Miten kaikki kohdallani on alkanut, mistä innostus retkeilyyn? Vaikka allaolevan tarinan jälkeen luulisi, että ei ikinä enää!

Joskus -64, eteläisessä Hämeessä, partioporukassa tuli paljonkin tehtyä yöretkiä todella pätevässä opetuksessa. Silloin jouduin puolivahingossa mukaan ryhmään joka suunnitteli matkaa Vuotso- Luirojärvi. Ja ne varusteet! 2,5m pitkät nappualkärkiset ns. karpaatit suksina, Y -siteet ja monot pitkin villasukin. Lokan allastahan ei silloin ollut vielä, joten etenimme jokivartta.

Isän satulareppu, pakki (joka on yhä käytössä) ja huopa, eli viltti, mutta siis luonnonvillaa. Asia, joka pelasti paleltumiselta niissä 20-30C pakkasissa joissa kärvistelimme.

Muutkin asusteet olivat luonnonkuituja.

No, sapuska oli kaloripitoista toden totta, siis lähes pelkkää ryynimakkaraa, voita, ruisleipää, kahvia, sokeria jne.

Junalla Roi, josta postiautolla Vuotsoon. Tämä matka olikin kohokohta näin jälkeenpäin ajatellen.

Jos kaikki linjurikuskit ottaisivat asiat yhtä rennosti kuin 60 -luvun postiautokuskit pohjoisissa, purnoutti olisi tuntematon käsite.

Useamman kerran kuski poikkesi taloon, viipyi siellä pitkän tovin ja taas mentiin. Pysäkkiä noissa kohdissa, eikä muuallakaan ollut silloin. Ihmettelin 17-vuotiaan uteliaisuudella kuskin viipymistä taloissa. Joku sanoi, että se käy vetämässä kellot. Tähän tyydyin, vaikka asia jäi vaivaamaan minua, minkälainen aikajärjestelmä mahtoi olla kyseessä?

Joskus myöhemmin minulle selvisi asiain oikea tola.  Kadehdittavan viriili yksilö!

Saavuimme aikanaan Vuotsoon, kamat pykälään ja erämaahan. Olin silloisine elopainoineni ja karpaattieni kanssa aika haka umpihangessa. Etenkin kun olin äidin mattopiiskasta ottanut ylimääräistä rottinkia sompiin, jotka eivät sitten pahemmin uponneet hankeen.

Majoituimme pääasiassa laavuihin, pressu päälle ja havuja alle. Ja paleltiin, mutta selvisimme kouluttajamme ohjeita noudattaen: taukoja, ryynimakkaraa, kahvia ja hirveät nuotiot, jotta kamppeet saatiin kuiviksi. Söin muuten ainakin hehdon lunta päivittäin hiihtäessäni, no problem.

Kerron yhdestä yöstä jonka kipinävuoron aikana näin ensimmäisen kerran uskomattomat revontulet, ihan kuin joku olisi maalannut taivaan! Ja muutamia päiviä hiljaisuudessa olleena kuulin revontulet. - Uskon, että kyseessä on staattinen sähkö kovan pakkasen aikana kaikessa ympärillä.

Olin huopaan kääriytyneenä nuotion valopiirin ulkopuolella katselemassa tuota näytelmää kun nuotion piiriin ilmestyi hiihtäen käppyräinen hahmo. Levitteli porontaljan ja kaivoi pienen kahvipannun, sulatti lumet ja mätti hirveästi poroja pannuun, sitten suolaa ja jotain muuta joka lienee ollut turskannahkaa (kahvinselvikettä).

Siinä kohdassa sanoin ehtoota, meinasi ukolta pannu tippua nuotioon. No, methän juttelimma pitkän tovin ja joimme tautisen väkevät kahvit. Ukko kääriytyi porontaljaansa ja nukahti. Minä sitten en silmällistäkään kun vuoroni päättyi. Tosin papparainen oli kadonnut aamulla, muut vahvistivat tarinani.

Matka jatkui jotenkin utumaisen harsomaisena. Oli aika rajoilla koko ajan, olin porukan nuorin ja hentoisin. Kerran meiltä oli sapuska loppumassa, tai ainakin vähissä. Se oli paluumatkaa, kun letka pysähtyi, ja minut kutsuttiin eteen.

Joku näki kurussa riekkoja, lunta tuli hiljalleen, sain sakolaisen P54:n käteeni ja määräyksen teloittaa riekko.

Menin asemiin ja hetken kuluttua näin lumisateen läpi mustat silmät jotka liikkuivat kurun pohjalla, muuta ei näkynyt. Enemmänkin vaistonvaraisesti laukaisin, pöllähti, ja riekkopaisti oli repussa. Se olikin ainoa riekko tai muu elävä jonka olen ampunut. Mutta kieltämättä herkullinen kun se oli muhinut pakissa aikansa.

Ei jäänyt linnusta juuri mitään jäljelle kun väsyneet vaeltajat iskivät kiinni. Aikanaan saavuimme perille ja saunassa suoritimme perusteellisen  puhdistautumisprosessin sekä rakkolaskennan. Itse en herkästi saa rakkoja, mutta pahan näköisiäkin kinttuja näkyi.

Jälkeenpäin kuulin, että olin pääasiassa nukkunut postiautossa paluumatkalla, enkä voinut todentaa aikajärjestelmän virittämistä toisessa kulkusuunnassa.

Sen päätin silloin, että ei ikinä enää, mutta matka jatkuu, toivottavasti vielä monille nuotiosavuille.

MA