
Pian oravanjäljet kiinnittävät meidän kaikkien huomion. Kävelemme rauhassa, yhdessä. Hiljainen rytmi on hyvä. Pysähdymme kuuntelemaan, metsä on hiljainen. Vain tuuli puhuu.
Polkua edettyämme koirat merkkaavat jotakin, pysähdyn ja kuulen tikan. Jatkamme matkaa. Silkkaa nautiskelua on tämä kulku, lumenvalo ja pehmeys jalan alla.
Polku kulkee pitkin harjua, laskeudumme harjulta alas järven rantaan. Järven läpi kulkevalla harjanteella istumme evästelemään. Ei ääniä, ei liikettä. Täydellinen rauha ja levollisen harmaa maisema. Tiedäthän ne hetket, ei ole kiire mihinkään.
Eväiden jälkeen teemme pienen maisemalenkin ennen kuin otamme suunnan takaisinpäin. Järvi on jäässä, mutta siihen ei tohdi kulkuansa suunnata. Pakkasta on ollut vain pari päivää. Suoranta järven reunalla on sulana, suon tuoksun tuntee selvästi. Männyt ovat kauniita, tuulen puolelta lumi on tarttunut runkoihin ja maisema saa rytmikkäitä muotoja. Puiden latvoista vilahtaa viivana iso musta lintu – mehtoko se sieltä männynnokasta lähti.
Harjulle takaisin kiipeäminen saa hien pintaan, rinne on pitkä ja jyrkkä ja hetken ajattelen kiipeäväni tunturinrinnettä. Koirat saavat kuulla mutinaa lapinkaipuusta ja lupauksista hiihtoretkistä.
Kun mäntytaimikko muuttuu sekametsäksi, koivujen latvoissa pyrähtelevät pyrstötiaiset. Kamera ei ennätä siihen kiireeseen mukaan. Kävelemme, korppi lentää ylitse. Kävelemme, koirat nostavat kuonot ylös ja askel tihentyy, veto kiihtyy – joudun toppuuttelemaan. Vaan minähän en tiedä mitä ne haistavat, onko siellä edessä hirvi vai hyvin haiseva hiiri. Mitään en minä näe ja pian koirienkin kuonot laskevat.
Saavumme aukealle jossa huomaakin tuulen voimakkuuden, puuskissa puut pölisevät ja koiratkin kääntävät naamansa myötätuuleen. Päivä alkaa kääntyä hämäräksi iltapäiväksi, on aika hyvästellä tämä retki.
Tiedäthän tämän jokasyksyisen tunteeni kuinka pitkältä marraskuu tuntuu ennen kuin vapauttava lumi ja valo tulevat. Kun vielä pian pääsee jäälle on pitkä odotus päättynyt, voi hengittää kun näkee kauas. On nähtävä taivaanranta ja taivaan valot.
Toivottavasti pääset sitten mukaani, otetaan sukset tai potkurit ja nautitaan talvesta.
Marita Vokkolainen